Sivut

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Vuosi lontoolaisena

Uskomatonta miten nopeasti aika on vierähtänyt, elokuussa siitä on vuosi kun kimpsuineni ja kampsuineni laskeuduin Gatwickin kentälle eikä ollut enää sitä paluulippua Suomeen! Lähtö ja sitä edeltävät päivät olivat ihan mielettömän raskaita henkisesti ja fyysisestikkin (vanha kämppä oli kolmannessa kerroksessa eikä hissiä). Suretti myös mun kissojen puolesta, ne kun muuttivat mun siskon landelle. Kissat olivat tietysti ihan sekaisin tästä muutoksesta ja taisivat kyhnöttää yhdessa samassa nurkassa syömättä kokonaisen viikon. Nykyään kissat nauttivat täysin rinnoin ulkoilmaelämästä, kirmaavat vapaina ja syövät jopa siskon kanojen kanssa samalta lautaselta! 

Oli epätodellinen fiilis kivuta ekaa kertaa kolmikerroksisen victoriantalon rappusia ylös meidän uuteen kotiin. Ensimmäisenä nenään tuoksahti lievästi ummehtunut haju. 
Muistan elävästi kuinka tilattiin ekana iltana pitakebabit ja vietettiin pari ekaa viikkoa lattialla viltin päällä kun ei ollut vielä sohvaa, sänky sentään oli ja uusi patja tuntui ihanalta. Pikkuhiljaa tavaratkin alkoivat löytää paikoilleen ja vietettiin tuntikausia Ikeassa suunnitellen sisusta (joka on kyllä vieläkin vaiheessa).
Vain muutama päivä muuton jälkeen huomattiin kylppärissä uusi vuokralainen, joka puski kylpyammeen alta! 
Tästä alkoi rumba landlordin kanssa ja kylppäristä paljastui kunnon vesivahinko, jonka seurauksia ei tähään päiväänkään mennessä ole korjattu. Mitä nyt homeinen ja täysin laho kylpyammeen paneeli vaihdettiin uuteen. Olin ihan hysteerinen ja hoin että pakko muuttaa pois heti kun mahdollista ja yrittää purkkaa vuokrasopimus jos täällä on joku kosteusvaurio, homettakin näytti olevan seinillä. Silti meidän piti muka olla onnellisia, että saatiin tää kämppä tältä alueelta "vain" £1250 kuussa plus laskut hintaan. Nyt vuoden asumisen ja useampien brittikämppien ja alueiden näkemisen jälkeen alan ymmärtää, että pitäisi olla tähän tyytyväinen eikä muuten ole enää mikään kiire muuttaa pois. Ollaan onnekkaita että sekä junalle että metrolle on 5 minuutin kävelymatka ja 10 minuutin kävelymatka päässä on ihania puistoja. Balhamin ja etenkin Tootingin "intialais"alue näytti aluksi mun silmään rosoiselta ja likaiselta, nyt silmä on tottunut ja rakastan näitä kulmia! 
Olin aluksi varsin arka lähtemään yksin tutkimaan kaupunkia, enkä tuntenut oloani kotoisaksi lähikahvilassa lattea yksin ryystäessäni. Kaupoissa ja etenkin ruokakaupoissa sain kyllä ajan kulumaan ja oli niin ihmeellistä hypistellä kaikkia uusia juttuja. Jos mahdollista niin valitsin aina maksaa ostokseni itsepalvelukassalla, koska tuntui ettei kieleni vielä käänny luonnollisesti small talkkiin, mitä olisi todenäköisesti joutunut harrastamaan. Vaivaannuin jos kaupassa myyjä tuli juttelemaan ja tarjoamaan apuaan, en yhtäkkiä osannut sanoa "kiitti mä vaan kattelen" englanniksi. En yleensä ole mikään arka ihminen eikä tällainen käytös ole minulle tyypillistä, monta kertaa mietin että mitä ihmettä mulle on tapahtunut ja kuka nösserö oikein olen! Ravintoloissa huokasin helpotuksesta kun Mr London hoiti tilaukset ja jos menin itse ostamaan tuoppia pubista niin saatoin jättää tilaamatta jotain, mitä oikesti halusin koska en uskonut osaavani lausua tuotetta oikein. Miksi sitä pitikin pelätä niin epäonnistuvansa! Nykyään muuten pubissa tilatessa kysyn rohkeasti läpi kaikki siiderit ja punnitsen tarkasti mitä tilaan. 

Vaikka olin ensimmäiset pari kuukautta yhteydessä suomikavereihin ja perheeseen monta kertaa päivässä (whatsapp ja facebook) ja parisuhde kukoisti niin tunsin silti olevani enemmän yksin kuin koskaan, en niinkään yksinäinen mutta yksin. Ehkä asiaan vaikuttaa se että tosiaankin olin elänyt 27-vuotta samassa pikku kaupungissa Järvenpäässä, jossa tunsin kaikki ja myös työpaikaksi nauliintui yksi ainoa sairaala, tuttu ja turvallinen Meilahti. Tavallaan nautin suuresti olosta "nobodyna" Lontoossa, samalla kaipasin sitä kuinka Järvenpäässä saattoi jumiutua puoleksi tunniksi juttelemaan puolitutun kanssa kauppaan tai tunnistaa naamalta kaikki aamalla samaan junaan änkeävät kanssamatkustajat. Vuodessa olen saanut ihania uusia ystäviä täältä (etenkin blogin kautta) ja sosiaalinen elämä on niin vilkasta kuin vain vuorotyön puitteissa on mahdollista. 

Vain reilu kaksi viikkoa mun muuton jälkeen isosisko soitti ja pyysi vakavalla äänellä istumaan alas. Sain kuulla suru-uutisen isäni kuolemasta. Lennettiin muutaman viikon päästä Omidin kanssa hautajaisiin, jotka olivat todella kauniit. Paljon isin lempimusiikkia ja kauniita esityksiä. Päivä oli harmaa ja pilvinen, mutta kun pappi heitti viimeiset mullat arkulle kappelissa niin aurinko alkoi paistaa kirkkaana kappelin ikkunasta suoraan sisälle. Isi kävi jättämässä viimeiset jäähyväiset ❤️ En pitkään aikaan käsittänyt että hän on todella poissa, ikävä tulee välillä isoina aaltoina, nyt kuukausien jälkeen saatan esimerkiksi aamubussissa alkaa yhtäkkiä itkemään kun tajuan että ei ole enää sitä Isiä kenen kanssa jutella tai nauraa jollekkin tyhmälle jutulle. Kai se vaan vie aikaa ennenkun pystyy sisäistämään että joku niin rakas on todella poissa elämästä loppuiän. Mulla on spotifyssä oma soittolistä täynnä Isin lempparibiisejä ja harvoin niitä pysyy kuuntelemaan silmiään kostuttamatta. Onneksi on kaikki rakkaat muistot kulkee aina mukana.
Olin työttömänä lähes puoli vuotta, koska ensin tuli säätöä sairaanhoitajan rekisteröinnin suhteen (luulin että paperit oli kunnossa mutta yllättäen puuttui joku käännös) ja kun viimein sain töitä niin meni yli 2 kuukautta että pääsin aloittamaan työt (paperityöt jälleen). Kenellekkään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi millainen surmanloukku toi mun eka duuni on ollut, yksi Lontoon parhaista opetussairaaloista ei todellakaan vastannut odotuksia enkä koskaan ole elämässäni käynyt läpi niin rankkoja juttuja kuin tuolla. Työ on joka tapauksella tuonut sellaista tiettyä kuuluvuuden tunnetta, vaikka aamuisin ketuttaakin herätä puoli kuudelta ja tiedän että edessä on se about 13 tuntia yhtä juoksua paskaa sadellessa niskaan tasaisesti (puoleen vuoteen ei ole mahtunut yhtäkään työpäivää jossa tuntisin oloni mukavaksi) niin tunnen samalla ylpeyttä matkustaessani töihin tubessa aamuvarhaisella kaikkien muiden lontoolaisten kanssa työuniformu laukkuun viikattuna. Työn johdosta myös vapaapäivät ovat saaneet aivan erilaisen merkityksen, otan todellakin vapaista kaiken irti ja laiskottelen myös ihan täysillä kun siltä tuntuu. Saatan nukkua pitkälle iltapäivään, tehdä itselleni luksusbrunssin ja siirtyä sohvalle katsomaan Netflixiä. En edelleenkään nauti kahviloissa/ravintoloissa yksin hengailusta, mutta puistoon saatan mennä yksin löhöilemään ja jopa jutella small talkia jonkun tuntemattoman kanssa! Nyt Kesällä Tooting lido (90metrinen maauimala ja kiva nurtsialue) on ollut ihan lempparipaikka ja välillä hurautan sinne suoraan yövuorosta eväspussin kera jos on aurinkoinen päivä. Tuntuu etten ole nauttinut vuosiin kesästä samassa merkityksessä kun nyt täällä asuessa.  
Parisuhteessa kaikki on ihanasti, ollaan kasvettu tiiviisti yhteen ja nautitaan toistemme seurasta enemmän kuin mistään. Toki meilläkin tapellaan ja tunteet räiskyvät, ollaanhan molemmat varsin tempperamenttisia ja itsepäisiä luonteita. Mökötykset ei onneksi ikinä kestä pitkään ja kumpikin osaa pyytää anteeksi (vaikkei siihen aina olisikaan aihetta). Ollaan puhuttu naimisiinmenostakin, mutta ei ole mikään hoppu sillä saralla. Tiedän ensinnäkin että siihen ei ole pitkään aikaan varaa, täällähän miehen kuuluu kosia sillä bling bling sormuksella (johon pitää säästää kuulemma 3 kuukauden palkka!) ja hääpäivänä sormeen lisätään se simppelimpi "wedding band". En ole ikinä elämässäni pitänyt sormuksia plus olen erittäin hyvä hukkaamaan tavaroita ja koruja, joten vähän hirvittää jos täytyy jotain monen tonnin sormusta joskus kanniskella. Ehkä turha vielä murehtia näitä juttuja ;-)  

Tämä vuosi on ollut kaikenkaikkiaan aivan mahtava ja olen kasvanut ihmisenä tämän vuoden aikana valtavasti. Innokkaana odotan mitä tulevat vuodet täällä Lontoossa tuovat mukanaan, täällä on nyt koti ja ennenkaikkea sydän! 

4 kommenttia:

  1. Olipa kivasti kirjoitettu vuoden tapahtumat. Varmasti oli todella rankkaa kun isäsi kuoli juuri kun olit muuttanut pois, ja vaikka tuo työpaikkakin on ollut ihan kauhea, niin onneksi vuoteen on mahtunut niin paljon kaikkea positiivistakin! Tovottavasti seuraavaan vuoteen vielä ehrnnön :-)

    VastaaPoista
  2. Ihana teksti, vuoteen mahtunut isoja iloja ja suruja <3 Tunnistin niin itseni tuosta, small talk ei vielä oikein taivu, yritän saada sanotuksi jotain, mikä on useimmiten "That's true" tai jotain sinnepäin, sopii se lauseyhteyteen tai ei :) On päiviä jolloin uskoo ymmärtävänsä kaiken, kunnes seuraavana päivänä ei saa bussikuskin sanoista selvää. Pikkuhiljaa...

    VastaaPoista
  3. Et sä kyllä ihan turha ja toimeton mimmi ole kun kattoo mitä kaikkea on mahtunut viimeiseen vuoteen! Nostan hattua! Ja olen kovin iloinen siitä että tutustuttiin. Blogi - connecting people! Ämpärilliset viiniä piakkoin? :D

    VastaaPoista
  4. Ihana teksti! Sama täällä, small talk tuntuu oudolta =D

    Törmäsin tällaseen ja ajattelin et olisi kiva lukea sun henkilökohtaisia lempparipaikkoja Lontoosta ton My Real Londonin puolella =)

    http://myreallondon.expedia.fi/

    VastaaPoista

Kommentit lämpimästi tervetulleita :)