Sivut

maanantai 9. marraskuuta 2015

Miten päädyin sairaanhoitajaksi

Tämä on nyt sitten vähän niinkuin toivepostaus, joku kun kyseli kommenteissa miten päädyin sairaanhoitajaksi ja että kertoisin urastani Suomessa. 
Voisi sanoa että päädyin alalle vähän niinkuin vahingossa. Sairaanhoitajan ammatti ei nimittäin juuri käynyt mielessä lukioaikana, nuorena ja naivina suunnitelmanani oli pyrkiä yliopistoon lukemaan psykologiaa, sosiologiaa tai jotain muuta "hienoa". Jossain vaiheessa kuitenkin valkeni että psykologiaa on vähintäänkin yhtä vaikea päästä lukemaan kuin lääkikseen (enkä koskaan ole ollut matikka/kemia/nero tai nyt mikään muukaan nero). Lukiossa kukaan ei missään vaiheessa edes tuonut sairaanhoitajan ammattia esille eikä ammatinohjaussessioissa/luennoilla tähän ammattiin rohkaistu, kai lukiolaisten sitten odotettiin pyrkivän ns. akateemisille aloille. 

Lukion jälkeen matkustelin ja työskentelin puolisen vuotta perheeni kukkakaupassa. Jatkokoulutuksen suhteen en ollut mitenkään varma, ei tullut "ahaa-elämyksiä" ja kävin pari kertaa työkkärissä työpsykologilla juttelemassa ja testeissä. Tuolloin taisin ottaa ekaa kertaa puheeksi hoitoalan. Olin ollut joskus yläasteella TET-harjoittelussa vanhainkodissa ja tykkäsin siitä kovasti. Työkkärin täti sanoi että testien perusteella mulle ei sopisi sairaanhoitajan tasaisen toistuva työ (mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, tässä työssä jos missä jokainen päivä on erilainen). Hän kannusti mua hakemaan opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, sosiaalityötä tai toimintaterapiaa, hän sanoi näkevänsä mut esim. tekemässä työtä maahanmuuttajien sopeuttajana. Lukiohäiriön vuoksi kävin myös puolisen vuotta neuropsykologin vastaanotolla (kiitos äitini joka halusi ottaa kaiken irti vakuutuksestani). Tämä ihana naisihminen varoitteli mua hoitoalasta ja sanoi muistaakseni ettei alalle kannata missään nimessä hakeutua koska burn out on niin yleistä. 

Oma äitini sitten ehdotti ekaa kertaa hoitoalaa ja muistutti kuinka hänen Hilkka tätinsä oli kovin ammattiylpeä sodassakin auttanut sairaanhoitaja. Hilkka oli jossain vaiheessa sairastunut tuberkuloosiin ja tuohon aikaan hoitona käytettiin keuhkopussin puhkaisua! Äiti kannusti hakemaan sairaanhoito-opistoon ja muistutti kuinka sairaanhoitaja on arvostettu ammatti ja töitä riittää. Ajattelin tuolloin että en kyllä kestäisi sairaalatyötä tai edes sitä sairaalojen hajua... 

Jokin alassa kuitenkin kiinnosti ja muistin kuinka olin joskus lapsena miettinyt kouluterkkarin työtä. En tuolloin edes tiennyt että terveydenhoitajilla on sairaanhoitajan pohjakoulutus. Sitten syntyi ajatus: Minä haen terkkariksi "siistiin sisähommaan" missä ei tarvitse työskennellä sairaalassa! Ensimmäisenä valintana hakupapereissa mulla oli kuitenkin työkkärin tädin ja neuropsykologin ehdottama toimintaterapeutti. Pääsykoe oli kolmivaiheinen: vaativia kirjallisia tehtäviä ja haastavia laskuja, psykologin haastettelu ja opettajan haastattelu. Tuolloin tajusin että mulla ei oikeesti ollut edes juuri hajua mitä toimintaterapeutti tekee! Haastettelussa opettaja näytti vessanpytyn kuvaa ja kysyi miten tämä kuva liittyy toimintaterapeuttiseen prosessiin. Olin ihan monttu auki! Tämä kyllä kertoi miten epäkypsä olin tässä vaiheessa, nyt voisin puhua vessanpytystä ja sen käyttöön liittyvistä apuvälineistä vaikka puoli tuntia.  Sain varmasti kaikkien aikojen huonoimmat pääsykoepisteet, muistaakseni jotain 12/50 ja sisäänpääsyyn olisi vaadittu tyyliin vähintään 42 pistettä! 
Tuohon aikaan Stadian eli nykyinen Metropolia (kuva yllä) pääsykokeet hoitoalan puolelle oli onneksi helpot ja pääsin ekalla yrittämällä opiskelemaan terkkariksi! Koe kun oli rasti ruutuun koe missä kysyttiin lähinnä eettisiä kysymyksiä. En ollut edes lukenut pääsykoekirjaa "hoitotyön etiikka" kokonaisuudessaan ja muistan miettineen pääsykoeaamuna että mitä jos jäisinkin vain nukkumaan, olin muistaakseni ollut baarissa edellisenä iltana ja todenäköisesti olin myös krapulassa pääsykokeessa. Jos hoitotyön koe olisi ollut biologiaa ja kemiaa kuten tänä päivänä(?) niin en olisi varmastikkaan päässyt sisään! Tuntuu hassulta että paljon paljon minua nuoremmat valitsevat hoitoalan jo peruskoulun jälkeen hakeutumalla lähihoitajiksi, niin nuorena kun luulisi olevan vaikea päättää "mitä haluaa tehdä isoma". Toisaalta lähihoitajan työ on loistava pohja sairaanhoitajiksi haluaville ja kyllä sen varsin pian huomaa onko oikealla alalla, hoitoala ei todella ole kaikkia varten. Minua lämmittää ja lohdittaa että jo menehtynyt isäni oli erityisen ylpeä että valitsin hoitajan uran. Hän oli aivan tohkeissaan kun kävin erään kerran Meilahdessa katsomassa häntä osastolla sairaanhoitajan vaatteissani. 

Olin aivan vakuuttunut kouluun päästessä että musta tulee terkkari enkä missään tapauksessa halua työskennellä sairaalassa (toki tiesin että sairaalaharjoittelut ovet edessä). Jälkeenpäin ajateltuna, kuinka naivia ajattelua, varsinkin kun en ole päivääkään työskennellyt oikean terkkarin hommissa! En vaikka eräs harjoitteluni ohjaaja terkkari soitti jopa äidilleni koska halusi mut niin kovasti töihin Viiskulman terveysasemalle. Totuushan oli että jo mun eka sairaalaharjoittelu "käänsi kelkkani". Kypsymisprosessi hoitajaksi ja muutenkin aikuiseksi alkoi: Tajusin että osastotyö ja tiimimeininki on todennäköisesti paljon enemmän mun juttu kun yksin terkkarin kopissa kökkiminen. Alla olevassa kuvassa muuten harjoiteltiin tunnistelemaan mahdollisia rintasyövän aiheuttamia patteja. 
Harjoittelut äitiysneuvolaan, terkkariasemille ja kouluun vaan vahvistivat tätä teoriaa, en kokenut terkkarin työtä laisinkaan omaksi. Etenkin neuvolan hullu työtahti oli järkytys. Monilla asiakkailla oli sosiaalisia ongelmia ja yhdessä pohdittiin miten raskaana oleva 17v söisi jotain muuta kun irtokarkkeja kaikilla aterioilla (muuhun ei ollut rahaa). Mua suretti myös parikymppisen loppuunpalaneen lestadiolaisäidin kohtalo: jaloissa pyöri vauva, kaksi vilkasta taaperoa ja uusi vauva parhaillaan tulossa (ja ties kuinka monta tulevaisuudessa lisää). Nuorella masentuneella äidillä ei todellakaan näyttänyt riittänyt voimavaroja suurperheen pyörittämiseen (vaikka kotona kävi kuinka neuvolan järjestämiä apupalveluita). Vauvan sydänääniä kuunnellessa hänen äidin ilme ei värähtänytkään, hän ei myöskään jaksanut komentaa tai edes katsoa taaperoitaan jotka riehuivat ympäri huonetta. Olin innoissani kun vedin ensimmäisen raskaana olevan ensikäynnin ja ohjasin erästä tulevaa äitiä ja kyselin raskauden aiheuttamia tuntemuksia. Kaikki meni mielestäni hyvin ja välillämme oli äidin kanssa hieno vuorovaikutus. Ohjaaja vain huokaili että käytin aivan liikaa aikaa koska vielä on kirjaaminen edessä ja seuraava asiakas on odottanut käytävällä jo 10min. Huokaus. Silloin ajattelin että en kyllä ala tekemään tätä hommaa niin tiukassa aikataulussa!

Terveysasemalla taas oli järkytys kuinka moni tuli jo huoneeseen itkien tai sitten itsemurhaajatuksissa, työ oli jälleen enemmän ihmisten sosiaalisten ongelmien ratkaisia kun "hoitamista" ja työtahti jälleen kerran hirmuinen, tuntui ettei kenenkään asioihin ollut aikaa paneutua. Tuntui julmalta ohjata yksinäistä lievästi ylipainoista 2 tyypin diapeetikkovanhusta syömään terveellisemmin ja välttämään herkkuja kuten ohjaaja opasti vieressä, olisin vaan halunnut sanoa että syö kahvin kanssa sitä pullaa, ota toinenkin ja yritä nauttia loppuelämästä! Se riittämättömyyden tunne terveysasemalla oli jotain erilaista kun sairaalassa, jossa sentään tuntuu että voi ihan tosissaan vaikuttaa potilaan vointiin ihan konkreettisesti... ja mikä parasta, aina tulee seuraava vuorolainen jatkamaan hommaa ja ratkaisemaan ongelmia. 

Keikkailin koko opiskeluajan eri keuhko-osastoilla Meilahdessa (olin siellä ekassa työharjoittelussa) ja sinne myös jäin töihin heti valmistuttuani. Keuhko-osasto olin työnä varsin haastava ja eri keuhkosairaudet tulivat tutuiksi: COPD, astma, erilaiset keuhkofibroosit, erilaiset keuhkosyövät...  Moni kärsi pahasta hengenahdistuksesta eikä ollut yksi tai kaksi kertaa kun potilas kuoli kesken vessareissun! Parin vuoden aikana opin näppäräksi perushoitotyössä ja tämähän on koko sairaanhoitotyön pohja. Tein ilomielin keikkaa joulut, pääsiäiset ja viikonloput (ja myöhemmin kärsin maksamalla kaikki opintotuet korkojen kera takaisin ja jouduin jopa ottamaan opintolainan näiden takaisinmaksuun, oma vika kylläkin). Ihon tarkkailut, painehaavat, erilaiset avustustekniikat ja apuvälineet tulivat "perushoitajavuosina" tutuiksi.

Potilaisen kanssa kommunikointi oli ihan parasta ja kuuden hengen miesten potilashuoneessa naurettiin joskus ihan kippurassa ja yhteishenki oli huima (vaikka yöllä kukaan ei nukkunut kun joku kuorsasi aina niin että ikkunat tärisivät). Naisten kuuden hengen potilashuone oli taas usein painajainen josta ei päässyt pois, naiset kun osaavat olla paljon vaativampia ja kateellisia. Aina kuului jostain "minulle myös, minäkin haluan että jalat rasvataan", "hoitaja minä en ole saanut vielä huomiota", "hoitaja kukaan ei ole leikannut kynsiäni viikkoihin"... 
Ensimmäinen kesä vastavalmistuneena hoitajana oli kyllä katastrofi (joskin ammatillisesti tärkeä), jokin meni pahasti pieleen työvuorosuunnitteluissa ja välillä olin ainoa sairaanhoitaja osastolla kun muut olivat lomalla. Vastuullani oli koko 24 paikkaisen osaston pillerit,  iv lääkkeet sun muut sairaanhoitajan hommat. Onneksi apuna oli kokeneita perushoitajia, muuten olisin varmaan saanut sydänkohtauksen siinä stressissä. Ei auttanut kun soitella muiden osastojen hoitajille ja kysellä neuvoa jos tuli tiukka paikka. Purskahdin eräänä viikonloppuna itkuun kun ylilääkäri tuli katsomaan aamuksi määrättyjä keuhkokuvia joita ei ollu otettu koska en tiennyt että lähetteet täytyy muuttaa tietokoneella päivystyslähetteiksi. Tämä hienotunteinen lääkäri lohdutti minua suunnilleen näin: "Anna kun etsit sairaanhoitajaa osastolta niin sinun ei tarvitse kun katsoa peiliin, luota itseesi, pärjäät kyllä varmasti". Tämä kesä olikin aikamoinen tulikoe jonka ainaka opin todella ottamaan vastuuta ja ymmärsin mitä sairaanhoitajan työ on kaikessa ihanuudessa ja kamaluudessaan. Parasta oli potilaiden kiitollisuus, nähdä kun joku paranee  silmissä taikka sitten onnistunut saattohoito, jossa potilas sai kuolla rauhallisesti omaisten ympäröimänä. Onneksi keuhko-osastolla osattiin saattohoitaa, tehtiin ajoissa DNR-päätökset ja morfiinia annettiin suoraan suoneen aina kun tarvetta. Täällä Englannissahan ei ikinä anneta morfiinia suoneen osastolla, ainoastaan sc pistoksin. Monet potilaat myös elvytetään (lopputulos kuitenkin varma kuolema) koska DNR päätöksiä ei osata tehdä ajoissa toivottomassakaan tilanteessa. Surullista. Toisaalta täällä Englannissa olen törmännyt moniin todella sairaisiin jotka eivät missään nimessä halua DNR päätöstä vaan itse toivovat elvytystä jos sellainen tilanne tulee eteen. Kulttuurierot näissä jutuissa ovat kyllä valtaisat (ei tietenkään voi yleistää mitään, jokainen on yksilö). 
Palataan kuitenkin takaisin Meilahden vuosiin... Tuttu hoitaja oli töissä infektio-osastolla ja kiinnostuin kovasti infektiosairauksisra/trooppisista sairauksista erikoisalana. Infektio-osastoilla henkilökuntamiehitys on yleensä myös parempi ja tämäkin osaltaan rohkaisi hakemaan vakipaikkaa 2010 luvun paikkeilla. Tein pari keikkavuoroa infektioille ja uskalsin laittaa hakemuksen...Pian olin allekirjoittamassa ensimmäistä vakituista työsopimusta (keuhkoilla tein valmistuttuani äitiysloman sijaisuutta). Meilahden ja Auroran infektio-osastot tulivat hyvin tutuiksi 3 vuoden aikana. Infektioissa erikoisalana kiehtoi että potilaiden tila oli välillä kuin suuri mysteeri mitä eri erikoisalan lääkärit yrittivät ratkaista, useimmiten onnistuneesti. Erilaiset trooppiset taudit kuten melioidoosi, malaria, erilaisen loiset ja madot olivat mielenkiintoisia. Joskus ihmeteltiin jotain matoa purkissa oikeen porukalla! Työn ohella opiskelin Helsingin Yliopistossa 1/2 vuoden kurssin Kehitysmaalääketiedettä. Toimin myös osaston elvytysvastaavana ja kävin vanhalla kirralla persoonallisen Leila Saaren elvytys- ja simulaatiokursseilla. Suosittelen lämpimästi jos on mahdollisuus osallistua! Alla olevassa kuvassa olen vetämässä elvytyskoulutusta -joka meni kyllä aika levottomaksi :D 
Mielessä kyllä alkoi kylläkin kyteä parin vuoden jälkeen että mitä kaikkia muita erikoisaloja en ole vielä nähnyt, pohdin työtä päivystyksessä, teholla, päiväklinikoilla... Loistava työilmapiiri osastolla, ihana esimies, vaikutusmahdollisuudet työvuoroihin, antoisat vastuutehtävät ja upouusi hieno kolmiosairaala painoivat paljon vaakakupissa ja mietin että tästä paikasta jään varmaankin eläkkeelle. Uskon vakaasti että olisin edelleen samassa paikassa töissä jos tuo vieressä kuorsaava englisman ei olisi sekoittanut mun päätä! :) 
Joskus tosissaan mietin josko hakisin teholle töihin oppimaan uutta, mutta keskusteltuani kollegoiden kanssa tulin siihen tulokseen että yhden potilaan kanssa nyhvääminen ei ole mun juttu. Potilaat teholla ovat usein myös tajuttomia eikä kommunikaatiota välttämättä juuri ole koska usein heti kun potilaan tila kohenee niin osastopaikka kutsuu. Eräs hoitaja kertoi kuinka purskahti itkuun toista viikkoa intuboituna ollutta potilasta pestessä, koska mitään kommunikointia potilaan kanssa ei ollut, kuin olisi nukkea pessyt. Hän koki työn valtavan yksinäiseksi ja palasi sittemmin osastotöihin. Tehotyö on myös hyvin teknistä ja laitteita on paljon, ala onkin enemmän miesten mieleen. En koskaan ole tykännyt säätää koneiden ja monitorien kanssa säätämisestä. 

Työ päivystyksessä on taas yksi aina mielessä kytevä juttu ja harmittaa ennen ikinä päässyt harjoitteluissa kokemaan sairaalapäivystykseen sykettä. Jossain vaiheessa kuvittelin haluavani sairaanhoitajan työssä nimenomaan "actionia, draamaa, verta ja suolenpätkiä" mutta toisaalta kokemus on osoittanut että kammoksun tällaisia tilanteita. Toki tiedän mitä tehdä ja kuinka toimia akuutissa tilanteessa mutta en koe näitä tilanteita mitenkään mukavaksi tai antoisiksi. Joka ikinen elvytys missä olen ollut mukana on jäänyt jossain määrin traumaattiseksi kokemukseksi. Olen valitettavasti vähän sellainen tyyppi vielä vuosienkin jälkeen että etsin aina syytä itsestäni. Jos kun jouduin tekemään valituksen lääkärin toiminnasta (joka ei useista soitoista huolimatta tullut katsomaan potilasta tarpeeksi nopeasti yms) niin tunsin huonoa omatuntoa koska tiesin että lääkäri joutuu ongelmiin (joskin aiheellisesti). 

Toivoin usein että minusta löytyisi enemmän "kovuutta" ja kykyä asettaa asiat isompiin mittakaavoihin, ei aina etsiä syitä itsestä. Minulle on kuitenkin vuosien varrella kehittynyt varsin vahva ammatti-identiteetti ja tiedän olevani pohjimmiltani hyvä ja empaattinen hoitaja. Heikkouksiani ovat stressaaminen ja "sähellys", näitä piirteitä olen onneksi kuitenkin oppinut hallitsemaan vuosien varrella. Toivoisin olevani enemmän pitkäjänteinen, rauhallinen ja olla ottamatta asioita liian henkilökohtaisesti.
Alla oleva kuva napattu jouluaattona töissä, vuosi ehkä 2011?
Esimerkki löytyy läheltä... Viimeviikolla purskahdin itkuun kesken pirun kiireisen työpäivän. Olin viettänyt päivän (ja edellisen päivän) enemmäkseen 1-1 hoitajana tehopaikkaa odottaneen todella sairaan potilaan kanssa ja olin nälkäisenä, janoisena, väsyneenä ja pissahädässä tekemässä jotain kymmenettä lääkeliuosta potilaalleni lääkehuoneessa kun osaston house keeper alkoi kiroilemaan mulle päin naamaa koska olin muuttanut yhden neulaboxin paikkaa hyllyssä (hän oli laittanut boxin ylimmälle hyllylle mihin en ylety ja niitä neuloja käytetään yli sata päivässä)! Tavallisesti olisin kohauttanut olkapäätä, mutta nyt tilanne meni vaan yli sietokyvyn ja purskahdin itkuun. Ei tarvitse varmaan erikseen mainita että olen myös aika herkkä tyyppi enkä kestä jos mulle ollaan ilkeitä (muistattehan mun lohduttomat postaukset ekasta niiden brittipaikasta noita-akka hoitajien keskeltä)! Pomo sattui paikalle, otti mut syleilyynsä ja nyyhkytin siinä sitten hänen olkapäätään vasten muutaman minuutin purkaen kaiken pahan olon ja turhautumisen. Pomo myös tuomitsi house keeperin epäasiallisen toiminnan ja piti tälle puhuttelun. Vähän kyllä nolotti mun reaktio ja totaalinen "mental break down". Vartti myöhemmin olin kuitenkin koonnut itseni ja täysissä voimissa, annoin lääkkeet sairaalle potilaalle, otin verikokeet, mittasin vitaalit ja virtsamäärän, toistin sydänfilmi ja siirsin hetken päästä potilaan onnistuneesti teholle lääkäreiden kanssa, annoin monimutkaisen hand overin tehohoitajille, lohdutin omaisia ja ohjasin siinä sivussa ensimmäisen vuoden opiskelijaa (edelleen nälässä, janossa ja pissahädässä). Päivän päätteeksi mentiin parin ihanan kollegan kanssa pubiin burgerille purkamaan päivän tapahtumia, olo kyllä keveni kummasti! Ihanat työkaverit ovat todellakin voimavara kaiken hullunmyllyn keskellä <3. Eikä ole sairaanhoitajan työ muuten ainakaan tylsää ja yksipuolista!

Kaikki muut mun vanhat terkkari luokkakaverit ovat tällä hetkellä terkkarin päivähommissa, kuka koulussa tai muissa oppilaitoksissa, kuka terveysasemalla, kuka työterveyshoitajana, kuka neuvolassa ja kuka yksityisellä firmalla. Vain yhden tiedän olevan muissa kun hoitsun hommissa. Ainiin ja yksi rohkea jatkoi opiskelemaan hoitotieteitä. Onnea ja menestystä kaikille heille ja kiitos yhteisistä vuosista, en hetkeäkään kadu että opiskelin terkkariksi kaikkien näiden mahtavien tyyppien kanssa. Musta tuli siis vähän nii kuin luokan "musta lammas" ja jäin töihin tavallisen sairaanhoitajan hommiin sinne pahanhajuiselle osastolle mihin en ikinä halunnut! Mitä tästä opimme... NEVER say never! ;-) 

Miten te muut hoitajat löysitte alalle ja oletteko olleet tyytyväisiä uravalintaan?
Tämä selfie on napattu työpaikan vessassa kun olin vielä suhteellisen freesinä ennen 13h työvuoroa (jälkeen kuva muistuttaakin sitten zombieta)! 

5 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen tarina!
    Mä keksin jo n 11v että haluan hoitajaksi, en edes tiedä miksi. Aloitin sisätauti-kirurgisella linjalla, luulin että se osastotyö olis mun juttu. Olin sitten parin viikon harjoittelussa Töölön plastiikoilla ja sillon tiesin että haluan leikkaussalihoitajaksi. Seuraavana syksynä vaihdoin linjaa. Ensimmäinen erikoistuva harjoittelu oli anestesiapuolella ja kattelin sieltä instrunebttipuolelle ja ajattelin että tuo vaikuttaa tosi vaikeelta ja että kyllä ane on mun puoli. Kun sitten olin i-piolen harjoittelussa löysin vihdoin sen oman jutun. Menin heti vastavalmistuneena Englantiin, i-puolelle tottakai, ja vasta vuonna 2006, kun olin ollit alalla jo 9 vuotta, tein vuoden anestesioita. Ja never again! Oli ihan kiva kokemus ja vaihtelu, mutta ei yhtään mun juttu, silloinkaan.
    Joskus nuorempana mieton alanvaihtoa, mutta kyllä mä taidan tätä tehdä koko loppu-uran. Ja mielellään päiväkirurgiassa, tykkään silti suht sännöllisestä rytmistä,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva lukea sun uravalinnasta ja että sulla on ollu niin selkeä visio mitä haluat ja myös teit määrätietoisesti töitä unelmiesi eteen :)

      Poista
  2. Kiva lukea sun tarinaasi :). Itse opiskelen tällä hetkellä terveydenhoitajaksi, ja onneksi mun harjoitteluneuvolassa oli sillain rauhallista (pienen paikkakunnan iloja?), että ehti kyllä luoda suhdetta niin asiakkaisiin ja harvoin oli mikään kiire. Toki esim. kesäisin on kuulemma kiireisempää kun on lomia yms., ja tietty sillon jos moni synnyttää samoihin aikoihin. Tuolla onneks oli se hyvä puoli, että siellä on sitten erikseen terveydenhoitaja, joka voi tarvittaessa tulla kotiin käymään, jos tuntuu et on sellasia ongelmia, joita ei siinä käynnillä oikein pysty ratkomaan tai ei ehditä. Vaan kyllä itekin tottakai mietin, että mitä jos tuleva työpaikka onkin sitten sellainen, jossa on kiireempää.... Ja sit kanssa mietin just sitä, et kun se on kuitenkin aika yksinäistä. Kun esim. nykyisessä keikkatyössä nautin just siitä muiden kanssa työskentelystä. Ja varsinkin sit kouluterveydenhoitajan työ on sellasta, et toki siellä on ne opettajat ja muut, mutta ei ooo sitä saman alan ammattilaista siinä. Harjoittelussa vielä oli hyvä, kun oli kuitenkin aina se ohjaaja tai joku muu terkkari siinä, kenen kanssa jutella aina sit tarkastusten välissä. Mut sit kun on töissä niin onkin yksin (vaikka tauoilla toki näkee kollegoita ja muutenkin toki aina voi kysyä apua kun tulee tiukka paikka - mut on se erilaista kuin olla sairaanhoitajana osastolla tms., missä oikeasti tehdään tiimityötä).

    Onneksi on kuitenkin vaihtoehtoja! Siitä just tykkään tässä ammatissa. Et voi olla jonkin aikaa vaikka osastohommissa, ja sit kokeilla vaikka neuvolahommia. Tai toistepäin. Ja vaikka taas 10 vuoden päästä vaihtaa johonkin muuhun, jos siltä tuntuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mielenkiintoisesta kommentista! Kuulostaa kyllä ihanteelliselta jos siellä on enemmän asiakkaille aikaa eikä niin hirveä hoppu kuten Helsingissä. Ja siis varmasti päivät vaihtelevat kovasti!

      Mun yks luokkakaveri tykkää ihan hulluna kouluterkkarin työstään vaikka työtahti etenkin vuositarkastuksia tehdessä kova, hän sanoin myös että on kiva kun kollegat on opettajia eivätkä hoitoalalla ja painiskelevat omien juttujensa kanssa, ei ole tod helppoa opettajankaan työ mutta varmasti myös kovin palkitsevaa kuten hoitajan työ parhaimmillaan :) Paljon onnea ja menestystä valitsemallesi uralle ja kuten sanoit niin vaihtoehtoja tällä alalla ja etenkin meidän kaksoiskoulutuksella riittää :)

      Poista
  3. Minun päätyminen alalle on vähän samanlainen kuin sinun kertomasi.. Äiti aina toivoi että minä tai siskoni hakisimme opiskelemaan sairaanhoitajaksi, itse ajattelin että ei ikinä! Hain opiskelemaan psykologiaa, mutta en päässyt sisään. Selvittelin mitä muuta kautta pääsisin tekemään terapiatyötä ja selvisi että sh-tutkinnolla voisi jatkaa psykoterapiaopintoihin. Hain alunperin opiskelemaan terveydenhoitajaksi, mutta vaihdoin suuntautumisen opiskeltuani yhden vuoden. Halusin painottaa harjottelujani psyk. puolelle.

    VastaaPoista

Kommentit lämpimästi tervetulleita :)