Isiä ikävä

Eilen juhlittu Isänpäivä on vetänyt viimeiset pari vuotta mieleni hiljaiseksi. Kun facebookin uutisvuoto täyttyy iloisista Isä-kuvista ja onnentoivotuksista niin samalla koen surua etten voi enää viettää aikaa oman Isini kanssa. Viimeyönä vieläpä eräs potilaani näytti aivan isältäni, vain silmien väri oli eri. Viivyttelin potilaan luona rupatellen, tuntui hetken kun olisin siinä Isin kanssa juttelemassa mukavia. Liikutuin myös aikalailla ja kyyneleet virtasivat poskile valtoimenaan heti kun poistuin huoneesta. 

Syyskuussa tuli kaksi vuotta Isin kuolemasta. En ikinä unohda sitä puhelua kun sisko soitti ja kehoitti istumaan alas. Olin muuttanut Lontooseen vain pari viikkoa aiemmin ja nyt jo tilasin raskain mielin lentoliput hautajaisiin. Muistan kun vähän puhelun jälkeen kävelin olohuoneeseen ja napsautin kattokruunun päälle jolloin yksi valaisimen viidesta lampusta poksahti rikki. Viisihenkisessä perheessämme oli kirjamellisesti nyt yksi vähemmän. 

Isi vietti lapsuutensa Tampereella. Isin isä kuoli kun Isi oli vasta 10-vuotias. Yksinhuoltaja äitini mummoni Eila kasvatti lapsensa parhaansa mukaan ja oli erityisen ylpeä kun Isäni pääsi vaikeuksien kautta ylioppilaaksi, tuohon maailmanaikaan se oli todella arvostettu juttu. Eila mummosta minulla on rakkaita muistoja, mutta valitettavasti hän kuoli syöpään kun olin vasta 5 vuotias. Olin niin pieni etten oiken ymmärtänyt kuolemaa ja muistan ihmetelleeni miksi kaikki itkivät hautajaisissa. Vasta muutaman viikon päästä kuolema konkretisoitui.

Mieleeni tulvii paljon hyviä muistoja lapsuudesta. Tehtiin Isin kanssa aina sunnuntaisin autolla "sunnuntai rundeja" ja pelattiin Essolla hedelmäpelejä. Ihania muistoja on myös perheen yhteisiltä etelänmatkoilta, kävimme vähintään kerran vuodessa Kanarialla tai Kreikassa lomalla. Eräällä reissulla Isi oli erittisen ylpeä uudesta videokamerastaan. Yksi ratkiriemukas muisto onkin eläintarhasta (ehkä Teneriffalta) jossa isä kuvasi isoa leijonaa: yhtäkkiä leijona kääntyy häkissään ympäri, pyllistää ja valtava kusisuihku lentää suoraan Isin päälle ja kameran linssikin kastuu siitä kusesta märäksi. Videolla kuuluu muuten aikamoista kiroilua! Tälle episodille on naurettu vuosia vedet silmissä. Isi oli todellakin seuramiehiä, omasi erinomaisen huumorintajun ja nauratti aina kaikkia jutuillaan, etenkin siellä Esson baarissa. Mä omaksuin Isiltä kopioidun viihdyttäjän roolin myös jo lapsena ja kerroin Isin kavereille ja perhetutuille vitsikirjoista opeteltuja erityisen härskejä vitsejä joita en itse edes ymmärtänyt, muut saivat kyllä hyvät naurut! 

Isi myös repi varsin rankkaa mustaa huumoria hauturin työstään. Kun vanhempani tapasivat 70-luvulla niin Isä oli vielä mustepainotehtaalla töissä. Seurustelun myötä myös Isän työpainosta tarvittiin kuitenkin yhä enemmän Äitini vanhempien hautaustoimisto/kukkakaupassa ja työ tehtaalla sai jäädä. Isi muutti Tampereelta äitini vanhempien rintamamiestalon yläkertaan asumaan. Erittäin konservatiivisen ja jäykän vaarini kanssa ei kuulemma ollut aina helppoa tehdä töitä. Vaarilla oli tapana valvoa yöt puhelimen äärellä jos poliisit vaikka soittaisivat "keikasta". Tuohon aikaan perheeni haustaustoimisto oli ainoa keski-uudellamaalla päivystävä haustaustoimisto ja tuohon  maailmanaikaan myös hauturit olivat aina mukana hakemassa kotiinsa kuolleita/kuolleena löydettyjä ihmisiä joten poliisi saattoi soittaa milloin vaan. Vaaria alkoi myös vaivata dementia ja parkinsonin tauti varsin varhaisessa vaiheessa ja hän mm. soitteli isälleni keskellä yötä harhoissaa että nyt on lähdettävä kaivamaan se ja se vainaja ylös haudasta koska poliisit käskivät tehdä oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen (näin oli joskus ihan oikeasti käynyt)! 

Vaari joitui pysyvästi terveyskeskukseen kun olin noin 5 vuotias. Hän jatkoi ironista kylläkin, "hauturin hommia" vielä terveyskeskuksen vuodeosastolla ja hoitajien mukaan hänet löydettin vähän väliä jonkun toisen potilaan jalkopäästä nostamassa potilaan jalkoja ilman ja kehottaen huoneeseen tullutta hoitajaa auttamaan toisesta päästä (hän luuli muita potilaita vainajiksi!). Vaari pääsi välillä kotilomalle mutta oli aivan sekaisin eikä tunnistanut meitä lapsenlapsia, jos pidimme yhtään meteliä niin vaari tuli tukistamaan (hän ei koskaan myöskään ollut erityisen lapsirakas). Hävettää myöntää mutta siskoni kanssa joskus leikimme vaarin kanssa "hippasta" jossa paukutimme kattilankansia yhteen aiheuttaen kamalan melun ja vihainen harhainen vaari lähti tietenkin jahtaamaan meitä tyttöjä kun juoksimme karkuun, hihkuimme "Varo se tulee"! Kamalia kakaroita olimme!

Palataan kuitenkin Isääni. Rankka työ jätti Isiin jälkensä. Aikoinaan ei ollut mitään ergonomisia laitteta vainajien kuljettamisiin ja nosteluihin ja Isiä vaivasi usein kovat selkäkivut, magneettikuva paljasti välilevyn pullistuman ja kulumia rangassa. Työ oli myös traumaattista kuten kaapia jonkun itsemurhaa tehneen aivojen jäänteitä katosta tai etsiä jonkun päätä raitelta palomiesten ja poliisien kanssa. Isä kertoi että uran raskaimpia juttuja oli haudata pieni lapsi. Erityisesti hänen mieleensä jäi nuori äiti joka oli kuollut 80-luvulla yllättäen istukan irtoamiseen, nainen oli viimeisillään raskaana ja odotti esikoista miehensä kanssa. Isä kertoi itkeneensä suorastaan ulvoen hautaustoimistossa menehtyneen naisen lohduttomien omaisten kanssa. Näitä juttuja ei kyllä varmasti voi ikinä unohtaa!  Fyysisesti ja henkisesti raskas ura vei Isiltä voimia ja hän joi usein lonkeroa rentoutuakseen. Muistan jo lapsena ihmetelleeni tätä ja Isi totesi ettei mikään rentouta häntä niin kuin lonkero työpäivän jälkeen. Isi ei kuitenkaan ikinä juonut itseään humalaan meidän lasten nähden. 

Isi oli hyvin suojeleva kolmea tytärtään kohtaan ja hän kuskasi meitä autolla lukuisia kertoja milloin mihinkin menoihin ja haki yöllä kotiin. Kun koulumatkalla läheisellä ulkoilualueella havaittiin itsensäpaljastaja niin Isi lähti pesäpallomaila kädessä jahtaan paljastelijaa. Samainen pesäpallomaila kourassa hän oli myös odottamassa meitä bussipysäkillä jos joskus tulimme myöhään kaupungilta kotiin bussilla. Kun isosiskoni toi poikaystävänsä ensimmäistä kertaa kotiin näytille niin Isi vei sulhasehdokkaan makuuhuoneen kaapille ja alkoi esitellä aseitaan ja todeten "jos sitten satutat tytärtäni...". Siskoni miehen naama oli kuulemma näkemisen arvoinen!! 

Isi oli viimeiset vuotensa hyvin sairas ja eikä elämänlaatu ollut kovin kummoista. Dramaattinen käänne oli aivoveritulppa joskus 2006 paikkeilla kun Isi sai halvausoireita. Jotain muuttui pään sisällä ja Isistä tuli masentunut. Hän rakasti lukea hesarin joka aamu kannesta kanteen mutta nyt parin viikon hesarit saattoivat kasaantua avaamattomina pinoon. Valitettavasti myös alko alkoi maistua yhä useammin. Juominen johti maksa ja munuaisvaivoihin tai ainakin pahensi olemassa olevia. Eräs yö äitini heräsi kovaan kolahdukseen ja löysi järkytyksekseen Isin makaamaasta verilammikosta keittiöstä. Yksi maksasta lähtevistä suolista oli puhjennut ja aiheutti yli kahden litran verenvuodon! Hemoglobiini oli jotai  40 (normaali miehillä noin 130). Oli suorastaan ihme että Isi selvisi tästä episodista. Valitettavasti alamäki oli kuitenkin vasta alkamassa. 

Isi inhosi olla sairaalassa letkuissa ja yritti eräänkin kerran karata pyjama päällä, hoitajat kärräsivät hänet kuitenkin takaisin osastolle parkkipaikalta missä hän oli yrittänyt hypätä taksiin. Isi myös huijasi henkilökuntaa että hänen on päästävä kotiin hoitamaan hänelle kovin kallisarvoista eläinkatrasta, joka on kotona oma onnensa nojassa, äiti kuitenkin valaisi hoitajia että hän kyllä asuu samassa taloudessa ruokkii kissat. Isi määrättiin tiukalle suolattomalle ruokavaliolle ja syy selitettiin tarkoin vedoten munuaisiin ja turvotukseen. Tämä ei Isiä paljoa kiinnostanut ja hän soitti usein sairaalasta  ja pyysi ensimmäisenä tuomaan suolasirottimen! Kuten kaikki joilla on ollut alkoholisti lähipiirissä varmasti tietävät niin vaikka kuinka yritimme puhua järkeä että lopettaisit juomisen ja kuuntelisit lääkäreitä niin mikään ei mene perille tai muutu jos ei sitten itse halua muutosta... Tunneskaala seuraten vierestä kaikkea tapahtunutta vaihteli kyllä rakkaudesta vihaan ja suruun näiden vuosien aikana. Erityisesti nostan kyllä hattua äidilleni joka pysyi Isin rinnalla myötä ja vastoinkäymiset vaikka yhteiselo ei todellakaan ollut aina helppoa. 

Kissat olivat Isille kaikki kaikessa ja aina sängyssä hänen kanssaan oli kehräämässä vähintään kaksi kissaa, joskus jopa viisi: Leksa, Pirma, Havu, Käpy ja Tilli. Myös siskoni Ira koira joka sittemmin muutti vanhemmilleni asumaan oli Isille tärkeä kumppani ja toi paljon iloa elämään viimeisinä vuosina. Eläinten lisäkisi Isi rakasti Landcruiser maasturiaan jollaisia lähellä oli vuosien varrella useita, piti olla iso auto ja puskuri jotta "porot lentelevät" edestä pitkillä Lapin matkoilla. Isi rakasti käydä lapissa ja hänellä oli siellä myös pieni kultakaivos aikoinaan. Isi lottosi joka lauantai vakiorivillään ja uskoi ihan tosissaan että saa vielä joskus 7 oikein. Siskoni taitaa vieläkin pelata Isin numeroilla... 

Viimeisinä hetkinä siskoni oli Isin luona sairaalassa ja yritti pitää happinaamaria paikoillaan jota Isi kiskoi naamaltaan viimeisillä voimillaan. Tämä oli yksi monista sairaalajaksoista mutta nyt munuaiset olivat tiltanneet lopullisesti. Isin viimeiset sanat olivat  jotakuinkin "jättäkää jo perkele rauhaan". Maija soitti iphonelta Isin lempikappaleita, ne tuntuivat onneksi rauhoittavan. Sitten tuli se viimeinen pitkähengenveto... ja hiljaisuus. Valtava suru mutta samalla myös helpotus, kärsimys oli nyt ohi. Onneksi kaikki kävi lopulta niin nopeasti ajattelin jälkeenpäin. Hoitajana tiedän että mikään ei ole kamalampaa kun kuoleman pitkittyminen, joskus kun se pitkittyy ja pitkittyy niin että omaisetkin alkavat jo toivoa läheisensä kuolemaa mutta samalla tuntevat huonoa omatuntoa ajatuksistaan. Todella vaikeita juttuja. 

Hautajaisissa perhetuttu pappi puhuin pitkään ja kauniisti isästäni, olivathan he tulleet vuosien vartella yhteisistä työkuvioista johtuen hyvinkin tutuiksi. Kukaan ei säästynyt kyyneliltä. Arkkulaite oli tehty kultavaskoolin päälle jonka pohjalla oli oikeita kultahippuja, olihan Isin yksi lempiasioista kullankaivuu. Hautajaisista on jäänyt hyvät muistot, tilaisuus oli kaunis. Paljon liikuttavia ja hauskoja puheita sekä lauluesityksiä ja pianonsoittoa. Muistotilaisuuspaikkaan oli tuotu kymmeniä kehystettyjä kuvia Isin elämän varrelta. Isi oli nuorena poikana pari vuotta Kanadassa puunhakkuuhommissa (niiden semmoisten järkyttävän isojen) ja oli ilahduttavaa kuulla erään hänen vanhan ystävänsä puhe noilta ajoilta. Hän kertoi hauskoja tarinoita ja sattumuksia joita en muista ikinä kuulleeni. 

Perheeni hautaustoimistoa nykyään intohimoisesti pyörittävä siskoni valitsi Isille hautakiveksi kauniin ison sammaloituneen luonnonkiven, jonka vieressä on pienempi kivi jonka päällä istuu pieni kultainen orava. Hautakiveen on myös kaiverrettu lainaus Isin lempirunosta: "Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa". 

Laulu oravasta

Makeasti oravainen Makaa sammalhuoneessansa; 

Sinnepä ei Hallin hammas Eikä metsämiehen ansa Ehtineet milloinkaan.   

Kammiostaan korkeasta Katselee hän mailman piirii, 

Taisteloa allans´ monta; Havu-oksan rauhan-viiri Päällänsä liepoittaa. 

Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnass´!

Siellä kiikkuu oravainen 
Armaan kuusen äitinrinnass´:

Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä 
Akkunalla pienoisella, 
Linnut laulain taivaan alla 

Saattaa hänen iltasella unien kultalaan

-Aleksis Kivi

Lepää rauhassa rakas Isi, sinua on kovasti ikävä <3