Sivut

lauantai 27. syyskuuta 2014

Mitähän sitä nyt sanoisi

Blogin pitäminen on viimeaikoina vähän tökkinyt ja mulla roikkuu luonnoksissa postauksia kuten "ensimmäiset yövuorot takana", "hoitajan tunnustuksia", "hoitotyön erot suomi vs englanti vol 2" ja "infektio-osaston antia", mutta en ole saanut niitä julkaisukuntoon. Saatan kirjoittaa hirveällä innolla postausta puolisen tuntia, mutta sitten tulee täys stoppi enkä saa tekstiä enää jatkettua. 

En ole näköjään täällä blogissa puhunut juuri mistään muusta kun (kyllästymiseen asti) töistä kuukausi tolkulla, mutta eipä sitä oo oikein mitään muuta mainittavaa tapahtunut elämässä. En edes muista kunnolla koska olisin poistunut täältä Etelä-Lontoosta joen toiselle puolelle! Tai no muutama viikko sitten päädyttiin vietämään iltaa "keskustaan" ja varattiin hetken mielijohteesta (parin tequilan rohkaisemana) karaokekoppi Sohosta. Toi ilta oli kyllä hauskoin (ja kallein) aikoihin! Sai siitä kyllä kärsiäkin 2 päivän krapulan verran ja ääni oli poissa kaikesta laulamisesta (lue:huutamisesta). Naurettiin kyllä vielä pitkän aikaa ton illan tulkinnoille!

Kohta tulee kokonainen kuukausi täyteen uudessa duunissa, aika on kyllä mennyt hirmuisen nopeasti. Olen käynyt uudelleen samat sairaalan vaatimat koulutukset mitkä kävin vanhan duunin aloittaessa (mikä on vähän turhaa) ja viime perjantaina homehtuin kolmetuntisessa kommunikaatioharjoituksessa. Eilen taas harjoiteltiin elvytyssimulaatioita koko päivä lääkisopiskelijoiden kanssa ja jokaisen piti vuorollaan johtaa ja koordinoida elvytystä. Mä oon jotenkin tosi surkea noissa "näyttely" tilanteissa ja tuntui että olin ihan idiootti enkä muistanut monia tärkeitä juttuja. Sain palautetta kun en tuntenut täkäläisiä lyhenteitä verikokeistä mitä pitää ottaa elvytyksen aikana/jälkeen. Eikös lääkäri yleensä hoida tollaset hommat? Jouduin viimeviikolla muuten täysin ennalta varoittamatta (pomo unohti ilmoittaa) tekemään lääkelaskukokeen missä oli 6 sivua ja aikaa 45min eli mitään laskuja ei todellakaan ehtinyt tarkistaa. Voi sitä helpotusta kun sain vaadittamat 100% oikein ja kokeen läpi! Olisin saanut varmaan kauheen depression jos en oli päässyt läpi... 

Viihdyn töissä hyvin ja kaikki ne sosiaaliset ongelmat poissa, mitä tuli vanhalla osastolla vastaan. Työkaverit ovat auttavaisia, tauot ehdin pitämään lähes aina (puol tuntia aamulla ja tunti iltapäivällä mikä on ruhtinaalista brittioloissa) ja töistä pääsee ajoissa kotiin. Työvuoron jälkeen olo ei ole sellainen täysin hakattu ja pystyn tekemään kotona muutakin mun makaamaan lobotomiapotilaana sohvalla ja näpyttelemään puhelimella take away tilauksen. Toki tämä kaikki uuden opettelu ja omaksuminen on ollut omalla tavallaan rankkaa. Sisäänajovaihe on vaan aina käytävä läpi, oli kyseessä sitten uusi työ,  harrastus tai poikaystävä (haha). 

Miinuksena täytyy mainita yövuorot, jotka ovat olleet tosi kiireisiä. Osastolla on öisin vain 2 hoitajaa ja siis 9 potilasta per nuppi. Näistä kun melkein jokaisella menee 4h välein antibiootit niin se jo pitää kiireisenä. Antibioottien anto on ärsyttävää, koska kaikki annetaan ruiskupumpun tai infuusioopumpun kautta, ongelma on että näitä pumppuja ei riitä läheskään kaikille vaan niitä pitää siirrellä ja putsailla jatkuvasti. Suurin osa antibiooteista annetaan 5 min infuusiona ja kone alkaa pitämään palohälytykseltä muistuttavaa ääntä jo 2 min päästä "end of infusion alarm". Käytännössä et voi juuri lähteä potilaan huoneesta jos yrität hoitaa homman hiljaisesti herättämättä kaikkia. Tietysti joku soittaa kelloa samaan aikaan ja jäät jumiin jonnekkin tän "palohälytyksen" alkaessa. Osastolla on vain yksi paikka mistä näkee kuka soittaa soittokelloa, ikävä on niitä meikun taskussa kannettavia älypuhelimia, mistä voi parilla klikkauksella kuitata hälytyksen tai ollaa vaikkapa puhelinyhteyden potilaalle, jolloin osaa kiikuttaa sen panadolin samalla keikalla. Tosia on että pitäis lopettaa kaikkien suomen hienouksien perään haikailu ja sopeutua näihin semi alkeellisiin nykyoloihin...mutta on se vaan hankalaa! Pakko myöntää että edelleen haikailen ihan päivittäin takaisin Suomeen ja vanhalle osastolleni. 

Pitää vielä mainita mulle uusi ja haastava potilasryhmä: Sick Sell Syndrom eli sirppisoluanemiaa sairastavat potilaat. Tätä sairautta esiintyy vain tietyissä Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa, mutta tätä diagnoosia kantavia on paljon Lontoossa vilkkaan maahanmuuton johdosta. Normaalit verisuonissa uiskentelevat punasolut ovat kauniita ja pyöreitä, mutta sirppisoluanemiassa punasolut ovat C:n muotoisia eivätkä nämä "vammautuneet" punasolut pysty kuljettamaan happea ja hemoglobiinia kuten normaalit punasolut. C:n muotoiset punasolut myös kasaantuvat verisuonten seinämiin aiheuttaen kovia kipukohtauksia ja tulehduksia. Nämä voivat myös tukkia koko suonen aiheuttaen verisuonitukoksia ja jopa halvauksia. Potilaat ovat hyvin aneemisia, kivuliaita ja tarvitsevat usein verensiirtoja. Vain onnekkaimmat pääsevät hoitoon ja kun kysyin hematologilta että mitä kaikille niille käy jotka sairastavat tätä jossain afrikan peräkylässä tapahtuu niin vastaus oli yksinkertainen: kuolevat varhain pois. Mielenkiintoista että tätä sirppisoluanemiaa esiintyy nimenomaan malaria-alueella, mutta tämä tauti suojaa malarialta. Joku evoluutio fuckup kyseessä?

Aika karmiva sairaus siis eikä tähän siis ole parannusta, potilaat elävät usein max 50-vuotiaiksi. Näille potilaille menee vuodeosastolla 2 tunnin välein morfiinipistokset ja kun näitä sattuu kolme samalla hoitajalle niin tuntuu ettei sitä mitään muuta teekkään kun anna morfiinipistoksia. En käsitä miksi näille potilaille ei voida järjestää kipupumppua kun selvästi tarve olisi, säästyisi hoitajien aika ja potilaat saisivat kipuunsa nopeasti lievityksen. Huumelääkkeiden kanssa on aina "hidasta" kun tarvitaan kaksi hoitajaa annostelemaan tämä lääke. Pumppuasiaa tiedustellessa sain vastaukseksi, että vain kirurgisilla osastoilla käytetään kipupumppua. Ainoa poikkeus on saattohoidossa oleva potilas, tällöinkään ei muuten anneta morfiinia suoneen vaan aina s.c eli ihon alle. Työkaverit ovat suorastaan järkyttyneitä kun kerroin suomessa tosissaan sitä morfiinia saa antaa ihan omin päin (ei tuplatarkistusta toisen hoitajan kanssa) ja vaikka suoraan sinne suoneen.  

Vaikka olen ollut tuolla vasta kuukauden niin vuodeosastolla työskentely ja rutiininomaisuus alkaa yleisesti kyllästyttämään. Itseasiassa katse on jo pikkuhiljaa tulevaisuudessa: en halua tosissaan työskennellä loppuelämääni vuodeosastolla. Olen miettinyt josko uskaltaisin hakea jossaim vaiheessa saman sairaalan päivystykseen, sitten kuulin että siellä hoidetaan noin 400 ihmistä päivittäin ja kiire on usein täysin hallitsematonta (ja tulin toisiin ajatuksiin). Infection control työ on edelleen kirkkaana mielessä ja samoin poliklinikkatyö, sairaalan yhteydessä on esimerkiksi HIV-poli mikä voisi olla mielenkiintoinen työpaikka. Vuodeosastotyössä on se hyvä puoli että työstä saa edes jonkinlaista vuorolisää. Samoin työ jatkuu kun seuraava tulee vuoroon, työt eivät kasaannu pyödälle kuten toimistotyössä. 

Olen kyllä varmaan sellainen ihminen joka ei ole koskaa oikein mihinkään tyytyväinen, olen varma että jos olisin polityössä niin ressaisin viikonloput niistä pöydälle kasaantuvista paperitöistä ja soittipyynnöistä, siellä päivystyksessä taas kuolisin varmaan muuten vaan ressiin jatkuvissa akuuttitilanteissa (vaikka kai siihenkin tottuu.) 

Välillä vain tämän ajatusympyrän ja eri vaihtoehtojen läpikäyminen auttaa ja lisää tyytyväisyyttä omaan duuniin, ainakin vähäksi aikaa... Tuleeko muilla hoitajilla (miksei muillakin aloilla työskentelevillä) samanlaisia fiiliksiä aika ajoin vai oletteko unelmaduunissa? 
Kuva taas ei liity mitenkään muuten postaukseen paitsi että se on otettu sairaalan pihalta: yksisarvinen ja leijona vartioivat sairaalan edustaa. 

torstai 4. syyskuuta 2014

Uuden työn huumaa ja realismia

Olen edelleenkin aivan fiiliksissä uudesta työpaikasta, tuntuu että päivä päivältä tapaan mukavampia ihmisiä ja sairaalassa vallitsee sellainen tosi rento ja ystävällinen ilmapiiri. Jos hetken pyöriin hukassa sairaalan käytävällä niin heti on 3 ihmistä neuvomassa ja taluttamassa oikeaan osoitteeseen. Työmatka on niin käsittämättömän lyhyt että en ole osannut lähteä tarpeeksi myöhään töihin ja olenkin ollut joka aamu puolituntia ajoissa. Työmatkaan menee vähemmän rahaa mutta samaa ei voi sanoa eväistä... Rakastan sairaalan hyvinvarustettua Mark & Spenceriä ja sen tuoretta kahvia! 

Aamuraporttien lomassa silitellään vauvamasuja, kommenroidaan jonkun facebook päivityksiä/kuvia, suunnitellaan pikkujouluja tai jonkun yllätyssynttäreitä. Kaikki tuntuvat olevan kavereita toistensa kanssa. Tällaista meininkiä ei sitten IKINÄ ollut vanhassa duunipaikassa. Ainoastaan etsimällä etsittiin pienintäkin valituksen-ja toisten syyllistämisen aihetta. Jos joku jättää jonkun homman tai lääkkeen annon yövuorosta aamuvuoron annettavaksi niin tätä ei oteta vittuiluna tai haukuta kaikille yövuorolaista laiskaksi velmuilijaksi. Tuolla on sellainen aito yhdessä tekemisen ja auttamisen meininki. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. 

Pieni pettymys oli että EPR eli electroninen potilasjärjestelmä ei ole vielä käytössä osastolla eli KAIKKi paperityö tehdään käsin. Lomakkeita on vähintään tuplamäärä vanhaan paikkaan verrattuna eli paperityöhön menee paljon enemmän aikaa. Erilaisia kansioita on ripoteltu ympäri osastoa ja joku aina hukassa. Hoitajan potilasraportit, vitaalikurva (verenpaineet yms) ja lääkärin tekstit ovat kaikki omissa kansioissaan ja tuntuu että kokoajan pitää olla etsimässä jotain. Tietokoneita tuolla on vain 3 ja ne on varattuja 99,9% päivästä lääkärien ja osastosihteerien toimesta. Toisaalta mitäpä sitä tietokoneellä tekisi! 

Karuin pudotus on paperiset lääkelistat ja iso osa työajasta meneekin lääkäreiden käsialoja tulkatessa. Pelkään että mokaan antamalla jonkun väärän lääkkeen tai vahvuuden koska ne on vaan kirjoitettu niin käsittämättömän epäselvästi. Olin jo antamassa morfiinia 4.5mg annoksen vaikka annos oli tarkoitettu 1.5mg. Numerot 1 nyt sattui näyttämään ihan neloselta! Onneksi työkaveri hoksasi oikean annoksen ennenkuin moka tapahtui. Tulee ihan mieleen vuosi 2006 ja ensimmäiset vuorot opiskelijana Meikussa kun kaikki tehtiin vielä käsin, tuntuu muuten että tää oli joskus viimevuosituhannella!

En haluaisi alkaa valittamaan, mutta yksi ikävä fakta ei ole muuttunut, nimittäin työskentely suoraan sanottuna alkeellisissa oloissa. Tällä sairaalalla on selkeästi vähemmän rahaa käytettävissä (koska ei ole Foundation Trust?) ja tämä kyllä näkyy. Kertakäyttöisiä tarvikkeita on vähän (ei ole esim steriilejä iv-lääketarjottimia vaan muovisia pestäviä), "työkalut" kuten ruiskut ja neulat ovat huonompaa laatua. Valmiita kanyylien huuhteluruiskuja ei ole vaan ruiskut pitää itse täyttää keittosuolalla.  

Huoneet ovat pieniä ja välillä sängyn sisään ahtamiseksi tarvitaan 3 hoitajaa. Tarvittavia sulkutiloja ei ole kun parissa huoneista eikä esim käsienpesumahdollisuutta ole kuin sisällä potilashuoneissa. Kaikissa huoneissa ei ole vessoja ja suihku löytyy käytävältä. Ei kauhean hyvä yhtälö infektio-osastolla kun yhdellä jos toisella on ripulia/sairaalabakteereita. Henkilökunnan huone on onneksi suorastaan valtava, penkit ovat mukavia ja telkkari iso. Vanhassa paikassa sai sentään hakea jäävettä keittiöstä mutta täällä ei ole mitään "vesipistettä" ja juomaveden joutuu kantamaan itse pullossa osastolle! Potilaille tarjoillaan kraanavettä, mutta en sitä alkaisi itse sairaalassa juomaan. 

On myös vaikea hyväksyä että MRSA tai Clostridium potilaiden kanssa ei käytetä pitkähihaista essua ja tubipotilaiden kanssa on suojana ainoastaan kirurginen maski! Tämä sotii kyllä niin kaikkea sitä vastaan mitä on aiemmin harjoittanut. Pitkähihaiset essut ovat paljon kalliimpia ja siksi niitä ei varmastikkaan käytetä. Nämä käytössä olevat miniessut ovat todella heppoista materiaalia ja niin pieniä että saan hädin tuskin nauhan solmittua selän taakse kiinni! Mua ei varmaan ikinä otettais enää suomeen töihin näiden hygieniaoloen johdosta :D Kuulemma Englantiin vaihtoon lähtöä (sairaanhoitajaopiskelijoiden) ei enää suositella vedoten huonoon sairaalahygieniaan... En ihmettele. Vanhassa paikassa oli kyllä varusteita paremmin, mutta ihmiset tuntuivat välillä olevan liian laiskoja näitä käyttämään. 

Viimeviikolla saatiin mahdollinen Ebola varoitus päivystyksen potilaasta ja jouduttiin varustamaan yksi huone jotta sinne saatiin tämä epäilty case... Sillon sentään jostain häävarastosta sai hakea niitä arvokkaita pitkähihaisia essuja. Ja oli jopa silmä -ja hiussuojuksia sekä tiiviitä kertakäyttöisiä M3 hengitysmaskeja (maksaa muuten noin 7€ tsibale). Näitä tarvikkeita sitten juostiin pari minuuttia ennen kun tämä case tuli osastolle. Epäily osoittautui onneksi epäilyksi ja potilaalla varmistui malaria. Suomen Meikkuun rakennetut "ebolahuoneet", toimintasuunnitelmat ja suojavarusteet ovat varmaankin maailman hienoimpia. Kyllä tuli muuten vähän koti-ikävä! Iltalehti muuten julkaisi hiljattain videon mun vanhasta työpaikasta ja Meikun Ebola varusteista, en nyt saa valitettavasti tähän linkkiä mutta löytyy googlettamalla jos jotain kiinnostaa. 

Mun viikon perehdytys on nyt ohi ja huomenna saan omat potilaat. Ei ole kyllä mitenkään super itsevarma olo ja menee varmasti muutama viikko ennenkun olen "sisäänajettu" kaikkiin uusiin käytäntöihin ja etenkin paperityöhön. Onneksi aamuisin on hyvä fiilis töihin mennessä eikä sellaista samanlaista kuvotusta ja pala kurkussa fiilistä niinkuin aikaisempaan duuniin mennessä. Hyvät työkaverit vaikuttavat kyllä vaan niin paljon viihtyvyyteen vaikka varsin alkeellisissa oloissa mennääkin! Kai se vaan niin menee ettei voi aina kaikkea saada ;-) 
Ettei nyt jäisi ihan kuvattomaksi tämä(kin) postaus niin laitetaan kuva sairaalan pääovilta (tai taitaa olla just puskan takana piilossa). 

maanantai 1. syyskuuta 2014

Ensimmäiset fiilikset uudesta duunista

Uusi työpaikka on ainakin toistaiseksi ollut oikea dream come true: ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita ja huumorintajuisia eikä työ ei vaikuta (ainakaan toistaiseksi) liian kiireiseltä tai stressaavalta. Potilaat ovat suhteellisen hyväkuntoisia ja diagnoosit mielenkiintoisia niinkun nyt infektiopotilailla yleensä. Eboloita tonne ei pitäisi tulla vaan ne hoidetaan high secure infektio-osastolla toisella puolella Lontoota. 


Olin ekana päivänä mukavan ruotsalaisen hoitajan matkassa ja tuli niin kotoisa olo että meinasin monta kertaa aloittaa jonkun lauseen suomeksi. Matron hihkui innoissaan, että olen ensimmäinen suomalainen hoitaja osastolla ja halusi askarrella suomen lipun osastolla olevaan hoitajatauluun (missä on kaikkien hoitajien kuvat ja kotimaan liput). Ei olisi voinut parempaa vastaanottoa olla. 


Ennätyslyhyt työmatka taittuu tubella 3 minuutissa (plus 5 min kävelyä kummassakin päässä). Vaikka yritän lähteä kuinka myöhään kotoa niin olen ajoissa! Päivän paras hetki on klo 14-15 kun osaston kaikki valot sammutetaan rest hourin ajaksi ja hoitajatkin painuvat isoon pimennettyyn kahvihuoneeseen (jossa oli ainakin tänään iso kasa hedelmiä, mehuja ja sipsejä hoitajille) nukkumaan! Tällainen siesta on aivan mielettömän hieno  idea. 


Ainiin ja sairaalan sisällä on hyvinvarustettu Mark&Spencer, josta pahinkin nirsoilija löytää eväänsä. Sairaalan omasta kauniista puutarhasta ja siellä uiskentelevista jättikokoisista karpeista olenkin jo hehkuttanut. Uniformu on sinivalkoraidallinen ja mekko istuu paljon paremmin päälle kun vanhassa paikassa, ei tarvinnut randomina sovittamatta tilailla vaan sain paikan päällä mitatut uniformut heti mukaan.  


Jokaisessa paikassa on tietysti omat ongelmansa ja nurinansa, mutta ainakin toistaiseksi olen erittäin helpottunut ja tyytyväinen tästä uudesta duunipaikasta! Huomenna perehdytys jatkuu sairaalan omalla inductionilla ja loppuviikon olen senior nursen matkassa, tämä oli tarkasti kirjattu perehdytysohjelmaan. Joka toinen viikonloppu pyritään antamaan vapaaksi ja työvuorot on muutenkin suunniteltu ajatuksella. Voi miten onnellinen olenkaan ja vanha paikka tuntuu jo kaukaiselta painajaiselta! Uskon kuitenkin että kaikella on tarkoituksensa ja nautin tästä uudesta duunista nyt vieläkin enemmän, kun olen ensin kulkenut pitkän ja kivisen tien toisaalla.