Mitähän sitä nyt sanoisi

Blogin pitäminen on viimeaikoina vähän tökkinyt ja mulla roikkuu luonnoksissa postauksia kuten "ensimmäiset yövuorot takana", "hoitajan tunnustuksia", "hoitotyön erot suomi vs englanti vol 2" ja "infektio-osaston antia", mutta en ole saanut niitä julkaisukuntoon. Saatan kirjoittaa hirveällä innolla postausta puolisen tuntia, mutta sitten tulee täys stoppi enkä saa tekstiä enää jatkettua. 

En ole näköjään täällä blogissa puhunut juuri mistään muusta kun (kyllästymiseen asti) töistä kuukausi tolkulla, mutta eipä sitä oo oikein mitään muuta mainittavaa tapahtunut elämässä. En edes muista kunnolla koska olisin poistunut täältä Etelä-Lontoosta joen toiselle puolelle! Tai no muutama viikko sitten päädyttiin vietämään iltaa "keskustaan" ja varattiin hetken mielijohteesta (parin tequilan rohkaisemana) karaokekoppi Sohosta. Toi ilta oli kyllä hauskoin (ja kallein) aikoihin! Sai siitä kyllä kärsiäkin 2 päivän krapulan verran ja ääni oli poissa kaikesta laulamisesta (lue:huutamisesta). Naurettiin kyllä vielä pitkän aikaa ton illan tulkinnoille!

Kohta tulee kokonainen kuukausi täyteen uudessa duunissa, aika on kyllä mennyt hirmuisen nopeasti. Olen käynyt uudelleen samat sairaalan vaatimat koulutukset mitkä kävin vanhan duunin aloittaessa (mikä on vähän turhaa) ja viime perjantaina homehtuin kolmetuntisessa kommunikaatioharjoituksessa. Eilen taas harjoiteltiin elvytyssimulaatioita koko päivä lääkisopiskelijoiden kanssa ja jokaisen piti vuorollaan johtaa ja koordinoida elvytystä. Mä oon jotenkin tosi surkea noissa "näyttely" tilanteissa ja tuntui että olin ihan idiootti enkä muistanut monia tärkeitä juttuja. Sain palautetta kun en tuntenut täkäläisiä lyhenteitä verikokeistä mitä pitää ottaa elvytyksen aikana/jälkeen. Eikös lääkäri yleensä hoida tollaset hommat? Jouduin viimeviikolla muuten täysin ennalta varoittamatta (pomo unohti ilmoittaa) tekemään lääkelaskukokeen missä oli 6 sivua ja aikaa 45min eli mitään laskuja ei todellakaan ehtinyt tarkistaa. Voi sitä helpotusta kun sain vaadittamat 100% oikein ja kokeen läpi! Olisin saanut varmaan kauheen depression jos en oli päässyt läpi... 

Viihdyn töissä hyvin ja kaikki ne sosiaaliset ongelmat poissa, mitä tuli vanhalla osastolla vastaan. Työkaverit ovat auttavaisia, tauot ehdin pitämään lähes aina (puol tuntia aamulla ja tunti iltapäivällä mikä on ruhtinaalista brittioloissa) ja töistä pääsee ajoissa kotiin. Työvuoron jälkeen olo ei ole sellainen täysin hakattu ja pystyn tekemään kotona muutakin mun makaamaan lobotomiapotilaana sohvalla ja näpyttelemään puhelimella take away tilauksen. Toki tämä kaikki uuden opettelu ja omaksuminen on ollut omalla tavallaan rankkaa. Sisäänajovaihe on vaan aina käytävä läpi, oli kyseessä sitten uusi työ,  harrastus tai poikaystävä (haha). 

Miinuksena täytyy mainita yövuorot, jotka ovat olleet tosi kiireisiä. Osastolla on öisin vain 2 hoitajaa ja siis 9 potilasta per nuppi. Näistä kun melkein jokaisella menee 4h välein antibiootit niin se jo pitää kiireisenä. Antibioottien anto on ärsyttävää, koska kaikki annetaan ruiskupumpun tai infuusioopumpun kautta, ongelma on että näitä pumppuja ei riitä läheskään kaikille vaan niitä pitää siirrellä ja putsailla jatkuvasti. Suurin osa antibiooteista annetaan 5 min infuusiona ja kone alkaa pitämään palohälytykseltä muistuttavaa ääntä jo 2 min päästä "end of infusion alarm". Käytännössä et voi juuri lähteä potilaan huoneesta jos yrität hoitaa homman hiljaisesti herättämättä kaikkia. Tietysti joku soittaa kelloa samaan aikaan ja jäät jumiin jonnekkin tän "palohälytyksen" alkaessa. Osastolla on vain yksi paikka mistä näkee kuka soittaa soittokelloa, ikävä on niitä meikun taskussa kannettavia älypuhelimia, mistä voi parilla klikkauksella kuitata hälytyksen tai ollaa vaikkapa puhelinyhteyden potilaalle, jolloin osaa kiikuttaa sen panadolin samalla keikalla. Tosia on että pitäis lopettaa kaikkien suomen hienouksien perään haikailu ja sopeutua näihin semi alkeellisiin nykyoloihin...mutta on se vaan hankalaa! Pakko myöntää että edelleen haikailen ihan päivittäin takaisin Suomeen ja vanhalle osastolleni. 

Pitää vielä mainita mulle uusi ja haastava potilasryhmä: Sick Sell Syndrom eli sirppisoluanemiaa sairastavat potilaat. Tätä sairautta esiintyy vain tietyissä Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa, mutta tätä diagnoosia kantavia on paljon Lontoossa vilkkaan maahanmuuton johdosta. Normaalit verisuonissa uiskentelevat punasolut ovat kauniita ja pyöreitä, mutta sirppisoluanemiassa punasolut ovat C:n muotoisia eivätkä nämä "vammautuneet" punasolut pysty kuljettamaan happea ja hemoglobiinia kuten normaalit punasolut. C:n muotoiset punasolut myös kasaantuvat verisuonten seinämiin aiheuttaen kovia kipukohtauksia ja tulehduksia. Nämä voivat myös tukkia koko suonen aiheuttaen verisuonitukoksia ja jopa halvauksia. Potilaat ovat hyvin aneemisia, kivuliaita ja tarvitsevat usein verensiirtoja. Vain onnekkaimmat pääsevät hoitoon ja kun kysyin hematologilta että mitä kaikille niille käy jotka sairastavat tätä jossain afrikan peräkylässä tapahtuu niin vastaus oli yksinkertainen: kuolevat varhain pois. Mielenkiintoista että tätä sirppisoluanemiaa esiintyy nimenomaan malaria-alueella, mutta tämä tauti suojaa malarialta. Joku evoluutio fuckup kyseessä?

Aika karmiva sairaus siis eikä tähän siis ole parannusta, potilaat elävät usein max 50-vuotiaiksi. Näille potilaille menee vuodeosastolla 2 tunnin välein morfiinipistokset ja kun näitä sattuu kolme samalla hoitajalle niin tuntuu ettei sitä mitään muuta teekkään kun anna morfiinipistoksia. En käsitä miksi näille potilaille ei voida järjestää kipupumppua kun selvästi tarve olisi, säästyisi hoitajien aika ja potilaat saisivat kipuunsa nopeasti lievityksen. Huumelääkkeiden kanssa on aina "hidasta" kun tarvitaan kaksi hoitajaa annostelemaan tämä lääke. Pumppuasiaa tiedustellessa sain vastaukseksi, että vain kirurgisilla osastoilla käytetään kipupumppua. Ainoa poikkeus on saattohoidossa oleva potilas, tällöinkään ei muuten anneta morfiinia suoneen vaan aina s.c eli ihon alle. Työkaverit ovat suorastaan järkyttyneitä kun kerroin suomessa tosissaan sitä morfiinia saa antaa ihan omin päin (ei tuplatarkistusta toisen hoitajan kanssa) ja vaikka suoraan sinne suoneen.  

Vaikka olen ollut tuolla vasta kuukauden niin vuodeosastolla työskentely ja rutiininomaisuus alkaa yleisesti kyllästyttämään. Itseasiassa katse on jo pikkuhiljaa tulevaisuudessa: en halua tosissaan työskennellä loppuelämääni vuodeosastolla. Olen miettinyt josko uskaltaisin hakea jossaim vaiheessa saman sairaalan päivystykseen, sitten kuulin että siellä hoidetaan noin 400 ihmistä päivittäin ja kiire on usein täysin hallitsematonta (ja tulin toisiin ajatuksiin). Infection control työ on edelleen kirkkaana mielessä ja samoin poliklinikkatyö, sairaalan yhteydessä on esimerkiksi HIV-poli mikä voisi olla mielenkiintoinen työpaikka. Vuodeosastotyössä on se hyvä puoli että työstä saa edes jonkinlaista vuorolisää. Samoin työ jatkuu kun seuraava tulee vuoroon, työt eivät kasaannu pyödälle kuten toimistotyössä. 

Olen kyllä varmaan sellainen ihminen joka ei ole koskaa oikein mihinkään tyytyväinen, olen varma että jos olisin polityössä niin ressaisin viikonloput niistä pöydälle kasaantuvista paperitöistä ja soittipyynnöistä, siellä päivystyksessä taas kuolisin varmaan muuten vaan ressiin jatkuvissa akuuttitilanteissa (vaikka kai siihenkin tottuu.) 

Välillä vain tämän ajatusympyrän ja eri vaihtoehtojen läpikäyminen auttaa ja lisää tyytyväisyyttä omaan duuniin, ainakin vähäksi aikaa... Tuleeko muilla hoitajilla (miksei muillakin aloilla työskentelevillä) samanlaisia fiiliksiä aika ajoin vai oletteko unelmaduunissa? 

Kuva taas ei liity mitenkään muuten postaukseen paitsi että se on otettu sairaalan pihalta: yksisarvinen ja leijona vartioivat sairaalan edustaa.