Sivut

maanantai 30. marraskuuta 2015

Kaksi vuotta sitten...

Kaksi vuotta sitten tuoreena lontoolaisena en olisi osannut aavistaa että nykyisin...

...Osaan erottaa sujuvammin erilaisia afrikkalaisia aksentteja toisistaan kun itse brittiläisiä! Skotti ja irkkuaksentin osaan ehkä just tunnistaa mutta en paljon muuta. No liverpool aksentin joo, se on aika karmea.

...Salakavalasti oma aksentti on alkanut muistuttaa enemmän intialaista kun brittiläistä! Liekö syynä että suuri osa potilaista intialaisia kuten myös lääkärit ja pharmaseutit ja tämä särmikäs aksenttihan tarttuu. Kärsin myös säännöllisesti curry riippuvuudesta ja voin käyttää uskomattoman summan intialaisiin take away tilauksiin. Eihän intialaista voi tilata ilman poppadomseja, onion bajia, samosoita, mixed grill tandooria, aina liian tulista vindaloota (kieriskeltiin molemmat tuskissamme viimeyö, vindapoota odotellessa!), pilau ricea, pari erilaista naania, cucumber raitaa, mango lassia... Eilen viimeksi. Katson nykyään myös ainoastaan Bollywood elokuvia! (tää vika oli kyllä sitten läppä, heh). 

...Saattaa helposti mennä 3-4kk etten liiku laisinkaan Lontoo "keskustassa" tai näe ensimmäistäkään turistia. Ei haittaa yhtään. 

...Olen unohtanut kokonaan ikävöidä suomalaisia juttuja kuten ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Glögiä olisi kyllä kiva saada tänä jouluna!

...Suomen kieli ja etenkin kielioppi on alkanut takkuilla. Piti miettiä pitkään ja väännellä ympäriinsä "ainoatakaan" sanaa ja siltikään en ole varma kirjoitinko sen oikein. 

...Saattaa mennä yli 2kk että puhun äitin kanssa puhelimessa! 

...Mun äiti ei ole vieläkään tullut käymään täällä! Meinaan kylläkin pakottaa sen tulemaan huhtikuussa ja ostan sille liput!

... Lilluttelen jalkoja merivedessä lokakuu-marraskuun vaihtessa kuten tehtiin Walesissa. Oli kyllä niin virkistävää!

...Olen alkanut kuorsaamaan ja kovaa! Mr London nauhoitti eräänä yönä höyryjunalta kuulostavaa kuorsaamistani ja järkytyin kovasti!  

...En ole käynyt yhdessäkään yökerhossa Lontooseen muuton jälkeen jos Brightonin henpartyja ei lasketa! 10 vuotta sitten tuli käytyä varmaankin pari kertaa viikossa! 

...Tubematkat ahdistavat jos pitää kulkea yli 5 pysäkinväliä. Kärsin myös kroonisesta hikoilusta jos sisälämpötila nousee yli 20 asteen, olen aina kuumissani kun muut palelee esim. töissä. Nyt ymmärrän miksi poikaystävä hikoili aina suomessa sisällä kuin pieni possu! 

...Ei enää haittaa niin paljon että sisällä tuulee vaikka ikkunat on kiinni tai että seinillä on homelänttejä.

...En enää pelkää juurikaan brittihämähäkkejä eikä aiheuta suurempia sydämentykytyksiä poimia hämähäkki ja heittää ikkunasta ulos. Jollei hämähäkki sitten yllätä pahasti kuten pari kk sitten kun istahdin vessanpöntölle... Säikäyttämäni jättihämähäkki juoksi suoraan mua päin jostain lavuaarin suunnalta! Olisin voittanut olympialaiset sillä loikalla minkä tein pytystä eteiseen! 

...Pärjään ihan oikeasti nurse in chargena ja hallitsen työtaakkani niin hyvin kun se on hallittavissa. Alan pikkuhiljaa uskoa itseeni ja taitoihini yhtä enemmän. 

...Aloitan yliopistokurssin ensi kuussa ja meinaan nyt sitten todennäköisesti hakea esimiehen kannustamana band 6 senior hoitajan paikkaa vuodenvaihteen jälkeen! En kyllä ikinä olisi uskonut että näin pian, Hui! 

... Haaveilen salaa äitiyslomasta ja haluaisin jäädä kotiäidiksi useammaksi vuodeksi (jos niin onnekkaasti kävisi että saataisiin vauva). Ei ole kuitenkaan vielä ajankohtaista, nyyh.  

...Tekisin lomasuunnitelmia valaiden kiima-ajan perusteella! Matkustetaan helmikuussa Dominikaanisiin elämäni ensimmäiselle All Inclusive lomalle. Hotelli on pienen Caya Levantado saaren ainoa hotelli ja odotukset korkealla, hotelli on listattu tripadvisorissa maailman viidenneksi parhaaksi all inclusive hotelliksi. Helmikuu tulethan pian!

... En ole edelleenkään saanut blogin astuksia kuntoon tai muokattua ulkoasua mieleisekseni. Sori!

...Maksaisin yli 2500€ kameran zoom linssistä tai yleensäkkään olisin innostunut järjestelmäkameralla valokuvaamisesta. Oma iphone taas on niin sökönä kun olla ja voi mutta en silti ole raaskinut sijoittaa uuteen puhelimeen! Odottakaa vaan kun saan kaikki ottamani 12 368 oravakuvaa blogiin "orava edestä, orava takaa, orava istuiu, orava makaa"! :-) 

Ihanaa joulunodotusta kaikille! <3

Instagram: @annarosacecilia 

perjantai 20. marraskuuta 2015

Karmea vapaiden aloitus

Viime postauksessa hehkutin kuinka osastotyö on niin mun juttu. Tällä hetkellä fiilikset on aivan äärilaidassa ja mietin miten uskallan edes astua ensiviikolla osaston ovista sisälle! Viimeiset kaksi päivää olen itkenyt ensimmäisenä aamulla, viimeisenä illalla ja herännyt haukkomaan henkeä keskellä yötä. Olotila on ollut on sekoitus surua, vihaa ja epäuskoa. Kävi mielessä myös ekaa kertaa elämässä käydä lääkärin juttusilla tästä kamalasta ahdistuksesta johtuen ja pyytää suunnitteen jotain nappeja rauhoittamaan oloa. Onneksi nyt olo on jo vähän parempi, aika parantaa haavat sanonta pitää kyllä paikkansa! 

Mikä sitten sai mut tuntemaan näin? Syynä eräs tavattoman järkyttävä tapahtuma töissä, jonka yksityiskohtiin en kuitenkaan voi porautua ymmärrettävistä syistä. Tulen muistamaan tämän tapahtuman kuitenkin varmasti koko loppuelämäni. Jopa kotoa osastolle herätetty erikoislääkäri itki kanssani tapahtunutta, jota ei kuitenkaan (luojan kiitos) voi laittaa kenenkään piikkiin. En tiedä onko muille hoitajille jäänyt samanlaisia traumoja kun mulle, esimerkiksi tietyt elvytykset tai potilaan kuolemat on jäänyt todella elävästi mieleen ja niitä muistelee vielä vuosienkin päästä. Tämä tapahtuma pidentää nyt listaa yhdellä uran järkyttävimmät tapahtumat top listalla ja tulee olemaan muistissani loppuiän. 

Mikä siinä onkin että aina kun on loma, pitkät vapaat tai jotain muuta kivaa tulossa niin yleensä just silloin jotain kamalaa tapahtuu!? Että haaveena vaan että voisi astella osastolta kevein mielin kohti lomaa/vapaita! Mulla on naismuistissa useampia tällaisia tapauksia että olen esimerkiksi joutunut perumaan jonkun reissun, koska edellisenä päivänä on töissä tapahtunut jotain mikä on saanut mut täysin tolaltani enkä ole kyennyt nukkumaan ja sitten kun saan viimein unen päästä kiinni niin en haluaisi herätä päiväkausiin. Unessa sentään on turvassa kaikelta ahdistukselta ja vatvomiselta, hereilläolo kun voi tuntua sietämättömältä jos yksi dramaattinen tapahtuma pyörii päässä yhä uudelleen ja uudelleen. Ihailen niitä ihmisiä jotka voivat jättää kaiken työpaikalle eivätkä vatvo traagisiakaan tapahtumia enää kotona. Olisinpa yksi heistä ja oppisimpa olemaan armollisempi itselleni! 

Sairaanhoitajan työn luonteeseen kuuluu valitettavasti dramaattiset tapahtumat mille ei aina voi mitään, eikä kaikkia voi pelastaa vaikka tekisi mitä. Tämä fakta on vaan pakko hyväksyä osana hoitajan työtä, työn luonne on vaan sellainen ja vaatii todella kovaa psyykkistä kestävyyttä (fyysisen lisäksi). Tulee elvytyksiä, nuorten ja vanhojen ihmisten kuolemia joissa potilas kuolee käsivarsillesi, löydät shokkina jonkun kuolleeena joka on 10min aiemmin moikannut käytävällä ja kävellyt vessaan, et saa loppumaan jonkun loputonta verioksennusta, löydät mahdollisesti potilaan hirttäytyneenä huoneestaan, hoidat nuorta itsemurhaa yrittänyttä luoden hyvän hoitosuhteen ja sitten parin kuukauden kuluttua luet hesarista kuolinilmoituksen, joudut hoitamaan kenties lapsensa murhannutta ja puhdistat tämän kynsien alta lapsen verta, olet vaarassa joutua itse tapetuksi tai vahingoitetuksi psykoottisen potilaan toimesta, sinua heitellään huumepiikeillä, päällesi heitetään täysi virtsapullo, potilas jahtaa hoitajia lasinpala kädessään viiltäen ketä ehtii, saat huudot, uhkailut tai jopa tappouhkauksen kiihtyneiltä omaisilta, työkaverit voivat olla v-ttumaisia ja saatat joutua työpaikkakiusan kohteeksi. Nämä kaikki kuvailemani tapaukset ei siis ole sattuneet sentään omalle kohdalle, mutta valtaosa niistä valitettavasti on

Terveydenhoitajan työ ei sekään ole aina "rauhallista" eräs ohjaajani kertoi kuinka pienelle pojalleen rokotetta ottamaan tullut isä oli pahoinpidellä hänet kimpaantuessaan kun toimenpide ei mennyt kuten piti. Terveysasemilla narkkarit voivat olla hyvinkin aggressiivisia ja uhkailevia, puhumattakaan mitä päivystyksessä voi tulla vastaan. Lohduttomia ovat myös tilanteet kun vauvan sydänääniä ei kuulu neuvolatarkastuksessa, vanhemmat ovat kenties vuosia yrittäneet pienokaistaan ja käyneet kaikki mahdolliset hoidot, mitkään lohdutuksen sanat eivät siinä tilanteessa auta. Joskus mietin miten aborteissa avustavat selvytyvät työstään, katsella niitä pieniä runneltuja jalkoja ja käsiä. Tai palomiehet, muistan elävästi kuinka jossain koulutuksessa palomies kertoi halanneensa tuntikausia ulkona pakkasessa perheensä menettänyttä isää, keittiön palovaroitin oli otettu viikkoa aiemmin lettujen paiston vuoksi alas. 

Miten näitä tavattoman vaikeita työn aiheuttamia tunteita voi sitten käsitellä? Siihen kun tietäisi vastauksen! 

Itselle auttaa puhuminen parhaiten, yksinkertaisesti asian läpikäyminen kollegoiden kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. Puhuminen on vaan niin terapeuttista, kuten myös itkeminen jos siltä tuntuu, let it come out! Ulkopuoliset myös näkevät usein asian eri valossa ja valavat uskoa ettet olisi voinut tehdä siinä ja siinä tilanteessa mitään muuta. Mua liikutti myös pomolta saatu rohkaiseva tekstari kun hän pahoitteli tapahtunutta ja tiedusteli miten jaksan ja haluanko jutella tapahtuneesta. Pomo ei ollut edes töissä mutta vakavista tapahtumista näköjään heillekkin ilmoitetaan vaikka olisi vapaapäivä. Tämä viesti merkitsi mulle todella paljon ja hän myös muistutti etten syyttäisi itseäni koska todellakaan tapahtuma ei ollut kenenkään yksittäisen henkilön syytä. Ihanaa että mulla onkin hänen kaltainen pomo! 

Kirjoittamisesta on tullut myös tullut mulle tärkeä tapa käydä läpi jotain traumaattista, siksi tulin tänne blogiin kirjoittamaan tuntemuksiani auki. Vaikka epätoivossa olisi helppo vatvoa päiväkausia niin yksi kertainen komento "lähde ulos" toimii niin vaikealta kun se tuntuisikin sillä hetkellä. Poikaystävä nimittäin pakotti mut ihmisraunion ylös nyyhyttämästä sängystä. Reipas kävelylenkki raikkaassa ilmassa lähikauppaan ja pohtimaan mitä margariinia, mehuja tai hedelmiä ostetaan, mikä olikaan se hyvä vessapaperi mitä ostettiin viimeksi ja naureskeltiin sille episodille kun haksahdettiin ylikalliiseen "luksustuotteeseen" aloe vera vessapaperiin joka oli niin liukasta että sen käyttämisestä ei meinannut tulla mitään ja haisikin kamalalle, heitettiin lopulta rullat pois! Lohdullista on myös että mun kaksi parasta ex kollegaa tuli eilen illalla Suomesta meille tänne Lontooseen viettämään perinteeksi tullutta tyttöjen pikkujouluviikonloppua. Voi sitä helpotuksen määrää kun saa jutella myös ihan suomeksi mieltä painavista jutuista ja pitää tietysti myös hauskaa. Odotan jo innolla että pääsen kohta kokkaamaan likoille pitkän kaavan mukaan aamupalaa ja sitten suuntana Sky Garden ja muut Lontoon hulinat. 

Hoitajan työ on kyllä joskus suoraan sanottuna perseestä, paljon se ottaa mutta paljon myös antaa (ainakin haluan uskoa niin)! Miten te muut käsittelette työn aiheuttamia traumoja tai vaikeita tunteita? Vai kärsittekö moisista?

maanantai 9. marraskuuta 2015

Miten päädyin sairaanhoitajaksi

Tämä on nyt sitten vähän niinkuin toivepostaus, joku kun kyseli kommenteissa miten päädyin sairaanhoitajaksi ja että kertoisin urastani Suomessa. 
Voisi sanoa että päädyin alalle vähän niinkuin vahingossa. Sairaanhoitajan ammatti ei nimittäin juuri käynyt mielessä lukioaikana, nuorena ja naivina suunnitelmanani oli pyrkiä yliopistoon lukemaan psykologiaa, sosiologiaa tai jotain muuta "hienoa". Jossain vaiheessa kuitenkin valkeni että psykologiaa on vähintäänkin yhtä vaikea päästä lukemaan kuin lääkikseen (enkä koskaan ole ollut matikka/kemia/nero tai nyt mikään muukaan nero). Lukiossa kukaan ei missään vaiheessa edes tuonut sairaanhoitajan ammattia esille eikä ammatinohjaussessioissa/luennoilla tähän ammattiin rohkaistu, kai lukiolaisten sitten odotettiin pyrkivän ns. akateemisille aloille. 

Lukion jälkeen matkustelin ja työskentelin puolisen vuotta perheeni kukkakaupassa. Jatkokoulutuksen suhteen en ollut mitenkään varma, ei tullut "ahaa-elämyksiä" ja kävin pari kertaa työkkärissä työpsykologilla juttelemassa ja testeissä. Tuolloin taisin ottaa ekaa kertaa puheeksi hoitoalan. Olin ollut joskus yläasteella TET-harjoittelussa vanhainkodissa ja tykkäsin siitä kovasti. Työkkärin täti sanoi että testien perusteella mulle ei sopisi sairaanhoitajan tasaisen toistuva työ (mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, tässä työssä jos missä jokainen päivä on erilainen). Hän kannusti mua hakemaan opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, sosiaalityötä tai toimintaterapiaa, hän sanoi näkevänsä mut esim. tekemässä työtä maahanmuuttajien sopeuttajana. Lukiohäiriön vuoksi kävin myös puolisen vuotta neuropsykologin vastaanotolla (kiitos äitini joka halusi ottaa kaiken irti vakuutuksestani). Tämä ihana naisihminen varoitteli mua hoitoalasta ja sanoi muistaakseni ettei alalle kannata missään nimessä hakeutua koska burn out on niin yleistä. 

Oma äitini sitten ehdotti ekaa kertaa hoitoalaa ja muistutti kuinka hänen Hilkka tätinsä oli kovin ammattiylpeä sodassakin auttanut sairaanhoitaja. Hilkka oli jossain vaiheessa sairastunut tuberkuloosiin ja tuohon aikaan hoitona käytettiin keuhkopussin puhkaisua! Äiti kannusti hakemaan sairaanhoito-opistoon ja muistutti kuinka sairaanhoitaja on arvostettu ammatti ja töitä riittää. Ajattelin tuolloin että en kyllä kestäisi sairaalatyötä tai edes sitä sairaalojen hajua... 

Jokin alassa kuitenkin kiinnosti ja muistin kuinka olin joskus lapsena miettinyt kouluterkkarin työtä. En tuolloin edes tiennyt että terveydenhoitajilla on sairaanhoitajan pohjakoulutus. Sitten syntyi ajatus: Minä haen terkkariksi "siistiin sisähommaan" missä ei tarvitse työskennellä sairaalassa! Ensimmäisenä valintana hakupapereissa mulla oli kuitenkin työkkärin tädin ja neuropsykologin ehdottama toimintaterapeutti. Pääsykoe oli kolmivaiheinen: vaativia kirjallisia tehtäviä ja haastavia laskuja, psykologin haastettelu ja opettajan haastattelu. Tuolloin tajusin että mulla ei oikeesti ollut edes juuri hajua mitä toimintaterapeutti tekee! Haastettelussa opettaja näytti vessanpytyn kuvaa ja kysyi miten tämä kuva liittyy toimintaterapeuttiseen prosessiin. Olin ihan monttu auki! Tämä kyllä kertoi miten epäkypsä olin tässä vaiheessa, nyt voisin puhua vessanpytystä ja sen käyttöön liittyvistä apuvälineistä vaikka puoli tuntia.  Sain varmasti kaikkien aikojen huonoimmat pääsykoepisteet, muistaakseni jotain 12/50 ja sisäänpääsyyn olisi vaadittu tyyliin vähintään 42 pistettä! 
Tuohon aikaan Stadian eli nykyinen Metropolia (kuva yllä) pääsykokeet hoitoalan puolelle oli onneksi helpot ja pääsin ekalla yrittämällä opiskelemaan terkkariksi! Koe kun oli rasti ruutuun koe missä kysyttiin lähinnä eettisiä kysymyksiä. En ollut edes lukenut pääsykoekirjaa "hoitotyön etiikka" kokonaisuudessaan ja muistan miettineen pääsykoeaamuna että mitä jos jäisinkin vain nukkumaan, olin muistaakseni ollut baarissa edellisenä iltana ja todenäköisesti olin myös krapulassa pääsykokeessa. Jos hoitotyön koe olisi ollut biologiaa ja kemiaa kuten tänä päivänä(?) niin en olisi varmastikkaan päässyt sisään! Tuntuu hassulta että paljon paljon minua nuoremmat valitsevat hoitoalan jo peruskoulun jälkeen hakeutumalla lähihoitajiksi, niin nuorena kun luulisi olevan vaikea päättää "mitä haluaa tehdä isoma". Toisaalta lähihoitajan työ on loistava pohja sairaanhoitajiksi haluaville ja kyllä sen varsin pian huomaa onko oikealla alalla, hoitoala ei todella ole kaikkia varten. Minua lämmittää ja lohdittaa että jo menehtynyt isäni oli erityisen ylpeä että valitsin hoitajan uran. Hän oli aivan tohkeissaan kun kävin erään kerran Meilahdessa katsomassa häntä osastolla sairaanhoitajan vaatteissani. 

Olin aivan vakuuttunut kouluun päästessä että musta tulee terkkari enkä missään tapauksessa halua työskennellä sairaalassa (toki tiesin että sairaalaharjoittelut ovet edessä). Jälkeenpäin ajateltuna, kuinka naivia ajattelua, varsinkin kun en ole päivääkään työskennellyt oikean terkkarin hommissa! En vaikka eräs harjoitteluni ohjaaja terkkari soitti jopa äidilleni koska halusi mut niin kovasti töihin Viiskulman terveysasemalle. Totuushan oli että jo mun eka sairaalaharjoittelu "käänsi kelkkani". Kypsymisprosessi hoitajaksi ja muutenkin aikuiseksi alkoi: Tajusin että osastotyö ja tiimimeininki on todennäköisesti paljon enemmän mun juttu kun yksin terkkarin kopissa kökkiminen. Alla olevassa kuvassa muuten harjoiteltiin tunnistelemaan mahdollisia rintasyövän aiheuttamia patteja. 
Harjoittelut äitiysneuvolaan, terkkariasemille ja kouluun vaan vahvistivat tätä teoriaa, en kokenut terkkarin työtä laisinkaan omaksi. Etenkin neuvolan hullu työtahti oli järkytys. Monilla asiakkailla oli sosiaalisia ongelmia ja yhdessä pohdittiin miten raskaana oleva 17v söisi jotain muuta kun irtokarkkeja kaikilla aterioilla (muuhun ei ollut rahaa). Mua suretti myös parikymppisen loppuunpalaneen lestadiolaisäidin kohtalo: jaloissa pyöri vauva, kaksi vilkasta taaperoa ja uusi vauva parhaillaan tulossa (ja ties kuinka monta tulevaisuudessa lisää). Nuorella masentuneella äidillä ei todellakaan näyttänyt riittänyt voimavaroja suurperheen pyörittämiseen (vaikka kotona kävi kuinka neuvolan järjestämiä apupalveluita). Vauvan sydänääniä kuunnellessa hänen äidin ilme ei värähtänytkään, hän ei myöskään jaksanut komentaa tai edes katsoa taaperoitaan jotka riehuivat ympäri huonetta. Olin innoissani kun vedin ensimmäisen raskaana olevan ensikäynnin ja ohjasin erästä tulevaa äitiä ja kyselin raskauden aiheuttamia tuntemuksia. Kaikki meni mielestäni hyvin ja välillämme oli äidin kanssa hieno vuorovaikutus. Ohjaaja vain huokaili että käytin aivan liikaa aikaa koska vielä on kirjaaminen edessä ja seuraava asiakas on odottanut käytävällä jo 10min. Huokaus. Silloin ajattelin että en kyllä ala tekemään tätä hommaa niin tiukassa aikataulussa!

Terveysasemalla taas oli järkytys kuinka moni tuli jo huoneeseen itkien tai sitten itsemurhaajatuksissa, työ oli jälleen enemmän ihmisten sosiaalisten ongelmien ratkaisia kun "hoitamista" ja työtahti jälleen kerran hirmuinen, tuntui ettei kenenkään asioihin ollut aikaa paneutua. Tuntui julmalta ohjata yksinäistä lievästi ylipainoista 2 tyypin diapeetikkovanhusta syömään terveellisemmin ja välttämään herkkuja kuten ohjaaja opasti vieressä, olisin vaan halunnut sanoa että syö kahvin kanssa sitä pullaa, ota toinenkin ja yritä nauttia loppuelämästä! Se riittämättömyyden tunne terveysasemalla oli jotain erilaista kun sairaalassa, jossa sentään tuntuu että voi ihan tosissaan vaikuttaa potilaan vointiin ihan konkreettisesti... ja mikä parasta, aina tulee seuraava vuorolainen jatkamaan hommaa ja ratkaisemaan ongelmia. 

Keikkailin koko opiskeluajan eri keuhko-osastoilla Meilahdessa (olin siellä ekassa työharjoittelussa) ja sinne myös jäin töihin heti valmistuttuani. Keuhko-osasto olin työnä varsin haastava ja eri keuhkosairaudet tulivat tutuiksi: COPD, astma, erilaiset keuhkofibroosit, erilaiset keuhkosyövät...  Moni kärsi pahasta hengenahdistuksesta eikä ollut yksi tai kaksi kertaa kun potilas kuoli kesken vessareissun! Parin vuoden aikana opin näppäräksi perushoitotyössä ja tämähän on koko sairaanhoitotyön pohja. Tein ilomielin keikkaa joulut, pääsiäiset ja viikonloput (ja myöhemmin kärsin maksamalla kaikki opintotuet korkojen kera takaisin ja jouduin jopa ottamaan opintolainan näiden takaisinmaksuun, oma vika kylläkin). Ihon tarkkailut, painehaavat, erilaiset avustustekniikat ja apuvälineet tulivat "perushoitajavuosina" tutuiksi.

Potilaisen kanssa kommunikointi oli ihan parasta ja kuuden hengen miesten potilashuoneessa naurettiin joskus ihan kippurassa ja yhteishenki oli huima (vaikka yöllä kukaan ei nukkunut kun joku kuorsasi aina niin että ikkunat tärisivät). Naisten kuuden hengen potilashuone oli taas usein painajainen josta ei päässyt pois, naiset kun osaavat olla paljon vaativampia ja kateellisia. Aina kuului jostain "minulle myös, minäkin haluan että jalat rasvataan", "hoitaja minä en ole saanut vielä huomiota", "hoitaja kukaan ei ole leikannut kynsiäni viikkoihin"... 
Ensimmäinen kesä vastavalmistuneena hoitajana oli kyllä katastrofi (joskin ammatillisesti tärkeä), jokin meni pahasti pieleen työvuorosuunnitteluissa ja välillä olin ainoa sairaanhoitaja osastolla kun muut olivat lomalla. Vastuullani oli koko 24 paikkaisen osaston pillerit,  iv lääkkeet sun muut sairaanhoitajan hommat. Onneksi apuna oli kokeneita perushoitajia, muuten olisin varmaan saanut sydänkohtauksen siinä stressissä. Ei auttanut kun soitella muiden osastojen hoitajille ja kysellä neuvoa jos tuli tiukka paikka. Purskahdin eräänä viikonloppuna itkuun kun ylilääkäri tuli katsomaan aamuksi määrättyjä keuhkokuvia joita ei ollu otettu koska en tiennyt että lähetteet täytyy muuttaa tietokoneella päivystyslähetteiksi. Tämä hienotunteinen lääkäri lohdutti minua suunnilleen näin: "Anna kun etsit sairaanhoitajaa osastolta niin sinun ei tarvitse kun katsoa peiliin, luota itseesi, pärjäät kyllä varmasti". Tämä kesä olikin aikamoinen tulikoe jonka ainaka opin todella ottamaan vastuuta ja ymmärsin mitä sairaanhoitajan työ on kaikessa ihanuudessa ja kamaluudessaan. Parasta oli potilaiden kiitollisuus, nähdä kun joku paranee  silmissä taikka sitten onnistunut saattohoito, jossa potilas sai kuolla rauhallisesti omaisten ympäröimänä. Onneksi keuhko-osastolla osattiin saattohoitaa, tehtiin ajoissa DNR-päätökset ja morfiinia annettiin suoraan suoneen aina kun tarvetta. Täällä Englannissahan ei ikinä anneta morfiinia suoneen osastolla, ainoastaan sc pistoksin. Monet potilaat myös elvytetään (lopputulos kuitenkin varma kuolema) koska DNR päätöksiä ei osata tehdä ajoissa toivottomassakaan tilanteessa. Surullista. Toisaalta täällä Englannissa olen törmännyt moniin todella sairaisiin jotka eivät missään nimessä halua DNR päätöstä vaan itse toivovat elvytystä jos sellainen tilanne tulee eteen. Kulttuurierot näissä jutuissa ovat kyllä valtaisat (ei tietenkään voi yleistää mitään, jokainen on yksilö). 
Palataan kuitenkin takaisin Meilahden vuosiin... Tuttu hoitaja oli töissä infektio-osastolla ja kiinnostuin kovasti infektiosairauksisra/trooppisista sairauksista erikoisalana. Infektio-osastoilla henkilökuntamiehitys on yleensä myös parempi ja tämäkin osaltaan rohkaisi hakemaan vakipaikkaa 2010 luvun paikkeilla. Tein pari keikkavuoroa infektioille ja uskalsin laittaa hakemuksen...Pian olin allekirjoittamassa ensimmäistä vakituista työsopimusta (keuhkoilla tein valmistuttuani äitiysloman sijaisuutta). Meilahden ja Auroran infektio-osastot tulivat hyvin tutuiksi 3 vuoden aikana. Infektioissa erikoisalana kiehtoi että potilaiden tila oli välillä kuin suuri mysteeri mitä eri erikoisalan lääkärit yrittivät ratkaista, useimmiten onnistuneesti. Erilaiset trooppiset taudit kuten melioidoosi, malaria, erilaisen loiset ja madot olivat mielenkiintoisia. Joskus ihmeteltiin jotain matoa purkissa oikeen porukalla! Työn ohella opiskelin Helsingin Yliopistossa 1/2 vuoden kurssin Kehitysmaalääketiedettä. Toimin myös osaston elvytysvastaavana ja kävin vanhalla kirralla persoonallisen Leila Saaren elvytys- ja simulaatiokursseilla. Suosittelen lämpimästi jos on mahdollisuus osallistua! Alla olevassa kuvassa olen vetämässä elvytyskoulutusta -joka meni kyllä aika levottomaksi :D 
Mielessä kyllä alkoi kylläkin kyteä parin vuoden jälkeen että mitä kaikkia muita erikoisaloja en ole vielä nähnyt, pohdin työtä päivystyksessä, teholla, päiväklinikoilla... Loistava työilmapiiri osastolla, ihana esimies, vaikutusmahdollisuudet työvuoroihin, antoisat vastuutehtävät ja upouusi hieno kolmiosairaala painoivat paljon vaakakupissa ja mietin että tästä paikasta jään varmaankin eläkkeelle. Uskon vakaasti että olisin edelleen samassa paikassa töissä jos tuo vieressä kuorsaava englisman ei olisi sekoittanut mun päätä! :) 
Joskus tosissaan mietin josko hakisin teholle töihin oppimaan uutta, mutta keskusteltuani kollegoiden kanssa tulin siihen tulokseen että yhden potilaan kanssa nyhvääminen ei ole mun juttu. Potilaat teholla ovat usein myös tajuttomia eikä kommunikaatiota välttämättä juuri ole koska usein heti kun potilaan tila kohenee niin osastopaikka kutsuu. Eräs hoitaja kertoi kuinka purskahti itkuun toista viikkoa intuboituna ollutta potilasta pestessä, koska mitään kommunikointia potilaan kanssa ei ollut, kuin olisi nukkea pessyt. Hän koki työn valtavan yksinäiseksi ja palasi sittemmin osastotöihin. Tehotyö on myös hyvin teknistä ja laitteita on paljon, ala onkin enemmän miesten mieleen. En koskaan ole tykännyt säätää koneiden ja monitorien kanssa säätämisestä. 

Työ päivystyksessä on taas yksi aina mielessä kytevä juttu ja harmittaa ennen ikinä päässyt harjoitteluissa kokemaan sairaalapäivystykseen sykettä. Jossain vaiheessa kuvittelin haluavani sairaanhoitajan työssä nimenomaan "actionia, draamaa, verta ja suolenpätkiä" mutta toisaalta kokemus on osoittanut että kammoksun tällaisia tilanteita. Toki tiedän mitä tehdä ja kuinka toimia akuutissa tilanteessa mutta en koe näitä tilanteita mitenkään mukavaksi tai antoisiksi. Joka ikinen elvytys missä olen ollut mukana on jäänyt jossain määrin traumaattiseksi kokemukseksi. Olen valitettavasti vähän sellainen tyyppi vielä vuosienkin jälkeen että etsin aina syytä itsestäni. Jos kun jouduin tekemään valituksen lääkärin toiminnasta (joka ei useista soitoista huolimatta tullut katsomaan potilasta tarpeeksi nopeasti yms) niin tunsin huonoa omatuntoa koska tiesin että lääkäri joutuu ongelmiin (joskin aiheellisesti). 

Toivoin usein että minusta löytyisi enemmän "kovuutta" ja kykyä asettaa asiat isompiin mittakaavoihin, ei aina etsiä syitä itsestä. Minulle on kuitenkin vuosien varrella kehittynyt varsin vahva ammatti-identiteetti ja tiedän olevani pohjimmiltani hyvä ja empaattinen hoitaja. Heikkouksiani ovat stressaaminen ja "sähellys", näitä piirteitä olen onneksi kuitenkin oppinut hallitsemaan vuosien varrella. Toivoisin olevani enemmän pitkäjänteinen, rauhallinen ja olla ottamatta asioita liian henkilökohtaisesti.
Alla oleva kuva napattu jouluaattona töissä, vuosi ehkä 2011?
Esimerkki löytyy läheltä... Viimeviikolla purskahdin itkuun kesken pirun kiireisen työpäivän. Olin viettänyt päivän (ja edellisen päivän) enemmäkseen 1-1 hoitajana tehopaikkaa odottaneen todella sairaan potilaan kanssa ja olin nälkäisenä, janoisena, väsyneenä ja pissahädässä tekemässä jotain kymmenettä lääkeliuosta potilaalleni lääkehuoneessa kun osaston house keeper alkoi kiroilemaan mulle päin naamaa koska olin muuttanut yhden neulaboxin paikkaa hyllyssä (hän oli laittanut boxin ylimmälle hyllylle mihin en ylety ja niitä neuloja käytetään yli sata päivässä)! Tavallisesti olisin kohauttanut olkapäätä, mutta nyt tilanne meni vaan yli sietokyvyn ja purskahdin itkuun. Ei tarvitse varmaan erikseen mainita että olen myös aika herkkä tyyppi enkä kestä jos mulle ollaan ilkeitä (muistattehan mun lohduttomat postaukset ekasta niiden brittipaikasta noita-akka hoitajien keskeltä)! Pomo sattui paikalle, otti mut syleilyynsä ja nyyhkytin siinä sitten hänen olkapäätään vasten muutaman minuutin purkaen kaiken pahan olon ja turhautumisen. Pomo myös tuomitsi house keeperin epäasiallisen toiminnan ja piti tälle puhuttelun. Vähän kyllä nolotti mun reaktio ja totaalinen "mental break down". Vartti myöhemmin olin kuitenkin koonnut itseni ja täysissä voimissa, annoin lääkkeet sairaalle potilaalle, otin verikokeet, mittasin vitaalit ja virtsamäärän, toistin sydänfilmi ja siirsin hetken päästä potilaan onnistuneesti teholle lääkäreiden kanssa, annoin monimutkaisen hand overin tehohoitajille, lohdutin omaisia ja ohjasin siinä sivussa ensimmäisen vuoden opiskelijaa (edelleen nälässä, janossa ja pissahädässä). Päivän päätteeksi mentiin parin ihanan kollegan kanssa pubiin burgerille purkamaan päivän tapahtumia, olo kyllä keveni kummasti! Ihanat työkaverit ovat todellakin voimavara kaiken hullunmyllyn keskellä <3. Eikä ole sairaanhoitajan työ muuten ainakaan tylsää ja yksipuolista!

Kaikki muut mun vanhat terkkari luokkakaverit ovat tällä hetkellä terkkarin päivähommissa, kuka koulussa tai muissa oppilaitoksissa, kuka terveysasemalla, kuka työterveyshoitajana, kuka neuvolassa ja kuka yksityisellä firmalla. Vain yhden tiedän olevan muissa kun hoitsun hommissa. Ainiin ja yksi rohkea jatkoi opiskelemaan hoitotieteitä. Onnea ja menestystä kaikille heille ja kiitos yhteisistä vuosista, en hetkeäkään kadu että opiskelin terkkariksi kaikkien näiden mahtavien tyyppien kanssa. Musta tuli siis vähän nii kuin luokan "musta lammas" ja jäin töihin tavallisen sairaanhoitajan hommiin sinne pahanhajuiselle osastolle mihin en ikinä halunnut! Mitä tästä opimme... NEVER say never! ;-) 

Miten te muut hoitajat löysitte alalle ja oletteko olleet tyytyväisiä uravalintaan?
Tämä selfie on napattu työpaikan vessassa kun olin vielä suhteellisen freesinä ennen 13h työvuoroa (jälkeen kuva muistuttaakin sitten zombieta)! 

Isiä ikävä

Eilen juhlittu Isänpäivä on vetänyt viimeiset pari vuotta mieleni hiljaiseksi. Kun facebookin uutisvuoto täyttyy iloisista Isä-kuvista ja onnentoivotuksista niin samalla koen surua etten voi enää viettää aikaa oman Isini kanssa. Viimeyönä vieläpä eräs potilaani näytti aivan isältäni, vain silmien väri oli eri. Viivyttelin potilaan luona rupatellen, tuntui hetken kun olisin siinä Isin kanssa juttelemassa mukavia. Liikutuin myös aikalailla ja kyyneleet virtasivat poskile valtoimenaan heti kun poistuin huoneesta. 

Syyskuussa tuli kaksi vuotta Isin kuolemasta. En ikinä unohda sitä puhelua kun sisko soitti ja kehoitti istumaan alas. Olin muuttanut Lontooseen vain pari viikkoa aiemmin ja nyt jo tilasin raskain mielin lentoliput hautajaisiin. Muistan kun vähän puhelun jälkeen kävelin olohuoneeseen ja napsautin kattokruunun päälle jolloin yksi valaisimen viidesta lampusta poksahti rikki. Viisihenkisessä perheessämme oli kirjamellisesti nyt yksi vähemmän. 

Isi vietti lapsuutensa Tampereella. Isin isä kuoli kun Isi oli vasta 10-vuotias. Yksinhuoltaja äitini mummoni Eila kasvatti lapsensa parhaansa mukaan ja oli erityisen ylpeä kun Isäni pääsi vaikeuksien kautta ylioppilaaksi, tuohon maailmanaikaan se oli todella arvostettu juttu. Eila mummosta minulla on rakkaita muistoja, mutta valitettavasti hän kuoli syöpään kun olin vasta 5 vuotias. Olin niin pieni etten oiken ymmärtänyt kuolemaa ja muistan ihmetelleeni miksi kaikki itkivät hautajaisissa. Vasta muutaman viikon päästä kuolema konkretisoitui.

Mieleeni tulvii paljon hyviä muistoja lapsuudesta. Tehtiin Isin kanssa aina sunnuntaisin autolla "sunnuntai rundeja" ja pelattiin Essolla hedelmäpelejä. Ihania muistoja on myös perheen yhteisiltä etelänmatkoilta, kävimme vähintään kerran vuodessa Kanarialla tai Kreikassa lomalla. Eräällä reissulla Isi oli erittisen ylpeä uudesta videokamerastaan. Yksi ratkiriemukas muisto onkin eläintarhasta (ehkä Teneriffalta) jossa isä kuvasi isoa leijonaa: yhtäkkiä leijona kääntyy häkissään ympäri, pyllistää ja valtava kusisuihku lentää suoraan Isin päälle ja kameran linssikin kastuu siitä kusesta märäksi. Videolla kuuluu muuten aikamoista kiroilua! Tälle episodille on naurettu vuosia vedet silmissä. Isi oli todellakin seuramiehiä, omasi erinomaisen huumorintajun ja nauratti aina kaikkia jutuillaan, etenkin siellä Esson baarissa. Mä omaksuin Isiltä kopioidun viihdyttäjän roolin myös jo lapsena ja kerroin Isin kavereille ja perhetutuille vitsikirjoista opeteltuja erityisen härskejä vitsejä joita en itse edes ymmärtänyt, muut saivat kyllä hyvät naurut! 

Isi myös repi varsin rankkaa mustaa huumoria hauturin työstään. Kun vanhempani tapasivat 70-luvulla niin Isä oli vielä mustepainotehtaalla töissä. Seurustelun myötä myös Isän työpainosta tarvittiin kuitenkin yhä enemmän Äitini vanhempien hautaustoimisto/kukkakaupassa ja työ tehtaalla sai jäädä. Isi muutti Tampereelta äitini vanhempien rintamamiestalon yläkertaan asumaan. Erittäin konservatiivisen ja jäykän vaarini kanssa ei kuulemma ollut aina helppoa tehdä töitä. Vaarilla oli tapana valvoa yöt puhelimen äärellä jos poliisit vaikka soittaisivat "keikasta". Tuohon aikaan perheeni haustaustoimisto oli ainoa keski-uudellamaalla päivystävä haustaustoimisto ja tuohon  maailmanaikaan myös hauturit olivat aina mukana hakemassa kotiinsa kuolleita/kuolleena löydettyjä ihmisiä joten poliisi saattoi soittaa milloin vaan. Vaaria alkoi myös vaivata dementia ja parkinsonin tauti varsin varhaisessa vaiheessa ja hän mm. soitteli isälleni keskellä yötä harhoissaa että nyt on lähdettävä kaivamaan se ja se vainaja ylös haudasta koska poliisit käskivät tehdä oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen (näin oli joskus ihan oikeasti käynyt)! 

Vaari joitui pysyvästi terveyskeskukseen kun olin noin 5 vuotias. Hän jatkoi ironista kylläkin, "hauturin hommia" vielä terveyskeskuksen vuodeosastolla ja hoitajien mukaan hänet löydettin vähän väliä jonkun toisen potilaan jalkopäästä nostamassa potilaan jalkoja ilman ja kehottaen huoneeseen tullutta hoitajaa auttamaan toisesta päästä (hän luuli muita potilaita vainajiksi!). Vaari pääsi välillä kotilomalle mutta oli aivan sekaisin eikä tunnistanut meitä lapsenlapsia, jos pidimme yhtään meteliä niin vaari tuli tukistamaan (hän ei koskaan myöskään ollut erityisen lapsirakas). Hävettää myöntää mutta siskoni kanssa joskus leikimme vaarin kanssa "hippasta" jossa paukutimme kattilankansia yhteen aiheuttaen kamalan melun ja vihainen harhainen vaari lähti tietenkin jahtaamaan meitä tyttöjä kun juoksimme karkuun, hihkuimme "Varo se tulee"! Kamalia kakaroita olimme!

Palataan kuitenkin Isääni. Rankka työ jätti Isiin jälkensä. Aikoinaan ei ollut mitään ergonomisia laitteta vainajien kuljettamisiin ja nosteluihin ja Isiä vaivasi usein kovat selkäkivut, magneettikuva paljasti välilevyn pullistuman ja kulumia rangassa. Työ oli myös traumaattista kuten kaapia jonkun itsemurhaa tehneen aivojen jäänteitä katosta tai etsiä jonkun päätä raitelta palomiesten ja poliisien kanssa. Isä kertoi että uran raskaimpia juttuja oli haudata pieni lapsi. Erityisesti hänen mieleensä jäi nuori äiti joka oli kuollut 80-luvulla yllättäen istukan irtoamiseen, nainen oli viimeisillään raskaana ja odotti esikoista miehensä kanssa. Isä kertoi itkeneensä suorastaan ulvoen hautaustoimistossa menehtyneen naisen lohduttomien omaisten kanssa. Näitä juttuja ei kyllä varmasti voi ikinä unohtaa!  Fyysisesti ja henkisesti raskas ura vei Isiltä voimia ja hän joi usein lonkeroa rentoutuakseen. Muistan jo lapsena ihmetelleeni tätä ja Isi totesi ettei mikään rentouta häntä niin kuin lonkero työpäivän jälkeen. Isi ei kuitenkaan ikinä juonut itseään humalaan meidän lasten nähden. 

Isi oli hyvin suojeleva kolmea tytärtään kohtaan ja hän kuskasi meitä autolla lukuisia kertoja milloin mihinkin menoihin ja haki yöllä kotiin. Kun koulumatkalla läheisellä ulkoilualueella havaittiin itsensäpaljastaja niin Isi lähti pesäpallomaila kädessä jahtaan paljastelijaa. Samainen pesäpallomaila kourassa hän oli myös odottamassa meitä bussipysäkillä jos joskus tulimme myöhään kaupungilta kotiin bussilla. Kun isosiskoni toi poikaystävänsä ensimmäistä kertaa kotiin näytille niin Isi vei sulhasehdokkaan makuuhuoneen kaapille ja alkoi esitellä aseitaan ja todeten "jos sitten satutat tytärtäni...". Siskoni miehen naama oli kuulemma näkemisen arvoinen!! 

Isi oli viimeiset vuotensa hyvin sairas ja eikä elämänlaatu ollut kovin kummoista. Dramaattinen käänne oli aivoveritulppa joskus 2006 paikkeilla kun Isi sai halvausoireita. Jotain muuttui pään sisällä ja Isistä tuli masentunut. Hän rakasti lukea hesarin joka aamu kannesta kanteen mutta nyt parin viikon hesarit saattoivat kasaantua avaamattomina pinoon. Valitettavasti myös alko alkoi maistua yhä useammin. Juominen johti maksa ja munuaisvaivoihin tai ainakin pahensi olemassa olevia. Eräs yö äitini heräsi kovaan kolahdukseen ja löysi järkytyksekseen Isin makaamaasta verilammikosta keittiöstä. Yksi maksasta lähtevistä suolista oli puhjennut ja aiheutti yli kahden litran verenvuodon! Hemoglobiini oli jotai  40 (normaali miehillä noin 130). Oli suorastaan ihme että Isi selvisi tästä episodista. Valitettavasti alamäki oli kuitenkin vasta alkamassa. 

Isi inhosi olla sairaalassa letkuissa ja yritti eräänkin kerran karata pyjama päällä, hoitajat kärräsivät hänet kuitenkin takaisin osastolle parkkipaikalta missä hän oli yrittänyt hypätä taksiin. Isi myös huijasi henkilökuntaa että hänen on päästävä kotiin hoitamaan hänelle kovin kallisarvoista eläinkatrasta, joka on kotona oma onnensa nojassa, äiti kuitenkin valaisi hoitajia että hän kyllä asuu samassa taloudessa ruokkii kissat. Isi määrättiin tiukalle suolattomalle ruokavaliolle ja syy selitettiin tarkoin vedoten munuaisiin ja turvotukseen. Tämä ei Isiä paljoa kiinnostanut ja hän soitti usein sairaalasta  ja pyysi ensimmäisenä tuomaan suolasirottimen! Kuten kaikki joilla on ollut alkoholisti lähipiirissä varmasti tietävät niin vaikka kuinka yritimme puhua järkeä että lopettaisit juomisen ja kuuntelisit lääkäreitä niin mikään ei mene perille tai muutu jos ei sitten itse halua muutosta... Tunneskaala seuraten vierestä kaikkea tapahtunutta vaihteli kyllä rakkaudesta vihaan ja suruun näiden vuosien aikana. Erityisesti nostan kyllä hattua äidilleni joka pysyi Isin rinnalla myötä ja vastoinkäymiset vaikka yhteiselo ei todellakaan ollut aina helppoa. 

Kissat olivat Isille kaikki kaikessa ja aina sängyssä hänen kanssaan oli kehräämässä vähintään kaksi kissaa, joskus jopa viisi: Leksa, Pirma, Havu, Käpy ja Tilli. Myös siskoni Ira koira joka sittemmin muutti vanhemmilleni asumaan oli Isille tärkeä kumppani ja toi paljon iloa elämään viimeisinä vuosina. Eläinten lisäkisi Isi rakasti Landcruiser maasturiaan jollaisia lähellä oli vuosien varrella useita, piti olla iso auto ja puskuri jotta "porot lentelevät" edestä pitkillä Lapin matkoilla. Isi rakasti käydä lapissa ja hänellä oli siellä myös pieni kultakaivos aikoinaan. Isi lottosi joka lauantai vakiorivillään ja uskoi ihan tosissaan että saa vielä joskus 7 oikein. Siskoni taitaa vieläkin pelata Isin numeroilla... 

Viimeisinä hetkinä siskoni oli Isin luona sairaalassa ja yritti pitää happinaamaria paikoillaan jota Isi kiskoi naamaltaan viimeisillä voimillaan. Tämä oli yksi monista sairaalajaksoista mutta nyt munuaiset olivat tiltanneet lopullisesti. Isin viimeiset sanat olivat  jotakuinkin "jättäkää jo perkele rauhaan". Maija soitti iphonelta Isin lempikappaleita, ne tuntuivat onneksi rauhoittavan. Sitten tuli se viimeinen pitkähengenveto... ja hiljaisuus. Valtava suru mutta samalla myös helpotus, kärsimys oli nyt ohi. Onneksi kaikki kävi lopulta niin nopeasti ajattelin jälkeenpäin. Hoitajana tiedän että mikään ei ole kamalampaa kun kuoleman pitkittyminen, joskus kun se pitkittyy ja pitkittyy niin että omaisetkin alkavat jo toivoa läheisensä kuolemaa mutta samalla tuntevat huonoa omatuntoa ajatuksistaan. Todella vaikeita juttuja. 

Hautajaisissa perhetuttu pappi puhuin pitkään ja kauniisti isästäni, olivathan he tulleet vuosien vartella yhteisistä työkuvioista johtuen hyvinkin tutuiksi. Kukaan ei säästynyt kyyneliltä. Arkkulaite oli tehty kultavaskoolin päälle jonka pohjalla oli oikeita kultahippuja, olihan Isin yksi lempiasioista kullankaivuu. Hautajaisista on jäänyt hyvät muistot, tilaisuus oli kaunis. Paljon liikuttavia ja hauskoja puheita sekä lauluesityksiä ja pianonsoittoa. Muistotilaisuuspaikkaan oli tuotu kymmeniä kehystettyjä kuvia Isin elämän varrelta. Isi oli nuorena poikana pari vuotta Kanadassa puunhakkuuhommissa (niiden semmoisten järkyttävän isojen) ja oli ilahduttavaa kuulla erään hänen vanhan ystävänsä puhe noilta ajoilta. Hän kertoi hauskoja tarinoita ja sattumuksia joita en muista ikinä kuulleeni. 

Perheeni hautaustoimistoa nykyään intohimoisesti pyörittävä siskoni valitsi Isille hautakiveksi kauniin ison sammaloituneen luonnonkiven, jonka vieressä on pienempi kivi jonka päällä istuu pieni kultainen orava. Hautakiveen on myös kaiverrettu lainaus Isin lempirunosta: "Makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa". 

Laulu oravasta

Makeasti oravainen Makaa sammalhuoneessansa; 

Sinnepä ei Hallin hammas Eikä metsämiehen ansa Ehtineet milloinkaan.   

Kammiostaan korkeasta Katselee hän mailman piirii, 

Taisteloa allans´ monta; Havu-oksan rauhan-viiri Päällänsä liepoittaa. 

Mikä elo onnellinen
Keinuvassa kehtolinnass´!

Siellä kiikkuu oravainen 
Armaan kuusen äitinrinnass´:

Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä 
Akkunalla pienoisella, 
Linnut laulain taivaan alla 
Saattaa hänen iltasella unien kultalaan

-Aleksis Kivi

Lepää rauhassa rakas Isi, sinua on kovasti ikävä <3 

torstai 22. lokakuuta 2015

And where are you from?!

Tätä kysymystä kuulen lähes jokaisessa työvuorossa. Osaan jo huomata kun potilaat keskittyvät kuuntelemaan aksenttiani, heidän aivoissaan raksuttaa ja tiedän että kysymys "where are you from" on tulossa. Yksi ihana rouva asetteli taannoin kysymyksen erityisen kauniisti "May I ask, where is that lovely accent of yours from"? Eräs hieman sekava potilas taas huudahti kerran kauhuissaan "Why do you speak with russian aksent"?!! Ensimmäisellä työviikolla eräs potilas (joka oli itse hoitaja) totesi jo heräämössä, josta olin häntä hakemassa  "you are from Finland" ja lisäsi että "I knew it immidialitely as I had finnish workmate for years" ja tietysti lisäys "she was lovely" :) 
Tykkään tästä kysymyksestä, koska tiedän että se johtaa mukavaan rupatteluhetkeen potilaiden kanssa ja on muutenkin hyvä keskustelun avaus. Toki tunnen jollain tavalla myös ylpeyttä olla suomalainen kuten kai meille suomalaisille on tyypillistä. Tykkään pelätä "arvausleikkiä" potilaisen kanssa ja heitän usein heille kysymykset takaisin "and where do you think I am from..."? 

Ylivoimaidesesti yleisin arvaus on että tulen Puolasta. Sitten ehdotetaan Slovakiaa, Tanskaa, Tsekkejä tai Venäjää. Joskus jopa Espanjaa, Portugalia ja Kroatiaa! Mua on myös jopa luultu skottilaiseksi! Pudistelen tässä vaiheessa arvauskierrosta päätäni ja pyydän menemään pohjoisempaan suuntaan. Sitten pienen mietinnän jälkeen potilaat kysyvät "Iceland"? No. "aa you must be from Norway"?! No. "Sweden"? (Suomi tuntuu todellakin olevan kadonnut maailmankartalta) uudestaan "Russia"? No. "Liethuenia"? No "Canada"? Noo!

Potilaat miettivät taas ja jatkavat palaamalla jonnekkin eurooppaan "Germany"? No. Are you sure it's not "Dennmark"? No. Tässä vaiheessa monet ovat valmiita luovuttamaan ja anelevat minua paljastamaan totuuden. Sanon välillä leikkisästi että mieti hetki, tulen pian takaisin tuomaan lääkkeen yms. Pieni leikki pitää potilaat virkeänä!
Arvausleikki jatkuu pian ja sanon potilaalle "OK I'll give you 3 tips". Potilaat usein innostuvat tästä. 

Minä: "I see that you have Nokia phone. Do you know where they orginally come from"? 

Hiljaisuus. 

Potilas: "From China... but you don't look chinese"?! 

Minä: "Hahhah no, they come from my county" 

Hiljaisuus

Minä: "Do you know the angry birds game"? 

Potilas "Yes"

Minä: And where doest that come from.."? 

Potilas: "Ooh I know, you must be american then"!? 

Minä: "hahhah, again no"

Sitten siirryn viimeiseen kysymykseen jonka perusteella 99% miespotilaista arvaavat mistä olen kotoisin... 

Minä: " Do you watch Formula 1 from TV"? 

Potilas: "Yes" 

Minä: "Well we have very good rally drivers in my country..."

Potilas: "FINLAND"!! 
Olen myös kuullut että "but you don't seem at all like Kimi Räikkönen" ja viitaten tämän kehonkieleen, "epäavoimuuteen" ja tönkköön puheeseen. Todella usein potilaat myös sanovat "Haven't been there but I've been in Iceland" ikäänkuin se olisi joku suomen naapurimaa! Päättelin että tämän täytyy johtua siitä että Iceland ja Finland kuulostavat vähän samanlaisilta land-loppuineen. 

Keskustelu jatkuu usein niin että potilas kysyy millaista Suomessa on asua, onko talvi kylmä (ja onko kesää laisinkaan) ja kysyvät olenko nähnyt northern lights. Jotkut myös ylistävät Suomen kaunista luontoa ja tietävät että meillä on paljon järviä. Joku on myös tiennyt että meillä on paljon alkoholismia ja itsemurhia! Tästä saa taas mielenkiintoisen keskustelun aikaan, jossa kerron synkän talven vaikutuksista, traagisesta sotahistoriasta ja sen periytymisestä sukupolvelta toiselle, 90-luvun lamasta vaikutuksineen ja joskus jopa vähän vitsikkäästi suomalaisten miesten "puhumattomuudesta". 
Jos minulla on aikaa ja potilas on kiinnostunut kuulemaan lisää niin kerron usein myös puhtaasta luonnosta, karhuista, yleisestä rauhallisuudesta ja turvallisuudesta, suomalaisesta terveydenhuollosta, halvemmasta päivähoidosta (täällä briteissä noin £1200 per lapsi /kk) opintotuesta, saunomisesta, avantouinnista (sanovat meitä hulluiksi) sekä juhannuksesta, jolloin kaikki matkustavat kesämökeilleen luonnon helmaan (ja arvuuttelevat montako veneestä pissannutta hukkuu minäkin vuonna). Joskus multa myös kysytään "Why on earth did you leave that lovely country and come to UK"!? Tähän taas vastaan leikkisästi että "Well unfortunately I met an british man who ruined my life" :D 

Uskon että tämän keskustelun päätteeksi potilaat eivät unohda että he ovat kohdanneet useimmiten ensimmäistä kertaa elämässään suomalaisen ja että heitä on hoitanut nimenomaan suomalainen hoitaja  :) 

Onko muilla suomalaisilla samanlaisia kokemuksia ja pelaatteko te "arvausleikkiä" ihmisten kanssa? 

tiistai 20. lokakuuta 2015

Sekalaista vuodatusta

Terve taas! En tiedä mikä ihmeen vimma mulla on tullu päivittämään blogia, mutta viimeaikoina on monta kertaa alkanut sormet syyhyämään ja fiilis että on pakko päästä kirjoittamaan tänne ja nimeomaan ilmaista ajatuksia suomeksi! Ehkä olen sitten vähän yksinäinen tai jotain, ei oo kyllä ollut suomalaisia vieraitakaan pitkään aikaan (jossain vaiheessa vähintään 3kk välein oli joky kaveri kylässä). Vieraassa maassa asuessa ja jatkuvasti vieraalla kielellä puhuessa ainakin mulle tulee välillä sellainen tukahdettu olo ja tämä blogi toimiikin oivana väylänä purkaa tuntemuksia. Pitäisi kyllä hyödyntää whatsapp puheluita ja muita ilmaisia juttuja enemmän. Tulee nimittäin soiteltua tosi vähän Suomeen, ehkä kerran kuussa äitille tai toisinpäin.  

Tällä hetkellä vietän ihanaa vapaapäivää, en muista koska viimeksi olisin nukkunut puoleen päivään, nauttinut hitaasti aamupalan telkkarin edessä ja vaan nauttinut olosta! Täällä myydään ihania mini bageleita ja täytin niitä erilaisilla täytteillä: philadelphiaa, tonnikalatahnaa, erilaisia juustoja, kinkkua, paprikaa, jalopenoja, kurkkua... Viime viikkoina olen tehnyt tosi paljon extra työvuoroja, kuten joku sanoikin minulle niin extraan  jää helposti koukkuun, lisäsummat tilillä vaan lämmittävät niin kovasti. Tässä kuussa on vieläpä menoja tosi paljon. Pitää mm. maksaa auton parkkilupa vuodeksi (£150) ja auton MOT eli vuosikatsastus (noin £60), tv-lupamaksu vuodeksi (£145) sekä vuosittainen NMC hoitajarekisterimaksu £120! Siinä mielessä sietäisikin tehdä ylitöitä. 

Olen tästä aiemminkin puurnannut, mutta jotenkin ihan käsittämätöntä että joka vuosi pitää maksaa hirveä summa rekisterimaksua vaan että saa toimia hoitajana tässä maassa! Lisäksi esimerkiksi uniformujen pesusta ja sukkahousujen ostosta tulee monta kymppiä lisäkustannuksia vuodessa (jotain naurettavan pientä korvausta voi tästä toki hakea). Suomessa Valviralle maksettiin valmistuessa yksi maksu 60€ ja sillä saa sitten olla loppuelämänsä (jollei sitten tee jotain kauheaa) sairaanhoitajana! 

Olen lisäksi shoppaillut pitkästä aikaa aikalailla, tässä ja viimekuussa olen ostanut mm. Kahdet nahkaiset kengät, uuden laukun, kaksi takkia, neuleita, farkut ja kasan muuta perusvaatteita. Mustat nahkaiset Ecco nilkkurit ovat kyllä olleen ihan napakymppi ostos ja NIIN mukavat jalassa. Jännä miten mulla on mennyt niin että mitä vanhemmaksi tulen sitä vähemmän ostan itselleni juttuja, joskus 10 vuotta sitten en varmasti ollut viikkoakaan ostamatta mitään tai jos olin niin tunsin suorastaan kärsimystä (voi materialista teiniyttä). Vaatteiden laatu on todellakin korvannut määrän. Pari viikkoa sitten vietiin monta säkkiä vaatteita charitylle ja ironista kylläkin, suurin osa oli vaateita joita mun oli pakko raahata Suomesta tänne mutta joita en ole kuitenkaan käyttänyt. Olen maailman huonoin palauttamaan mitään tilaamaani, joten myös vääränkokosia vaatteita lähti lajitelma seuraaville. Toivottavasti ilahduttavat vielä jotakuta. 

Tein eilen extra vuoron vaikka yövuorot x 3 loppuivat sunnuntaina ja siis heti maanantaina takaisin pitkään päivään. Syynä oli kylläkin haastattelu (en tod halunnut vapaapäivänä nähdä vaivaa matkustaa sairaalalle vaikka se lähellä onkin). Mainitsin jo aikaisemmin että mun piti aloittaa mentorship yliopistokurssi tässä kuussa, no en sitten aloittanut koska sairaalalla ei näemmä ole rahaa lähettää kurssille kaikkia. Minulle kylläkin tarjottiin mahdollisuus maksaa £800 kurssi omista rahoista! Eilen sitten olin kahden sairaalan kurssirahoituksista vastaavien "isojen kihojen" kanssa haaatettelussa jota voisin kuvailla hyvin sanoilla "roasting" eli suomeksi osuva lähellä oleva ilmaus olisi "grillaus", tiedättehän sellaisen tilanteen kun joka suunnasta kuumotetaan ja tekee mieli polvistua maahan anellen armoa. No ehkä vähän liioittelua mutta mua tykitettiin noin 20 kysymyksellä ja sitten oli scenariot päälle (joista kylläkin tykkään). Yritin valmistautua haastetteluun jonka päivämäärään en mitenkään voinut vaikuttaa, mutta edellä mainitsemani yövuorot muuttivat suunnitelmia. Ajatukset olivat myös vähän muualla, koska olen joutunut keskelle "investigation" kylläkin täysin tekemättä mitään pahaa, päinvastoin tekemällä itse valituksen. Kyse on eräästä potilaasta joka tuotiin osastolle toiselta osastolle erittäin puutteellisilla kirjauksilla ja monessa asiassa oli sattunut laiminlyöntejä. Yksityiskohtiin en tietenkään voi mennä enkä halua edes kertoa lopputulemasta mitä potilaalle kävi, mutta olen joutunut kirjoittamaan statementin ja ennen haastattelua olin kokouksessa matronin ja parin lääkärin kanssa ja kaikki olivat yhtä mieltä tapahtuneesta. Varmasti itsestäänselvyys kaikille hoitajille, mutta muistakaa aina viedä asia eteenpäin jos joku tulee vaikkapa just osastolle ilman kunnollista dokumentointia! Ei ole ok että virtsamääränkatetropotilaalla on kirjattu viimeksi 15h aiemmin tai että joku vitaaliarvo on monta kertaa korkeampi tai matalampi kun hetki sitten toisessa paikassa otettuna... Näiten juttujen ei saa antaa mennä sormien läpi, koska muuten syyttävä sormi voi kohdistua itseen (jos vaikkapa potilaalle sattuu jotain)! Joka tapauksessa toivon että kaikki ottavat tästä tapauksesta opikseen. 

Tähän mentorship haastateluun palatakseni, kysymyksissä odotettiin perustella vastauksia sairaalan visioon ja periaatteisiin perustuen, arvatkaa vaan muistuuko moiset mieleen siinä kuumottavassa tilanteessa ja lisäksi vastausten odotettiin tulevan kuin tykin suusta. Jos epäröin yhtään tai mietin niin kysymyksissä siirryttiin eteenpäin. Tunnelma oli jotenkin tosi kireä, vähän samanlainen fiilis kun mun ekassa työhaastattelussa. Kokoajan vielä painotettiin että hakijoita on paljon ja kaikki eivät tule valituiksi ja lisäksi joillakin osastoilla on akuutimpi tarve koulutetuille mentoreille kun mun osastolla! Jotenkin ahdisti kun sanottiin myös että haastettelun perusteella arvioidaan pärjääkö hoitaja tällä akateemisella kurssilla. Kuten arvata saattaa ajattelin että mun kielitaito joutuu nyt kyllä suurennuslasin alle. Kysymykset olivat todella moniuloitteisia ja pitkiä ja yhdessä kysymyksessä piti vastata moneen kysymykseen. Jouduin pyytämään toistamaan kysymyksiä usean kerran ja niissä vilisi minulle tuntemattomia ilmauksia joita pyysin "avaamaan". 

Haastettelijoilta ei herunut hymyn häivähdystäkään, nyökyttelyitä tai minkäänlaisia rohkaisevia kommentteja haastettelun edetessä. Tunnelma oli tosi kireä ja mulla sellainen fiilis että täytyy todella anella ja palvoa maata jalkojen alla jos tälle kurssille mielii... Ja kyse siis herranjumala yhdestä lyhyestä kurssista joka tuo sairaalalle rahaa takaisin koska jokaisesta opiskelijasta maksetaan monta sataa sairaalalle (joiden ohjaajana voin toimia kurssin käytyäni)! Lisäksi mentorina olo tuottaa mulle kohtuuttomasti lisätyötä, viimeksi täytin monta sataa sivuista opiskelijan työkirjaa tuntikausia PALKATTOMALLA ylityöajalla! Kiltteyttäni myös sanoin että ei ole niin väliä koska aloitan kurssin (suoraan sanottuna ei paljoa kiinnosta koska kuten jo sanoin iso määrä lisätyötä ja kurssin lopputyö myös tehtävänä) ja tässä vaiheessa sain kyllä kommentin "hienoa kun olen niin joustava". Puhelua ei kuulunut eilen eikä ole kuulunut tänäänkään vaikka lupasivat soittaa lopputulemasta viimeistään tänään. En kyllä ala itseäni stressaamaan tällä asialla! Ilmoitin myös että olen helmikuun lopulla/maaliskuun alussa poissa reilut 2 viikkoa maasta eli silloin en ainakaan voi osallistua. 

Huvittavaa, mutta kaksi kollegaani kävivät tämän mentorship kurssin muutama kuukausi sitten ilman mitään haastetteluja tai etukäteiskuumotuksia! Nyt tilanne kuitenkin muuttunut sairaalan rahahuolien takia. Säästäkohteita olisi kyllä mielestäni vaikka millä mitalla kuten aiemmassa NHS postauksessa kuvailin. Yksi käsittämätön asia on myös että band 7-8 bed ja site managerit kiertävät joukolla yövuoroissa osastoja tarkistamassa miltä henkilökunta näyttää ja kysymässä potilastilanteen. Kaikki tieto näkyy kuitenkin näkyy tietokoneelta ja kuka tahansa osaisi sen sieltä katsoa. Okei ymmärrän että aina on oltava joku bedmanager töissä, mutta usein tuntuu että heillä on aivan liikaa aikaa yöllä kun tulevat kahdestaan kiertämään ja jäävät pitkiksi aikaa juttelemaan keskenään ihan muista kun työjutuista ja löntystelevät hitaasti. Samalla me hoitajat ei ehditä tuskin edes käydä vessassa kuten kahdessa viimeisimmässä yövuorossa ja palkka paljon huonompi! Myöskään ymmärrystä ei heru, vikassa yövuorossa meitä oli vain kaksi hoitajaa osastolla ja ilmoitin että ei ole turvallista ottaa lisää potilaita vastaan koska osaston potilaat niin sairaita ja sekavia eikä hoito ole turvallista, mutta ei pienintäkään sympatiaa vaan lisää potilaita osastolle (osa näistä oli turhaan eristyshuoneen vieviä potilaita mutta tämä tietysti käy ilmi vasta kun potilas on jo osastolla, taas bedmanagerin virhearvio ja muillakin osastoilla olisi ollut tilaa). Vanhanaikaiset tavat yökierroista yms tulevat kyllä kalliiksi, miksi ei vaan voida hyödyntää nykyaikaista tietotekniikkaa!? Ehkä näiden ihmisten viroista on sitten vaikea päästä eroon kuten tyypillistä NHS:lle ja jotain suojatyötä pidettävä yllä (vähän ehkä kärjistetysti taas ilmaistu, mutta you got the point, vähempikin riittäisi).

Välillä tuntuu että tässä brittiläisessä byrokratiahelvetissä ihmisen todellakin nauttivat alempiensa kyykyttämisestä (kuten yllä esitin pari esimerkkiä miten ylenpi taho kohtelee sairaanhoitajia) ja meinkini välillä suorastaan sadistista! Tiedättehän sen psykologian tunneilla tutuksi tulleen vankilakokeen, jossa osa tutkimukseen osallistuneista nimetään sattumanvaraisesti vanginvartijan rooliin ja osa vangeiksi. Koe piti keskeyttää muistaakseni jo muutaman päivän jälkeen koska vanginvartijat eläytyivät liikaa rooleihinsa ja alistivat rankoin ottein vankeja (monet oireilivat psyykkisesti). Sitä se valta-asema voi teettää, valitettavasti vaan tämän tutkimuksen asetelma on melkeinpä arkipäivää brittiläisissä sairaaloissa! 

Miten nää mun postaukset aina alkaakin niin rauhallisesti ja lempeästi, mutta sitten alan vaahdota ja lopussa kiihdytään hirveisiin mittasuhteisiin (mun persoonallisuudella ja kiivaalla luonteella ei tietenkään ole mitään tekemistä asian kanssa)! ;-) 

Asiasta kukkaruukkuun, onko kellään kokemuksia Dominikaanisesta tasavallasta? Meinattiin mennä Punta Canaan helmikuussa lomalle, kerrankin johinkin muualle kun Thaimaahan ;-)  Tarkoitus olisi viettää pääosin löhöloma ja majoittua Royalton Punta Cana hotellissa joka on 5* all inclusive, mutta toki seikkailla retkien merkeissä ympäri saarta ja merellä. Olisi tosi kiva kuulla kokemuksia Dommareista! 

Tekisi vielä mieli kertoa mahtavasta suomalaisesta Lontoossa asuvasta kampaajasta, jonka käsittelyyn pääsin viimeviikolla. Hän tuli kotiini värjäämään ja leikkaamaan, en olisi uskonut että tästä mun kulahtaneesta tukasta saisi niin kivaa kun mitä siitä tuli! Ihan mahtava tällainen kotikampaaja idea muutenkin. Tästä aiheesta kuitenkin lisää myöhemmin, pitänee myös laittaa hiukset että saa jonkun kivan kuvan ;-) ! 

Ps. Sain juuri ennen tämän postauksen julkaisua neutraalin puhelun, jossa kerrottiin että haastetteluni oli "OK" ja että minut sijoitetaan tammikuussa alkavalle kurssille King's College Universityyn. Waterloo here I come! Jottei postaus jäisi täysin kuvattomaksi niin alla kuva yhdestä hoitajien vyötä kiristävästä kirouksesta: kiitolliset potilaat ja heidän tuomat loppumattomat herkut. 

lauantai 17. lokakuuta 2015

Rento Lontoo

Tiukkapipoisen brittiläisen sairaalamaailman vastapainoksi on välillä kiva fiilistellä myös rentoa meininkiä tällä saarella. Hetki sitten yövuorosta kotiin kävellessä meidän kadun kahvilassa joku nuori nainen istui terassilla ja dippaili marketin keksejä kahviinsa (paketti oli pöydällä). Kahvilan omistaja taas istui poltellen tupakkaa (okei ehkä vähän paheksuttavas) viereisessä pöydällä eikä ollut moksiskaan moisesta käytöksestä ja moikkasi iloisesti mullekkin (ollaan tultu parin vuoden aikana "tutuiksi". Suomessa omien keksien dippailija olisi varmaankin jo heitetty niskaperseotteella ulos kahvilasta tai ainakin nuhdeltu. 

Eilen yövuoroon kävellessä pubin terassilla hengaili joukko nuoria vanhempia lapsineen ja aikuisilla tuopit kourassa. Vauvakoppa oli nostettu pöydälle, sisällään tyytyväisenä tuhiseva vauva ja tuttipullo nökötti tuoppien joukossa pöydällä. Vanhemmat lapsineen olivat todennäköisesti pistäytyneet tuopille tai parille ystäviensä kanssa ja jatkoivat sitten kotiin. Suomessa tämä skenario olisi varmaankin lastensuojeluilmoituksen paikka. 

Työmatkalla ihailen aina etnisiä kauppoja jotka ovat levittäneen hedelmä ja vihannestiskinsä ruuhkaiselle kadulle kaiken vilinän keskelle. Bongasin itselleni pari kypsää mangoa ja maksoin ne hiluilla ulkona päivystäneelle kauppiaalle joka työnsi kolikot taskuunsa. Suomessa terveysviranomaiset olisivat varmasti puuttuneet esillepanoon, hygieniaan ja verottaja muuhun bisnestoimintaan. 

Työpaikalla kun iltahommat oli hoidettu niin kokoonuimme hoitajien ja health care assistanttien kanssa tuttuun tapaan keittiöön ruokailemaan. Jokainen tarjosi ruokiaan muille, söin mm. intialaisen kollegan vaimon tekemää mielettömän maukasta kasviscurryä ja maistelin filippiiniläisen kollegan mausteisia lasinuudeleita. Sitten jatkettiin hommia ja parin tunnin pääsyä oli teebreikin aika. Täällä ei tulisi kuuloonkaan keittää vaan itselle teetä vaan kaikkien mieltymykset kysellään läpi (tai muistetaan ulkoa) ja kupit kiikutetaan kaikille. Yritin joskus laskea montako teekuppia valmistan yhdessä työvuorossa, mutta menen laskuissa aina sekaisin. Potilaatkin saattavat soittaa monta kertaa yössä soittokelloa teen toivossa, osaston kärryssä on onneksi aina kiehuvan kuumaa vettä tarjolla. Onneksi myös maito tulee valtavissa tonkissa, muuten menisi lukematon määrä tölkkejä päivässä (ja paljon aikaa niiden tölkkien availuihin). Suomessa voin laskea yhden käden sormilla kerrat jolloin olen keittänyt potilaille teetä keskellä yötä 6 vuoden aikana eikä sitä kyllä kukaan ole kaivannutkaan. Omidin äiti ei ole varmaankaan vuosiin juonut lasillista tavallista vettä vaan juo lähes kaiken nesteensä teenä! Tää loputon teen lipittäminen täällä briteissä on kyllä huvittavaa. Join ennen kahvia 3-5 kuppia päivässä, mutta nykyään tuskin sitä yhtäkään, arvaatte varmaankin mihin kahvi on vaihtunut ;-) 

Tällaisia ajatuksia piti tulla pikaisesti kirjoittamaan tänne blogiin, nyt unta kalloon että jaksaa valvoa töissä vielä yhden yön. Vikaa yötä meinaan juhlistaa viemällä koko työporukalle chicken wingsejä, kaikki kun rakastavat kanaa ja "chicken shoppeja" täällä kun on pilvin pimein! 

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Minustako Senior Staff Nurseksi?!

Nyt en siis tarkoita seniorien kanssa työskentelevää hoitajaa (vaikka heitä kovasti arvostankin) vaan astetta korkeampaa palkkaluokkaa ja vastuullisempaa tehtävää band 6 senior staff nursena. Kun aloitin täällä band 5 (perustaso) hoitajan hommat niin olin vielä aika pihalla näistä bandeista. Band 5 on siis tavallinen perustason sairaanhoitaja, joka hoitaa joka vuorossa potilaita ja "gets her hand dirty" eli tekee kaikki normaalit sairaanhoitajan hommat perushoidosta iv lääkkeisiin ja niin edelleen. 

Band 6 senior staff nurse (SSN) on yleensä osastolla "nurse in charge" joka on ikäänkuin osaston vastuuhoitaja/johtaja etenkin jos ward manager ei ole paikalla. In charge tekee (mun osastolla) joka aamu mm. lääkäreiden kanssa "board roundin", jossa käydään jokaisen potilaan asiat läpi ja osallistuu isolle lääkärinkierrolle kaksi kertaa viikossa, toimii kirjurina ja sitten raportoi muille hoitajille mitä on päätetty tai suunniteltu. Suomessa aina potilaskohtainen hoitaja oli mukana kierroilla ja näin myös itse pysyi kärryillä missä mennään mutta näin ei tehdä täällä.

Band 6 työskentelee myös tiiviisti yhteistyössä bedmanagerien (yleensä he ovat band 7) kanssa, jotka hallitsevat osaston paikkatilannetta ja lähettävät/hyväksyvät uusia potilaita ja neuvottelevat potilaista lääkärien kanssa. Usein on esimerkiksi tilanne että osastolta on kotiutumassa 3 potilasta ja 3 uutta on jonossa sisään ja bed manager haluaa kotiutujat ulos ASAP. Sairaala saa nimittäin sakkomaksuja, jos päivystyksessä on liian pitkään samat potilaat ja siis paine potilaiden liikkuvuuden takaamiseksi on kova. Sairaalan on oltava tehokas ja samaa vaaditaan hoitajilta, etenkin in charge hoitajilta. Ongelmatilanteissa in charge on ensimmäinen jota kysytään puhelimessa tai osastolla ja potilaat/omaiset haluavat usein myös keskustella band 6 kanssa jos on vaikkapa valitus. Jos joku työntekijä soittaa itsensä sairaaksi niin hänen on myös puhuttava in chargen kanssa ja tämän tehtävä on järjestää sijainen. Jos joku on kipeänä niin in chargen on soitettava joka aamu sairastelijalla ja tiedustella mikä tilanne ja jatkuuko sairaaloma. Tämän tosin tekee yleensä ward manager jos hän on töissä. 

Kokemukseni mukaan In Chargen roolissa vaaditaan paineensietokykyä, erinomaisia organisointitaitoja, hyviä vuorovaikutustaitoja, suurien kokonaisuuksien hahmottamiskykyä, ongelmanratkaisutaitoja, rauhallisuutta mutta myös napakkuutta ja vahvaa johtajuutta. On myös tiedettävä missä (hankalissa) tilanteissa täytyy "escalate" eli vielä asia ylemmälle taholle ja keneen olla yhteydessä. 

Meidän osastolla on onneksi myös discarge co-ordinator, joka organisoi kotiutukset ja neuvottelee esimerkiksi sos tahon ihmisten, occupational terapeuttien, omaisten ja dictrict hoitajien kanssa kotiutumisista. Tämä kyllä helpottaa kaikkien työtaakkaa! Farmaseuttia tarvitaan järjestämään potilaiden kotilääkkeet ja apteekki toimittaa lääkkeet osastolle ennen potilaan kotiutumists. Jos potilaalle tulee kotiin "blister pack" eli dosetti niin apteekille on annettava 24hour notice joten ihan käden käänteessä ei kotiutus käy vaikka lääkäri toteaisi potilaan "medically fit for dicharge" niinkun täällä sanotaan. Lääkärin on myös kirjoitettava kirje ja osastosihteerin varattava jatkoaika.

Vielä muutama kuukausi sitten en edes villeimmissä unelmissani haaveillut band 6 roolista tai ajattellut olevani kykenevä siihen, mutta nyt olen alkanut totuttelemaan ajatukseen että jonain päivänä se on mahdollista. Olenhan tähän mennessä ollut jo lukemattomia vuoroja in charge, jotkut vuorot menevät huonommin ja jotkut paremmin, mutta niinhän se on kaikilla. Hiljattain yksi mun kanssa samanikäinen kollega (tän on ollut osastolla vajaa vuoden pidempään kuin minä ja valmistunut pari vuotta mun jälkeen) haki auennutta band 6 paikkaa ja sai sen! Kaksi uutta paikkaa on aukeamassa tai toinen itseasiassa jo auki ja tätä paikkaa hakee (ja tod näk saa) toinen hyvä kaveri ja kollega. Mua on kannustettu hakemaan toista alkuvuodesta aukeavaa paikkaa parinkin eri kollegan toimesta mikä tietysti tuntuu tosi kivalta, mutta samalla uusi mahdollinen vastuutehtävä suorastaan kauhistuttaa! Minustako muka band 6 seniori!? Tässä vähän plussia ja miinuksia mitä olen pyöritellyt päässäni: 

+ Plussat

*Parempi palkkataso (vuosipalkka noin £5000 parempi) 
*Vastuullisempi ja haasteellisempi työ
*Ammatillinen kehitys ja uuden oppiminen
*Kokemusta johtajuustaidoista, "sovittelutaidoista" ja ongelmatilanteiden ratkaisusta
*Työ fyysisesti kevyempää, koska ei niin paljon sitä kliinistä potilastyötä 
*Moniammatillisessa tiimissä työskentely
*Avaa tulevaisuudessa ovia band 7 rooliin ja esimerkiksi päivätyöhön vaikkapa infection control nursena tai sexual health clinikalla just to name few


- Miinukset

* Henkisesti stressaavampi työ missä pitää olla tiukka, kontrolloida ja kytätä jatkuvasti muiden tekemisiä ja välillä jopa "tapella" muiden tahojen kanssa  
* Vastuu lähes kaikesta osastolla, paineet olla täydellinen ja osata ulkoa kaikkien potilaiden kaikki asiat viimeistä piirtoa myöten 
* Työpanoksen oltava 110% joka päivä, ei mahdollisuutta ottaa joskus vähän rennommin (vaikka toki hoitaa työt hyvin)
* Vieraantuminen potilastyöstä. In Chargella ei yleensä ole omia potilaita paitsi yövuorossa. Toisaalta sitten taas esimerkiksi hankalat kanyloinnit ja verikokeet jätetään In Chargen vastuulle
* Paljon puhelimessa roikkumista ja ihmisten (lääkärit, diabeteshoitajat, dietitian, haavanhoiitajat) loputonta metsästämistä - I just don't like it! 
*Työvuorot suunnitellaan niin että joka vuorossa on ihan charge, joten band 6 odotetaan olevan joustava eli toisin sanoen työvuorolista voi olla tosi raskas. 

Eniten minua huolettaa nimenomaan vieraantuminen potilastyöstä koska direct potilastyö on kuitenkin se mikä sai minut lähtemään hoitajaksi ja mistä nautin eniten. In chargena minun pitäisi pikaisesti kuitenkin nähdä osaston jokainen potilas päivittäin ja varmistaa että kaikki on OK eikä ole mitään ongelmia. Pidempiin rupatteluihin ei ole aikaa. 

Myös toisten työn kyttääminen ahdistaa, tehtäväni on tarkistaa että kaikki hoitotyödokumentit kuten hoitosuunnitelmat ja assesmentit ovat up to date. Suomessa oli itsestäänselvyys että potilaalle luotiin hoitosuunnitelma heti kun hän tuli osastolle, mutta täällä olen huomannut että se tehdään jos on aikaa ja homma jää helposti seuraavalle vuorolle (joka saattaa olla agency ja joka ei tod tee hoittareita) ja niin edelleen. Itse tiedän kokemuksesta, että usein kirjaaminen jää täällä kiireisen työpäivän vikalle tunnille ja siinä vaiheessa siis vasta tulee koskettua kansioon missä on se care plan. Suomessa taas aina ensimmäisenä luen care planin, täällä se ei taas kuulu kulttuuriin kun taas rapsalistalla eli handover sheetillä on isompi merkitys! Edellisessä työpaikassa ei ollut lainkaan care planeja ja sama edessä tässä paikassa kun sähköinen ohjelma tulee. Jos osastolle nyt tehtäisii  care quality comission CQC tarkastus ja hoitosuunnitelma tai jokin muu dokumentti puuttuu potilaalta niin kukas muukaan saa palautetta kuin NIC jonka pitäisi pitää huolta että kaikki dokumentit up to date (ja toki myös potilaan oma staff nurse)! Matron tekee myös pistotarkastuksia esimerkiksi onko EWS (vitaalit) ajantasalla vitaalikurvassa ja usein löytyy huomautettavaa. Taannoin sain aika kovat "huudot" koska apteekin toimittamaan lääkelaukkuun oli jäänyt pohjalle jääkaapissa säilytettäviä lääkkeitä jotka olivat menneet pilalle koska kukaan ei ollut huomannut niitä paitsi sitten aamulla 15h toimituksen jälkeen. En itse nähnyt edes koko laukkua, mutta koska olin in charge niin nämä satojen puntien pilaantuneet lääkkeet olivat ikään kuin mun vika koska pitäähän in chargen kuulemma huolehtia tällaisista asioista. 

En ikinä ole ollut mikään "johtajatyyppi" töissä vaan tykkään pikemminkin kun mulle annetaan tehtäviä. Unelmaduuni olis varmaan sellainen että voisin auttaa siellä täällä missä apua tarvitaan ja ottaa käskyjä vastaan muilta! Ikinä ei voi miellyttää kaikkia ja in chargena joutuu myös jatkuvasti arvostelun kohteeksi, esimerkiksi kun teen allocation kuka ottaa uusia potilaita niin joskus (tietyt) hoitajat kieltäytyvät kiireisiinsä vedoten. Jonkun nyt on vaan pakko ottaa ne uudet vastaan! Nurse in chargelle on helppo osoittaa mieltään ja syyttääliian raskaasta työtaakasta. Toki in chargena autan parhaani mukaan kentällä, mutta esim lääkärinkierrolta on vaikea irrota koska siellä odotetaan olevan läsnä ja kirjaamassa lääkäreiden suunnitelmia ylös. Tiedän kuitenkin että hyvä in charge auttaa myös kenttähommissa parhaansa mukaan ja esim. antaa potilaiden iltalääkkeitä jotta muut hoitajat vapautuisivat tekemään kirjaamisia. In chargen on myös päivän päätteeksi luettava ihan jokaisen potilaan medical notes ja tietää viimeisimmät suunnitelmat, päivittää tieto handover sheetille ja pitää raportti seuraavalle vuorolle. Ei ehkä kuulosta muiden korvissa maailman raskaimmalta työltä, mutta työpäivät ovat kyllä usein tosi sekavia ja täytyy olla "all over the place" (toki missäpä duunissa ei olisi). 

Summa summarun: Band 6 rooli olisi hieno mahdollisuus "move on" ja edetä uralla, mutta uusi työnkuva myös ahdistaa eikä tunnu minulle ainakaan vielä luontevalta. Band 5 roolissa saan kuitenkin suurimman osan ajasta olla ihan normaalin hoitajan roolissa. Jokin sanoo että " your time is not yet" ja tarvitsen enemmän kokemusta ja harjoitusta mahdolliseen band 6 rooliin, toisaalta kyllähän se työ aina opettaa. 

Ei ole myöskään mitenkään 100% varmaa että saisin aukeavan band 6 paikan. Hakijoita voi olla useita ja myös osastolla voi olla muita hoitajia jotka hakevat paikkaa. Olen myös miettinyt että vähänkö olisi noloa jos hakisin paikkaa, mutta en sitä saisi (kuitenkin työvuorot on suunniteltu niin että olen useissa vuoroissa in charge)! Kuinkahan siitä pääsisi yli!? Kaikki kenen kanssa olen keskustellut aiheesta (kollegat, ystävät, poikaystävä) ovat sitä mieltä että "tottakai haet sitä paikkaa" koska teethän sitä (in charge) duunia jo muutenkin ja nyt siitä vaan maksettaisiin paremmin. Makes sence! 

Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu että annan tämän mahdollisuuden lipua ohi, mutta 8-12 kk päästä olisin kenties valmis astumaan näihin uusiin saappaisiin kunhan olen totutellut ajatukseen ja saanut lisää kokemusta. Toki voi olla ettei uutta tilaisuutta tule ihan niin pian, mutta jossain vaiheessa varmasti. Pidän kuitenkin vielä mielen avoimena eikä se paikka edes vielä ole auki.... Myös uusi senior nursen hopeanharmaa uniformu houkuttaisi, kuulostaa turhamaiselta mutta on mulle aika iso juttu koska tässä nykyisessä susirumassa sinivalko raidallisessa puvussa tunnen itseni ihan siivoojaksi (hahah) ! 

PS. Kylläpä tämän postauksen kirjoittaminen auttoikin selkeyttämään ajatuksia! 
Olkoon postauksen pakollinen kuva selfie jonka otin kun mulle annettin alkuviikosta flujabia (eikä muuten tullut mitään oireita). Muistakaahan ottaa omanne, meillä on ainakin jo flu positiivisia potilaita osastolla!  

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Työskentely englanniksi sairaanhoitajana -riittääkö kielipää?

Jos otsikkon voisi vastata yhdella lauseella niin se olisi "KYLLÄ RIITTÄÄ IHAN VARMASTI"! Suomalainen englannin opetus on ihan huippuluokkaa ja tulet huomaamaan että monet kollegat ja jopa lääkärit puhuvat täällä paljon kieliopillisesti huonompaa englantia kun sinä itse! Omaa kielitaitoa on vaan vaikea laittaa oikeaan mittakaavaan ennenkun sen varassa on pärjättävä. Kaikki hokee että puhuu huonoa englantia, mutta näin asia ei ihan aikuisten oikeasti oikeasti ole. 

Saan aina välillä s-postina tai facebook viesteinä kyselyitä kielijutuista suomalaisilta sairaanhoitajilta, jotka harkitsevat tänne muuttoa, mutta ovat epäröiviä kielipäänsä suhteen... Tämä postaus on omistettu kaikille teille! 

Ajattelin itseasiassa kirjoittaa postaussarjan, jatkossa tarkoitus avata enemmän esimerkiksi EWS asteikkoa (early warning score) sekä ABCDE-tekniikkaa potilaan tutkimisessa sekä kirjaamisessa koska noi ovat "isoja" juttuja täällä, joskin varmasti niiden tarkoitus (tunnistaa akuutisti sairas potilas ja varoittavat merkit) on suomalaisille sairaanhoitajille itsestäänselvyys. Toisinaan tuntuu että nää jutut on kehitetty sellaisia varten, joilla ei ole lainkaan maalaisjärkeä (valitettavasti sellaisiakin hoitajia täällä riittää)! Voisin myös laatia erilaisista assesmenteista postauksen (mitä täällä rakastetaan). Kiinnostaisiko ylipäätään tällaiset aiheet? Kun itse muutin tänne niin olisin ollut ikionnellinen jos olisin saanut enemmän tietoa tulevasta ja "eväitä matkaan". Vaikka sitä loppupeleissä on kuitenkin niin yksin sitten itse hommat alkavat ja rankka sisäänajovaihe on vain käytävä läpi kaikkine kommelluksineen (sama juttu duunissa kun duunissa. 

Lähtökohtaisesti suomalaiset AINA vähättelevät kielitaitoaan eivätkö yleensä puhu englantia kun pakon edessä ja silloinkin häpeillen ja kielitaitoaan väheksyen... Itse olin juuri tällainen vielä muutama vuosi sitten ja kammoksuin/välttelin tilanteita, joissa piti kommunikoida englanniksi, esimerkiksi kavereiden ulkomaalaiset kaverit/kumppanit olivat kauhistus etenkin jos heidän kanssaan piti jäädä kaksin juttelemaan (varsinkin selvinpäin)! Ihan hävettää myöntää että tällainen nössö todella minä todella olin vielä 2010 luvun alussa! Toisaalta onhan se totta että jos englantia ei aktiivisesti puhu niin alku takeltelee aina, vaikka saisikin hyviä numeroita opettajilta. Kirjoittaminen on ihan eri juttu kun puhuminen jolloin ei ole yhtä paljon aikaa miettiä sanoja tai mitä suustaan päästää. 

Koulussa en ikinä loistanut kielissä ja olin enkussa sellainen seiskan oppilas ja kirjoituin YO kirjoituksissakin C:n enkusta. Mulla todettiin myös keskivaike lukihäiriö tai no ei olis varmaan todettu jollei vakuutus olisi kattanut kaiken maailman tutkimuksia ja neurologien vastaanottoa. Äiti ei ehkä vaan halunnut uskoa ettei tytär ole minään ruudinkeksijä ja patisti lääkärit lähettämään mut myös aivojen MRI kuvaan, hahah. Hyvä juttu diagnoosissa oli muuten se että sain jopa 2h lisäaikaa jokaiseen ylppärikokeeseen, tuli kyllä tarpeen!

Sairaanhoitajakoulussa taas oli tasan yksi kurssi englanniksi ja kurssilla sai ihan pintaraapaisun englanninkieliseen hoitotyöhön. Harmittaa etten lähtenyt vaihtoon koska sillon olisi kyllä oppinut niin paljon enemmän! Jos vielä opiskelet niin harkitse siis todellakin vaihtoon lähtöä jos tulevaisuudessa kiinnostaa työskennellä englannissa/englanniksi. Olen itse sellainen oppija ettei mikään uusi sana jää päähän kovinkaan helposti jollen hoe sitä useita kertoja, kirjoita ylös ja käytä jossakin lauseessa (ja silti saatan silti unohtaa oppimani parin päivän päästä). Uskon ihan oikeasti että valtaosa kavereista ja ylipäätään muista ihmisistä on paljon parempia enkussa kun minä ja oppivat sanoja nopeammin. 

Sairaalasanastossa on se hyvä puoli että samat termit toistuvat jatkuvasti. Muistan ekana päivänä ekassa duunissa kun joku sanoi että "your going to have new admission soon" ja olin ihan että häh mikä admission (uusi potilas)!? Discharge eli kotiutus oli sentään paljon tutumpi sana. Voi sitä häpeää kun ekana päivänä avustin lääkäriä dreenin laitossa ja hän pyysi ojentamaan "syringe" ja olin taas että mikä ihme se syringe on. Olin herranjumala unohtanut mikä ruisku on englanniksi! Luin kyllä sanastoja luullakseni ahkerasti ennen duunin aloittamista, mutta niin ne sanat vaan unohtuvat. Luulin kyllä osaavani jotain, mutta sitten yhtäkkisessä tilanteessa sanat tai kuullun ymmärtäminen on hukassa! 

Sanastoa on kyllä jokatapauksessa hyvä tankata etukäteen ja katsoa mielellään vaikka englantilaisia sairaalasarjoja. Hyvä olisi myös saada käteensä joku englanninkielinen opus kuten "nurse survival guide to a ward". Ton hyödyllisen kirjan valmistus on tosin jo lopetettu, mutta Amazonista tilaamalla sen saa halvalla vaikkapa käytettynä. Täällä myös rakastetaan sanalyhenteitä kuten just NHS (national health service). RN on registered nurse, SSN taas senion staff nurse ja WM ward manager HCA on health care assistant, joka taas on vähän kuin lähihoitaja, mutta heillä ei välttämättä ole mitään hoitoalan koulutusta. NIC tarjoittaa nurse in charge ja SHO on perus (erikoistumaton) osaston lääkäri eli senior house officer. F1 on muistaakseni ensimmäisen vuoden lääkäriopiskelija joja lähinnä ottaa verikokeita ja laittaa tippoja. OT on occupational therapist, PT physio therapist ja NP night practioner. Consultant on johonkin erikoistunut lääkäri ja Registra erikoistuva. CXR on chest x-ray, OGD tähystystoimenpide ja LP lumbal puncture. CD on controlled drugs eli huumelääkkeet joiden säilytyksestä, kirjaamisesta ja tuplatarkistuksesta on täällä tiukat säännöt. Analgesia on yhtä kuin kipulääkkeet, luulin aluksi että nukutus! FBC on full blood count ja BC blood culture. LFT tulee sanoista liver function test. CRP sentään sama kun suomessa. MSU on mid steam urine eli suomen PLV. Mitähän näitä nyt vielä olis...  TB on tuberculosis ja CAP community accuired pneumonia eli ei sairaalasta saatu pneumonia. Sero+ tarkoittaa hiv positiivista. AKI on acute kidney injury, PUO tarkoittaa pyrexia unknown orgin (epäselvä kuumeilu), IVDU iv drug user ja DM diabetes mellitus. NIDD on non insulin depending diabetic. TLC eli tender loving care tarkoittaa saattohoitoa (jotenkin aika lohdullinen ilmaisu) ja vainaja taas viedään osastolta "rose cottageen" eli ruusutupaan (ruumishuone). TTA tarkoittaa to take away ja kyse lääkkeistä jotka saa mukaan sairaalasta ja Merlin on lääkärin kirje  eli hoitoyhteenveto (en tiedä mistä sanoista tulee). Voitte jatkaa listaa ja mainita näitä lisää kommenttikentässä :) Vielä mainittavia ilmaisuja lääkelistassa: OD once a day, BD kahdesti päivässä, TDS kolmesti päivässä ja QDS neljästi päivässä. 

Kaikista etukäteisvalmisteluista huolimatta siihen kielen kulttuurishokkiin mikä odottaa töiden alkaessa ei voi täysin varautua. Erilaiset aksentit, hullun nopeasti puhuvat ihmiset, painajaismaiset epäselvät puhelinkeskustelut, vieraan sanalyhenteet... On yksinkertaisesti vaan asennoiduttava siihen, että alku tulee olemaan pirun raskas ja sietämään sitä epävarmuutta ja haparointia mitä on edessä, kyse on kuitenkin vaan muutamasta viikosta ja sitten kaikki on helpompaa - tämän minä lupaan! Kielitaito meillä suomalaisilla on ja pysyy pohjalla, mutta sitä on nyt vaan vähän muokattava! 

Eikä ole mitään hävettävää pyytää ihmisiä puhumaan hitaammin tai toistamaan sanomaansa. Joskus jouduin pyytämään toistamaan jopa 5 kertaa jonkun lauseen jos en ollut ihan varma mistä oli kyse, esim.  kirurgilta tulleista hoito-ohjeista! Toki sain myös ikäviä "are you deaf" ja "I wanna speak to someone else" kommentteja, mutta täytyy muistaa että potilaita varten me tehdään tätä työtä ja velvollisuutena on toteuttaa 100% turvallista hoitoa eikä mitään "sinneppäin" ehkä tajusin mitä toi lääkäri tarkoitti meninkiä voi hyväksyä. Kaikista toisteluista huolimatta mulla tuli alussa väärinymmärryksiä, mutta onneksi mitään vakavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Joskus taisin poistaa jotkut tikit kokonaan vaikka tarkoitus oli poistaa joka toinen tai jotain sinneppäin. Töiden alkaessa englanniksi tunsin kyllä itseni pitkästä aikaa NIIN typeräksi! Tämän kanssa on vaan opittava elämään ja muistamaan että kaikista virheistä oppii, ensi kerralla sitten ainakin muistan mitä tämä ja tämä sana tarkoittaa! What does not kill you (or your patients) makes you stronger ;-) 

Kuten taisinkin jo todeta niin kielipää karttuu siis kyllä nopeasti työelämässä (jopa tällaisen pahvipään) ja sanavarasto lisääntyy joka päivä. Kirjaamisessa oppii nopeasti käyttämään sanoja jorinoita. Tyypillinen ote mun kuvitteellisen stabiilin potilaan kirjaamisista:  "Patient received alert and orientated, GCS 15/15. Self caring and mobilising patient, eating and drinking well. Pt report good urine output and BO (bowels opened) this morning. Vital sings monitored as charted and patient remais cardiovascularly stable. EWS (early warning score) is 0. Leg dressing changed and wound is healing well, please see would chart for details. Seen by CIU (clinical infection unit) doctors on ward round and awaiting cardiology review. CXR (cheast x-ray) done today and due ECHO tomorrow morning. Urine dip done and MSU (urine sample) sent. Viral thoath swap done and bloods taken as doctor reguested. Patient remains on iv antibioticks, cannula in situ on left arm. Due medication given as charted. All care needs met, no new issues or concerns from nursing perspective. Care continues in the ward". Kannattaa myös lukea muiden kirjaamisia ja oppia sitä kautta erilaisia ilmaisuja ja kirjaamistekniikoita. Kirjaaminen ABCDE (Airway patent, Blood pressure stable and so on...) -tekniikan mukaan on täällä yleistä, mutta siitä lisää toisen kerran (muuten tätä postausta ei jaksa lukea Erkkikään!). 

Muista että you can do it, etenkin jos mä lukihäiriöinen ja lievästi änkytysvikainen (on muuten pahempi englanniksi kun suomeksi) pärjään täällä! 

Mikä teitä jännittää tai mietityttää kaikkein eniten englanniksi työskentelyssä? Omia kokemuksia olis myös kiva kuulla :) 

Mukaavaa alkavaa viikkoa kaikille! Mä odotan kovasti huomista maanantai vapaata ja pientä "virkistyspäivää" parhaimpien työkavereiden kanssa. Tiedossa ainakin shoppailua, puistoilua ja pubilounasta. Täällä on ollut tosi kaunis ja lämmin syksy, kumpa se vielä jatkuisi! Tässä fiiliksiä eiliseltä Kingston päivältä, jottei postaus nyt jäisi täysin kuvattomaksi. Kaupat oli jo pullollaan joulukrääsää! Hoitajamaiseen tapaan joulu menee töissä mutta onneksi joulua voi fiilistellä koko joulukuun ajan (tai vaikka jo vähän etuajassa).