Sivut

keskiviikko 30. heinäkuuta 2014

Vuosi lontoolaisena

Uskomatonta miten nopeasti aika on vierähtänyt, elokuussa siitä on vuosi kun kimpsuineni ja kampsuineni laskeuduin Gatwickin kentälle eikä ollut enää sitä paluulippua Suomeen! Lähtö ja sitä edeltävät päivät olivat ihan mielettömän raskaita henkisesti ja fyysisestikkin (vanha kämppä oli kolmannessa kerroksessa eikä hissiä). Suretti myös mun kissojen puolesta, ne kun muuttivat mun siskon landelle. Kissat olivat tietysti ihan sekaisin tästä muutoksesta ja taisivat kyhnöttää yhdessa samassa nurkassa syömättä kokonaisen viikon. Nykyään kissat nauttivat täysin rinnoin ulkoilmaelämästä, kirmaavat vapaina ja syövät jopa siskon kanojen kanssa samalta lautaselta! 

Oli epätodellinen fiilis kivuta ekaa kertaa kolmikerroksisen victoriantalon rappusia ylös meidän uuteen kotiin. Ensimmäisenä nenään tuoksahti lievästi ummehtunut haju. 
Muistan elävästi kuinka tilattiin ekana iltana pitakebabit ja vietettiin pari ekaa viikkoa lattialla viltin päällä kun ei ollut vielä sohvaa, sänky sentään oli ja uusi patja tuntui ihanalta. Pikkuhiljaa tavaratkin alkoivat löytää paikoilleen ja vietettiin tuntikausia Ikeassa suunnitellen sisusta (joka on kyllä vieläkin vaiheessa).
Vain muutama päivä muuton jälkeen huomattiin kylppärissä uusi vuokralainen, joka puski kylpyammeen alta! 
Tästä alkoi rumba landlordin kanssa ja kylppäristä paljastui kunnon vesivahinko, jonka seurauksia ei tähään päiväänkään mennessä ole korjattu. Mitä nyt homeinen ja täysin laho kylpyammeen paneeli vaihdettiin uuteen. Olin ihan hysteerinen ja hoin että pakko muuttaa pois heti kun mahdollista ja yrittää purkkaa vuokrasopimus jos täällä on joku kosteusvaurio, homettakin näytti olevan seinillä. Silti meidän piti muka olla onnellisia, että saatiin tää kämppä tältä alueelta "vain" £1250 kuussa plus laskut hintaan. Nyt vuoden asumisen ja useampien brittikämppien ja alueiden näkemisen jälkeen alan ymmärtää, että pitäisi olla tähän tyytyväinen eikä muuten ole enää mikään kiire muuttaa pois. Ollaan onnekkaita että sekä junalle että metrolle on 5 minuutin kävelymatka ja 10 minuutin kävelymatka päässä on ihania puistoja. Balhamin ja etenkin Tootingin "intialais"alue näytti aluksi mun silmään rosoiselta ja likaiselta, nyt silmä on tottunut ja rakastan näitä kulmia! 
Olin aluksi varsin arka lähtemään yksin tutkimaan kaupunkia, enkä tuntenut oloani kotoisaksi lähikahvilassa lattea yksin ryystäessäni. Kaupoissa ja etenkin ruokakaupoissa sain kyllä ajan kulumaan ja oli niin ihmeellistä hypistellä kaikkia uusia juttuja. Jos mahdollista niin valitsin aina maksaa ostokseni itsepalvelukassalla, koska tuntui ettei kieleni vielä käänny luonnollisesti small talkkiin, mitä olisi todenäköisesti joutunut harrastamaan. Vaivaannuin jos kaupassa myyjä tuli juttelemaan ja tarjoamaan apuaan, en yhtäkkiä osannut sanoa "kiitti mä vaan kattelen" englanniksi. En yleensä ole mikään arka ihminen eikä tällainen käytös ole minulle tyypillistä, monta kertaa mietin että mitä ihmettä mulle on tapahtunut ja kuka nösserö oikein olen! Ravintoloissa huokasin helpotuksesta kun Mr London hoiti tilaukset ja jos menin itse ostamaan tuoppia pubista niin saatoin jättää tilaamatta jotain, mitä oikesti halusin koska en uskonut osaavani lausua tuotetta oikein. Miksi sitä pitikin pelätä niin epäonnistuvansa! Nykyään muuten pubissa tilatessa kysyn rohkeasti läpi kaikki siiderit ja punnitsen tarkasti mitä tilaan. 

Vaikka olin ensimmäiset pari kuukautta yhteydessä suomikavereihin ja perheeseen monta kertaa päivässä (whatsapp ja facebook) ja parisuhde kukoisti niin tunsin silti olevani enemmän yksin kuin koskaan, en niinkään yksinäinen mutta yksin. Ehkä asiaan vaikuttaa se että tosiaankin olin elänyt 27-vuotta samassa pikku kaupungissa Järvenpäässä, jossa tunsin kaikki ja myös työpaikaksi nauliintui yksi ainoa sairaala, tuttu ja turvallinen Meilahti. Tavallaan nautin suuresti olosta "nobodyna" Lontoossa, samalla kaipasin sitä kuinka Järvenpäässä saattoi jumiutua puoleksi tunniksi juttelemaan puolitutun kanssa kauppaan tai tunnistaa naamalta kaikki aamalla samaan junaan änkeävät kanssamatkustajat. Vuodessa olen saanut ihania uusia ystäviä täältä (etenkin blogin kautta) ja sosiaalinen elämä on niin vilkasta kuin vain vuorotyön puitteissa on mahdollista. 

Vain reilu kaksi viikkoa mun muuton jälkeen isosisko soitti ja pyysi vakavalla äänellä istumaan alas. Sain kuulla suru-uutisen isäni kuolemasta. Lennettiin muutaman viikon päästä Omidin kanssa hautajaisiin, jotka olivat todella kauniit. Paljon isin lempimusiikkia ja kauniita esityksiä. Päivä oli harmaa ja pilvinen, mutta kun pappi heitti viimeiset mullat arkulle kappelissa niin aurinko alkoi paistaa kirkkaana kappelin ikkunasta suoraan sisälle. Isi kävi jättämässä viimeiset jäähyväiset ❤️ En pitkään aikaan käsittänyt että hän on todella poissa, ikävä tulee välillä isoina aaltoina, nyt kuukausien jälkeen saatan esimerkiksi aamubussissa alkaa yhtäkkiä itkemään kun tajuan että ei ole enää sitä Isiä kenen kanssa jutella tai nauraa jollekkin tyhmälle jutulle. Kai se vaan vie aikaa ennenkun pystyy sisäistämään että joku niin rakas on todella poissa elämästä loppuiän. Mulla on spotifyssä oma soittolistä täynnä Isin lempparibiisejä ja harvoin niitä pysyy kuuntelemaan silmiään kostuttamatta. Onneksi on kaikki rakkaat muistot kulkee aina mukana.
Olin työttömänä lähes puoli vuotta, koska ensin tuli säätöä sairaanhoitajan rekisteröinnin suhteen (luulin että paperit oli kunnossa mutta yllättäen puuttui joku käännös) ja kun viimein sain töitä niin meni yli 2 kuukautta että pääsin aloittamaan työt (paperityöt jälleen). Kenellekkään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi millainen surmanloukku toi mun eka duuni on ollut, yksi Lontoon parhaista opetussairaaloista ei todellakaan vastannut odotuksia enkä koskaan ole elämässäni käynyt läpi niin rankkoja juttuja kuin tuolla. Työ on joka tapauksella tuonut sellaista tiettyä kuuluvuuden tunnetta, vaikka aamuisin ketuttaakin herätä puoli kuudelta ja tiedän että edessä on se about 13 tuntia yhtä juoksua paskaa sadellessa niskaan tasaisesti (puoleen vuoteen ei ole mahtunut yhtäkään työpäivää jossa tuntisin oloni mukavaksi) niin tunnen samalla ylpeyttä matkustaessani töihin tubessa aamuvarhaisella kaikkien muiden lontoolaisten kanssa työuniformu laukkuun viikattuna. Työn johdosta myös vapaapäivät ovat saaneet aivan erilaisen merkityksen, otan todellakin vapaista kaiken irti ja laiskottelen myös ihan täysillä kun siltä tuntuu. Saatan nukkua pitkälle iltapäivään, tehdä itselleni luksusbrunssin ja siirtyä sohvalle katsomaan Netflixiä. En edelleenkään nauti kahviloissa/ravintoloissa yksin hengailusta, mutta puistoon saatan mennä yksin löhöilemään ja jopa jutella small talkia jonkun tuntemattoman kanssa! Nyt Kesällä Tooting lido (90metrinen maauimala ja kiva nurtsialue) on ollut ihan lempparipaikka ja välillä hurautan sinne suoraan yövuorosta eväspussin kera jos on aurinkoinen päivä. Tuntuu etten ole nauttinut vuosiin kesästä samassa merkityksessä kun nyt täällä asuessa.  
Parisuhteessa kaikki on ihanasti, ollaan kasvettu tiiviisti yhteen ja nautitaan toistemme seurasta enemmän kuin mistään. Toki meilläkin tapellaan ja tunteet räiskyvät, ollaanhan molemmat varsin tempperamenttisia ja itsepäisiä luonteita. Mökötykset ei onneksi ikinä kestä pitkään ja kumpikin osaa pyytää anteeksi (vaikkei siihen aina olisikaan aihetta). Ollaan puhuttu naimisiinmenostakin, mutta ei ole mikään hoppu sillä saralla. Tiedän ensinnäkin että siihen ei ole pitkään aikaan varaa, täällähän miehen kuuluu kosia sillä bling bling sormuksella (johon pitää säästää kuulemma 3 kuukauden palkka!) ja hääpäivänä sormeen lisätään se simppelimpi "wedding band". En ole ikinä elämässäni pitänyt sormuksia plus olen erittäin hyvä hukkaamaan tavaroita ja koruja, joten vähän hirvittää jos täytyy jotain monen tonnin sormusta joskus kanniskella. Ehkä turha vielä murehtia näitä juttuja ;-)  

Tämä vuosi on ollut kaikenkaikkiaan aivan mahtava ja olen kasvanut ihmisenä tämän vuoden aikana valtavasti. Innokkaana odotan mitä tulevat vuodet täällä Lontoossa tuovat mukanaan, täällä on nyt koti ja ennenkaikkea sydän! 

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Lähtölaskenta...

Asensin iphoneeni "countdown" laskurin, jonka kautta voin seurata kauanko mulla on aikaa jäljellä nykyisen työpaikan leivissä! Tällä hetkellä se näyttää 36 päivää, 5 tuntia ja 55 minuuttia. Aloituspäivää uuteen duuniin ei tosin vieläkään ole, kiitos maailman hitaimman HR työn. Olen viimepäivinä selvitellyt kuumeisesti mitä tapahtuu mun jäljelle jääneille lomapäiville, näyttäisi nyt siltä että saan ne rahana. 

Töissä on taas sattunut ja tapahtunut, en tiedä edes mistä aloittaisin! Kuvainnollisesti osasto on kuin vanha termiittien syömä laho, jonka katto romahtaa hetkenä mitä hyvänsä. Tilanne on siis varsin katastrofaalinen ja meillä on vain 2-3 hoitajaa vuorossa (pitäisi olla 7) koska kaikki ovat a) saikulla b) lomalla c) lopettaneet tai siirretty muualle. Käytönnössä siis osasto pyörii vuokrahoitajien ja muiden osastojen hoitajien avulla, myös jopa itse head of nursing on ollut auttamassa potilaiden aamupesuissa. Samoin osaston lääkärit ovat olleet auttamassa lääkekierroksilla. Lääkärit ovat muuten olleet todella hienotunteisia, huolestuneita hoitajien jaksamisesta ja auttavaisia kun heille on valjennut missä jamassa asiat ovat. Välillä kahvihuoneessa odotta jopa lääkärien piffamaa lounasta. 

Paikastahan on sadellut valituksia niin potilailta, hoitajilta, lääkäreiltä kuin omaisiltakin ja nyt on toivottavasti herätty siihen että asioiden on pakko muuttua. Myös CQC eli care quality commissioniin (suomessa vastaava ehkä valvira) on tehty ilmoituksia, hetken näytti jopa siltä koko pulju saatetaan laittaa kiinni. Viimeisin puheenaihe on nimeton puhelu jossa oltiin huolestuneita nimenomaan hoitajien tappelusta joka kuuluu potilashuoneisiin ja turvattomuuden tunteesta osastolla (potilaan näkökulmasta). Että hienon ensimmäisen UK työpaikan olen sitten valinnutkin! Jotain positiivistakin, joku on nimittäin tehnyt nimettömän 40 000 punnan lahjoituksen osastolle, todennäköisesti joku vanha potilas on kuollut ja testamentissa on ollut tämä lahjoitus. Tuolle rahalle on varmasti käyttöä ja toivottavasti se käytetään järkevästi.

Mä olen todellakin antanut tulla kaiken mikä on ollut sydämellä, ollut tapaamisessa ja kirjoittanut head of nursingille lupaamaani listaa asioista, joiden tulisi muuttua etenkin uusien hoitajien perehdytyksessä. Uusia hoitajia on nyt palkattu 10, tunnetusti hitaan HR työn johdosta kukaan heistä tuskin aloittaa ennenkun lähden. Josko joku heistä jäisi pidemmäksi aikaa kun 3 viikoksi, kuten meidän viimeisin hoitaja. Hän oli aivan ihana ja sydämellinen tyyppi, jolla oli nimenomaan kutsumus tähän erikoisalaan, mutta hänen unelmansa murskattiin jo ensimmäisinä työpäivinä ja nyt nimi on vedetty yli työvuorolistoista. Mikä menetys hän olikaan ja todella idioottimaista että hänestä ei pidetty huolta sitten tipan vertaa! Mulla oli alussa todella suuria vaikeuksia pysyä osaston tahdissa (ja on vieläkin), vaikka olenkin ollut hoitajana 4 vuotta, vastavalmistuneelle toi paikka on varmasti vielä painajaismaisempi. Mulle tehdään myös exit haastattelu ennen lähtöä jonkun sellaisen toimesta jolla ei ole mitään sidoksia osastoon. Ihanaa ettei tarvitse enää yhtään jännittää avata suutansa ton paikan epäkohdista, vaan nyt siihen nimenomaan kannustetaan.

Jää varmaankin ikuiseksi mysteeriksi miten asiat tuolla muuttuvat tai muuttuvatko, kaikki mun "kaverit" kun on joko lähtenyt tai lähdössä. Mahtaa olla huvittava näky kun lätkästään ensviikolla meidän neljäniminen läksiäisdrinkit ilmoitus kahvihuoneeseen. Yksi asia on 100% varmaa, kun lähden niin en enää koskaan astele ton sairaalan ovista sisälle ja tulen muistamaan viimeiset 6 kuukautta elävänä painajaisena. 

Yritin muuten julkaista Whipsnade Zoo eläinpuistosafarista postausta, mutta pimahtanispisteessä oleva tietokone ei suostunut yhteistyöhön ja lataamaan kaikkia kuvia. Julkaisen sen sitten joskus kun saan uuden tietokoneen! Tässä kuitenkin mun lempiotos pervosta Magnustista, tätä katsellessa on vaikea olla hymyilemättä ;-) 

maanantai 14. heinäkuuta 2014

Eastbourne and Beachy Head

Oltettiin viikonloppuna nokka kohti Brightonia ja Eastbournea. Matkalla on pakko aina pysähtyä Beachy Headiin ihailemaan upeita merimaisemia ja jylhiä "itsemurhakallioita". Kyseessä on Britannian korkeimmat liitukivijyrkänteet, korkeimmillaan pudotusta on 162 metriä mereen. Beachy Headiin pääsee Eastbournesta noin 10 minuutissa bussilla, Brigtonista on taas matkaa vähän enemmän, noin tunnin verran.
Eastbourne on kuin Brigton minikoossa ja paljon rauhallisempi, hotellihuoneen saa myös paljon halvemmalla. Katukuvassa näkyy enemmän eläkeläisiä kuin kiljuvia kielikurssilaisia, joita taas Brigtonissa riittää. Mr London vertasi jopa Eastbournea Nizzan rannikkoon. Me ollaan jo 3 kertaa yövytty samassa Eastbourne Center hotellissa rannalla aivan Eastbourne Pierin vieressä (hotelli näyttää ulkoa vähän rupuiselta, mutta tosi siisti sisältä ja kivat huoneet). Lyhyen kävelymatkan päässä hotellilta on tosi kivoja ruokapaikkoja ja rannalla on Eastbourne stage missä soittaa livebändit. Rantakatu on valaistu illalla näteillä valoilla eli ihanan siirappisen romanttista tunnelmaa tarjolla.  Beachy Headiin voi muuten myös kävellä rannalta/hotellilta käsin kuvassa olevaa rinnettä ylös (jos on hyvässä kunnossa). Eräs hoitaja mun töistä käy säännöllisesti reippailemassa ton rinteen ylös.
 Beachy Head on ollut jo 1600-luvulta lähtien suosittu itsemurhapaikka, aikoinaan ihmisiä on hyppinyt alas niin paljon että paikalla on päivystänyt jopa pastori ja jyrkänteen huipun tuntumaan on pystytetty puhelinkoppi, josta voi ottaa yhteyden tukilinjoille. Itsemurhapartiot myös kiertävät niemeä säännöllisesti ja heidät voidaan soittaa paikalle 24/7. Vuonna 2006 "vain" seitsemän tiedetään kuolleen Beachy Headissä. Rinteiltä löytyy useita muistopenkkejä ja ristejä, niitä katsellessa tulee kylmät väreet. Mr London oli ihan kauhuissaan jos menin lähellekkään jyrkänteen reunoja ja talutti mua lopulta käsilaukun hihnasta kuin koiraa. Mä kun olisin halunnut kurkkia alas rotkoon jokaisesta mahdollisesta paikasta. Joku oli vähän nössömpi. Alla olevassa kuvassa on merkattu ristillä jonkun hyppypaikka. Mikähän lie ajoi noin traagiseen tekoon?
Mukaan kannattaa pakata evästä ja hyvät kävelykengät. Tuulenpuuskat ovat myös aika voimakkaita. Kallioita voi kävellä useamman kilometriä ja välillä voi puikahtaa alas rannalle. Me oltiin laiskoja ja ajeltiin autolla kaikille parhaille fiilistelymestoille. Ravintola ja kahvila löytyy myös matkan varrelta.
                            .
Joku ystävällinen sielu tarjoutui ottamaan meistä yhteiskuvan. Vähän laadukkaampi otos kun mun yhdellä kädellä napsitut selfiet ;-)

torstai 10. heinäkuuta 2014

***tun HR

Hupsista, tulipas aika voimakas otsikko! Kerkesinkin jo kehumaan aiemmin kuinka mallikkaasti ja sutjakkaasti tän uuden sairaalan HR toimisto on hoitanut hommansa... Fail. Minulle kerrottiin, että suosituspaperit on lähetetty pomoille jo 25.6 täytettäväksi ja kun kävin HR tapaamisessa niin annettiin luottavainen kuva, että papereitani suorastaan kiirehditään ja olihan mulla oma se oma HR virkailijakin. I wish. 

Odottelin siis hyvissä fiiliksissä aloituspäivän ilmoittamista, mutta nykyisen pomon kanssa jutellessa kävi ilmi, että HR ei ole vielä edes lähettänyt mitään referense lomaketta täytettäväksi!!! Perkele! Mr London ei ollut lainkaan yllättynyt ja on aina kironnut tämän maan laiskaa ja ala-arvoista HR toimintaa, hänellä itsellään kesti 1/2 vuotta aloittaa uudessa duunissa kun jatkuvasti oli joku työsopimuslappu hukassa tai sitä ei lähetetty oikealle taholle ja sitten taas hukattiin. Raivostuttavaa ja niin epäorganisoitua toimintaa! So pissed.

Olin jo kirjoittanut irtisanomiseni ja tarkoitus oli jättää se niin, että mulle tulis pieni breikki elokuussa kun tullaan Suomeen, mutta pieleen meni suunnitelmat ja uuden duunin aloittaminen myöhästyy ainakin kuukaudella, onhan mulla 6 viikon irtisanomisaika. Ei olisi pitänyt olla liian optimistinen ja olisi pitänyt pommittaa jo aiemmin HR:ta että onhan ne paperit nyt varmasti lähetetty! Jotenkin vain oli sellainen kutina että tällä kertaa homma oli hanskassa. In my dreams.

Ajattelin jättää irtisanomisen tällä viikolla joka tapauksessa, mutta sitten sain kuulla että pomoni on tunnettu antamaan huonoja suosituksia ja hiekoittanut monen tuolta lähteneen sairaanhoitajan uran. Edelliseltä työnantajalta kun vaaditaan siis aina vähintäänkin tyydyttävät suositukset. Jään siis totaalisesti tyhjänpäälle, jos jätän irtisanomisen ennen uuden duunin varmistumista ja worst care scenario vetävät siis tän uuden duunin pois jos suositus ei olekkaan tarpeeksi hyvä. Kerroin tosin jo työhaastattelussa että olen hieman huolissani nykyisen työpaikan suosituksista ja 6 kuukauden aikana line manager (jolta suositus on saatava) on vaihtunut 2 kertaa. 

En muuten ole suinkaan ainoa joka on lähdössä, meitä aloitti 3 alkuvuodesta ja nyt me kaikki kolme (yllättäen valkoihoista) ollaan lähdössä pois tai yksi itseasiassa on jo lähtenyt. Hänen kohdalla tilanne kärjistyi niin pahaksi, että hän sai siirron toiselle osastolle päivän varoitusajalla, vaihtoehtona kun oli että hän ei olisi enää ikinä astut sairaalan ovesta sisään ja teki tämän hyvin selväksi. Hän meni rohkeasti ylimmän johdon juttusille avautumaan antaen murskapalautetta ja kertoi kaikki yksityiskohdat kuinka meille uusille huudetaan ja annetaan raskaimmat potilaat ja jätetään pulaan ja kuinka potilasturvallisuus on jatkuvasti uhattuna osaston olosuhteiden ja huonon johtamisen takia. Rohkea mimmi!

Olivat kuulemma järkyttyneitä kun "se mukava suomihoitajakin" on lähdössä. Mut kutsuttiin kanssa tapaamiseen antamaan palautetta osaston ja henkilökunnan toiminnasta, mutta meinaan taktisesti avata sanaisen arkkuni (ja voi miten paljon mulla onkaan sanottavaa!!) vasta kun tää uusi duuni on 100% ja nimi paperissa. Olen toki aiemminkin antanut palautetta, mutta en ihan suoraan ylimmälle johdolle asti. Pari viikkoa sitten tuolla aloitti uusi sairaanhoitaja, joka on kuulemma lähtenyt usein kotiin itkien mistä en valitettavasti ole yllättynyt. Kukaan ei ole siis ottanut mitään opikseen siitä että kaikki uudet lähtevät pois paskan kohtelun takia, ei vissiin sitten vaan kiinnosta. Ei olla oltu tämän todella sympaattisen tuntuisen hoitajan kanssa samaan aikaan vuoroissa, mutta nähty ohimennen vuoronvaihdoissa

Näen hänen silmistään sen saman epätoivon ja tuskan mitä kävin itse läpi ensimmäisinä viikkoina. Kun jätettiin yksin pulaan raskaiden potilaiden kanssa. Kun kukaan ei neuvonut tai auttanut. Kun ihmiset olivat ilkeitä ja töykeitä. Kun lähdin itkien töistä ja tunsin vastenmielisyyttä joka aamu töihin herätessä. Meinaan kyllä ottaa tämän tytön "puhutteluun" ennenkun lähden ja tehdä hänelle selväksi että hänessä ei todellakaan ole mitään vikaan vaan se vika on jossain ihan muualla! 

Olen omassa mielessäni nimennyt osaston 15 hoitajasta 6 bitchiä joista olisi hankkiuduttava eroon jotta asiat muuttuisivat. Valitettavasti nämä tyypit rakastavat sitä draamaa, vallanhimoa, toisten kyykyttämistä, huutoa ja tappelua mitä tuolla saa todistaa joka päivä. Pari viikkoa sitten kaksi naishoitajaa ottivat kunnon kissatappelun ja repivät toistensa hiuksia päästä! Mun liitto filippiiniläisten kanssa on onneksi pitänyt ja aina kun joku heistä on töissä niin tiedän saavani apua. 

Nyt lopetan valittamisen ja alan taas pommittaa HR toimistoa. Kahteen päivään en ole saanut ketään kiinni joka tietäisi mun prosessista eikä sähköposteihin tietenkään vastata. Seuraavaksi joutuu varmaan itse raahautumaan paikalle, paras ottaa mukaan kaikki paperit, henkkarit ja todistukset uudelleen koska ne on todennäköisesti hukassa!

Yritetään vääntää tähän loppuun vielä jotain positiivista... Olen kokonaista 5 päivää vapaalla ja viikonloppuna suunnataan Brightonin ja Eastbournen merenrantamaisemiin relaamaan ja juhlimaan Omidin 29v synttäreitä. Bookkasin meille huoneen merimaisemalla Eastbournesta, hotelli on sama missä alettiin aikoinaan styylaamaan Omidin kanssa huhtikuussa 2012. Muistan vieläkin sen fiiliksen ja perhoset vatsassa kuin eilisen, ihana päästä tuttuun paikkaan fiilistelemään ❤️ Vaikka viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut paljon kuraa niin en ole hetkeäkään katunut sitä syytä miksi tänne täyteenahdetulle saarelle tuli muutettua.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Kesäloma takana ja paluu arkeen

Kaksi viikkoa hurahti tosi nopeasti ja nyt ollaan takaisin UK:ssa, tänään paluu arkeen ja yövuoroon. Onneksi mulla on vaan kolme yötä ja sitten viikonloppu vapaa mikä on harvinaista herkkua tässä duunissa. Vaikka oli mahtavaa käydä Suomessa ja ihanaa nähdä kaikkia ihmisiä niin on se kiva olla takaisin kotona ja Lontoo tuntuu nyt todellakin kodilta. Alla lentokoneesta napattu kuva ja sattumalta ihan läheltä "anoppilaa". 
Juhannuksena jäädyttiin mökillä, yleensä en arastele kylmässäkään vedessä uintia mutta mökkirannan vesi oli niin järkyttävän kylmää, että kerran vain pystyin kastautumaan, siitäkin aiheutui hillitön hengenahdistus ja jalat suorastaan halvaantui kylmyydestä. Kauheaa miten sitä on tullutkaan vanhaksi ja vaivaiseksi! Muista elävästi miten biologian opettaja opetti yläasteella, että kolmenkympin jälkeen ihmisen kroppa alkaa mennä alamäkeä, vaikka ei kolmeakymppiä ole vielä pariin vuoteen täynnä niin merkit alkaa olla jo ilmassa! Mökillä on kyllä aina mukavaa anyway ja vedettiin joka päivä ihan hillittömät grilliruokaöverit. Saunassa tuli sentään lämmin! 
Kotona odotti myös odotettu ihanan läski kirje lähisairaalasta, kaikki lippulaput tuli siis täytetäväksi uutta duunia varten. Eilen täytin valehtelematta toistakymmentä lomaketta ja kohta lähdössä HR tapaamiseen, jossa taas kaasulaskuin ja pankkitosittein täytyy taas todistaa henkilöllisyys (toki se passikin pitää olla). Vielä edessä rikostaustacheck ja terveystarkastus. Terveystarkastuslomake oli todella yksityiskohtainen ja näyttää siltä, että haluavat laajempia verikokeita mm. vihurirokon varalta, no pian se selviää. Alla kuva mun eilisestä työpajasta.
On kyllä niin paljon parempi fiilis jo pelkästään tän uuden sairaalan HR toimiston suhteen, mulla on nyt jopa oma nimetty HR virkailija, jolle on suora numero ja saa ottaa yhteyttä matalalla kynnyksellä. Nykyisessä duunissa homma ei todellakaan ollu hanskassa ja työ hoidettiin vuokrafirman kautta. Kissojen ja koirien kanssa sai kaivaa niitä HR ihmisiä kiinni/kaivaa tietoa ja sit paljastu et niitä lippulappuja oli hukassa ja mun alotuspäivähän viivästy lopulta melkein kuukaudella! Myös mun verotushommat sössittiin ja palkkaa söi ekat 4 kk "hätäveroprosentti" kun eivät tajunneet laittaa koodia oikein, vaikka monessa eri lapussa ilmaisin verotietoni ja sillä perusteella olis pitäny mennä oikein. Onneks yhellä puhelinsoitolla sain asian hoidettua ja viikossa tuli ihan mukava shekki jossa saan takaisin ylimääräiset verot, 10 000 puntaa kun saa tienata verottomasti. Uusi ja oikea verotuskoodi on muuten 1000L. Meidän suomalaiset sairaanhoitajat englannissa facebook ryhmässä käytiin aiheesta keskustelua ja ilmeisesti nää verokoodit ryssitään herkästi, joten kannattaa olla tarkkana!

Edessä on perehdytys itse sairaalaan ja sen tapoihin, kaikki potilaan moving and handling sekä infection control koulutukset käydään myös läpi uusiksi. Lisäksi lääkeluvat tulee suorittaa uudelleen, eivät kiusallaan edes anna minkäänlaisia todistuksia nykyisestä sairaalasta! Nykyisen sairaalan lääketentit oli kuulemma Lontoon vaativimmat, joten en ole tulevista tenteistä kovinkaan huolissani. Työtunnit tulee olemaan tismalleen samat (7.30-8), tosin joka toinen viikonloppu on luvattu edes puolikas vapaa eikä yövuoron loppumista seuraavana päivänä ole pitkää päivää (olivat järkyttyneitä työhaastattelussa kun kuulivat mun nykyisen paikan menettelystä). 

En ole vielä saanut tilaisuutta jättää noticea ja mullahan on se hillittömän pitkä 6 viikon irtisanomisaika, aikaisintaan siis elokuun lopussa kohti uusia haasteita. En todellakaan malta odottaa että pääsen aloittamaan uudessa duunissa ja puhtaalta pöydältä! Tavallaan kiva että pari ekaa viikkoa tulee taas olemaan lähinnä perehdytysluennoilla istumista, päivät loppuu aikasin ja viikonloput vapaat. Helppoa rahaa ja pehmeä lasku uuteen aloitukseen. Sounds good to me!