Sivut

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Pikainen pohdintapäivytys

Eilen meillä oli taas 2 sairaanhoitajan puutos, joten pyöritettiin osastoa 3 hoitajalla, mutta onneksi iltapäivällä saatiin neljäs agency nurse auttamaan juuri kun homma oli totaalisesti räjähtämässä käsiin. Ylihoitaja tuli osastolle pahimman kiireen keskellä vain valittaakseen, että miksi mulla ei ole uniformua vieläkään!!? No en vaan ole vielä saanut sitä ja varmasti vedän sen (siis uniformun) kyllä heti päälleni kunhan saan sen olisi tehnyt mieli vastata, mutta kiltin tytön tavoin vain pahoittelin ja vetosin siihen että tammikuussa aloittaneillakaan ei ole vielä sitä uniformua. Sanottiin ylihoitajalle että ollaan nyt tosi pulassa ja uusia potilaita kokoajan tulossa, ylihoitajalta ei herunut muuta apua kun "koittajaa pärjätä ja priorisoikaa". Just niin, kiitti vaan. 

Jännä juttu muuten että kun on kiire niin usein myös potilaat hermostuvat toden teolla, näin kävi eilenkin. Kaksi potilasta olivat erittäin tyytymättömiä hoidon laatuun ja odottamiseen. Kirosanat ja huudot raikuivat käytävälle, paikalle vaadittiin sairaalan johtajaa ja ties ketä. Tuli jotenkin surkuhupaisa olo ja ehdotin että mitä jos me hoitajatkin alettaisiin tappelemaan keskenämme kun tää meininki ei oo vielä tarpeeksi hullua. 

Tässä helvetinmoisessa vuorossa oli kuitenkin jotain merkittävää. Ekaa kertaa tuli sellainen "me" yhdessätyöskentelyn henki ja meidän henkilökemiat toimi varsin hyvin, autoimme toinen toistamme. Mä en saanut antaa iv lääkkeitä mutta kotiutin sitten muiden potilaita ja hoidon muita hommia mitkä eivät liittyneet lääkehoitoon. 

Olen myös vähän paremmin perillä monista jutuista tuolla ja huomannut että onneksi joihinkin supertiukkoihin sääntöihin saattaa olla poikkeusreittejä. Esimerkkinä potilas joka oli pääsemässä viikonlopuksi kotilomalle, mutta hänen täytyi odottaa sairaala-apteekista hänelle nimikoitua antibioottipakkausta. Samaa antibioottiahan meillä olisi osastolla pilvin pimein, mutta ehdoton sääntö on että paketit täytyy tulla käyttöohjetarran kanssa. Soittelin sairaalaapteekkiin moneen kertaan että kauanko tämän potilaan lääkepaketin saamisessa vielä menee ja aina sanottiin että kohta kyllä joku toimittaa osastolle mutta ketään ei kuulunut. Potilas siis odotti neljää tablettiaan apteekista yli 6 tuntia koska sääntöjen mukaan en saa antaa lääkettä ilman sitä perhanan nimitarraa, vaikka potilas olisi kuinka järjissään ja osaisi ottaa lääkkeen oikein, olihan hänellä lääkärin antama (ja läpilkäymä) lääkekortti kädessä! Kyseessä ei siis ollut edes kotiutuminen vaan 2 yön kotiloma, potilas oli ensinnäkin nuori ja todellakin täysissä järjissään! Pharmaseutti varoitteli että jos potilas ottaa tyyliin kaikki lääkkeensä kerralla ja niistä puuttuu ne tarrat niin syypää on se hoitaja joka ne antoi! Joku raja hei tänne holhouskulttuurille! Onneksi päivystävä lääkäri tuli vastaan ja antoi minulle luvan antaa lääkettä potilaalle kunhan teen käsin sen "reseptitarran". Piti pyytää lääkäriä tietysti dokumentoimaan tämä, muuten varmaan saisin hirveät huudot pharmaseutilta. No siihen meni se 15sekuntia ja 5 minuuttia myöhemmin potilas oli jo iloisena matkalla kotiin viettämään perjantai-iltaa perheensä kanssa. Olisi muuten ollut jo aina paljon aikaisemmin jos sairaalasäännät ei olisi niin joustamattomia ja järjettömiä. Olen myös satavarma että potilas olisi joutunut jäämään yöksi osastolle jos mitä en olisi ollut häntä hoitamassa.

Meitä on 3 tänävuonna aloittanutta sairaanhoitajaa tuolla ja nämä kaksi muuta ovat parhaillaan aktiivisesti ensimässä uutta työpaikkaa ja kutsuvatkin sitä "escape planiksi". Harmi etten ole ollut näiden mukavalta tuntuvien tyttösten kanssa kuin 1-2 yhteisessä vuorossa. Meillä kaikilla on yhteneväiset kokemukset niin huonosta perehdytyksestä kuin kohtelusta muutenkin. Osastolla on niitä jotka ovat olleet siellä 6-8 vuotta töissä ja sitten me uudet. Kukaan ei ole esimerkiksi ollut 1-2vuotta ja lähes kaikki lähtevät ensimmäisen vuoden kuluessa. Tämä ei todellakaan ole yllätys, koska osasto on tosissaan erittäin raskas ja vaativa, perehdytys ala-arvoista ja sitten vielä kermana kakun päällä kohdellaan paskasti. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla töissä tollaisessa paikassa?? Miksi kukaan ei tee mitään asioille ja uudet lähes pakotetaan lähtemään?? Jopa pomo sanoi että sitten kun lähdet muualle töihin niin pärjäät kyllä hyvin tällä kokemuksella mitä täältä saat.

En todellakaan halua tämän kuulostaman mitenkään rasistiselta koska en sellainen ole, mutta tosissaan minä plus nämä kaksi uutta (jotka ovat lähtemässä niin pian kuin mahdollista) olemme osaston ainoat vaaleaihoiset sairaanhoitajat. En ole yksin tämän ajatukseni kanssa, että ilmeisesti osastolle hyväksytään vain ja ainoastaan tummaihoisia hoitajia. Kohdeltaisiinkohan minua samalla tavalla jos olisin tummaihoinen ja otettaisiinko paremmin mukaan joukkoon? Todennäköisesti vastaus on kyllä. Luulin että rasismi ihon värin takia työpaikoilla on kauan sitten haudattu juttu, mutta nyt musta tuntuu että elän keskellä sitä. Saako näin edes sanoa? 

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Tilitystä jälleen

Mun blogi on täynnä luonnoksia (näköjään yhteensä17) helvetillisistä työpäivistä ja tilanteista (toki muistakin jutuista), joita olen alkanut suutuspäissäni kirjoittamaan, mutta joita en ole saanut aikaiseksi julkaistua. Kirjoittaminen on kyllä terapeuttista ja on auttanut käsittelemään näitä ahdistuksen tunteita, ei voi muuta sanoa! 

Olen myös äärettömän kiitollinen ja liikuttunut blogin kautta saamistani kannustavista ja lohduttavista viestistä ja kommenteista. Kiva kuulla että teitä entisiä ja nykyisiä kohtalontovereita on muitakin! Olen myös blogin kautta tavannut ihan huippuja tyttösiä livenä ja nää ihanat tyypit asuu vieläpä ihan kävelymatkan päässä ❤️ Bloggaus on siis todellakin tuonut mukanaan voimavaroja ja iloa elämään, onneksi aloitin tän blogin pitämisen viimekesänä :) Suosittelen tätä sosiaalista harrastusta todellakin!

Mun ekat yövuorot on nyt ohi, eka yö oli ihme kyllä pitkälti rauhallinen (sitki joutui tekemään 30min ylitöitä, koska aamuvuoro myöhässä) ja suurimmaksi ongelmaksi muodostuikin tauon viettäminen. Yövuorossa tunnin pakollisen palkattoman tauon joutuu pitämään putkeen, kuulostaa tavallaan hyvältä mutta ei noissa olosuhteissa... Eräs työkaveri, (kaveri on muuten todella huono sana tässä) jonka kaikki muuten tuntevat tuolla aivan jäätävänä bitchinä oli linnoittautunut kahvihuoneeseen taukonsa ajaksi ja lukinnut oven. Kun yritin sisään edes hakemaan eväitäni niin sain niskaani kauheat sadattelut, kiroilut ja vielä aamullakin haukuttiin että toisen palkatonta taukoa täytyy kunnioittaa. En siis saanut yön aikana syötyä tai juotua mitään koska en päässyt sinne jääkaapille! Sain muilta ohjeita, että ota vain kuivaruokaa yövuoroon koska tosissaan sinne kahvihuoneeseen ei todennäköisesti pääse jos joku muu ehti ensin. Aivan järkyttävää!? Toinen huone mitä olisi voinut käyttää oli osaston päivähuone, mutta sen oli yksin valloittanut päivystävä lääkäri. Oli muuten todella kiukkuinen nuori lääkäri joka löi mulle samana yönä luurin korvaan koska oli jo keskustellut kyseisestä asiasta jonkun muun kanssa (asia koski siis mun potilasta, mutta mulle ei oltu raportoitu että asia oli jo hoidossa!). 

Tälläisia kommunikaatiokatkoksia tuolla on muuten varmaan sata päivässä. Samoin potilaille kommunikointi on ala-arvoista ja viimeksi eilen potilas pyysi erinäisten lääkäreiden nimiä jotta voi tehdä valituksen. Sanoin että hyvä, tuen sua valituksen tekemisessä sataprosenttisesti! En mene liikaa yksityiskohtiin, mutta tätä potilasta oli todellakin kohdeltu tuolla todella törkeästi ja epäammattimaisesti. Esimerkiksi hänelle tehty operaatio epäonnistui aiheuttaen haittaa, mutta kukaan ei tästä hänelle tullut kertomaan. Soitin monelle eri lääkärille mutta kukaan ei suostunut ottamaan vastuuta tai edes tulla juttelemaan potilaalle. Potilas tosin sanoi että on saanut jollain toisella osastolla vieläkin huonompaa kohtelua lääkäreiltä (en tosin ymmärrä että miten voi enää mennä tästä huonommaksi). 

Niin se tauko... Vietin sen sitten istumassa kuivin suin sairaalan käytävällä (osaston ulkopuolella sentään) täynnä vitutusta, suorastaan tärisin siitä kiukusta! Eikö kahvihuone yleensä ole yhteinen tila kaikille eikä mikään yhden ihmisen pyhäkkö!? Onneksi maailman paras poikaystävä haki aamulla töistä. Kyyneleet virtasivat vuolaina heti kun pääsin istumaan auton penkille. 

Seuraavana yönä olikin kunnon kiire ja meillä oli yllättäen kahden puutos (yössä pitäisi olla yhteensä 7 joista 4-5 sairaanhoitajia), mulla oli 5-6 potilasta plus laitettiin ottamaan uusi potilas. Jouduin siivoamaan huoneen edellisen potilaan jäljiltä johon potilas tuli koska hän oli jo matkalla eikä siivoojia olisi ehtinyt soittaa. En ole kyllä saanut mitään koulutusta siivoamiseen ja eri mömmöihin mitä pitä käyttää. Potilas oli ollut päivystyspolilla koko päivän ja oli kovin nälissään, pyysin health care assistenttia (joka kieltäytyi huoneen siivouksesta omiin kiireisiin vedoten) viemään potilaalle edes iltapalaa mutta sain takaisin vain mulkaisun ja että hae ite. Kenenkään muun työtä ei saa keskeyttää mutta multa sitä kyllä oletetaan jatkuvasti! 

Potilaalle oli myös määrätty useita suonensisäisiä infuusioita ja muut hoitajat tappelivat että kuka huolehtii potilaan lääkkeet. Musta oli ensinnäkin epäreilua että tää uus potilas annettiin mulle, joillain hoitajilla kun oli vähemmän potilaita ku mulla alunperin. Jos charge nurse jotain määrää niin vastaan on aivan turha vikistä! 

Yksi iso ongelma on se, etten saa antaa kuin suun kautta annettavia lääkkeitä, suonensisäiset saan valmistaa ilman minkäänlaista valvontaa mutta en saa laittaa niitä tippumaan tai edes korkata pois keittosuolalla. Mun iv koulutus on vasta ens kuun lopussa joten edessä pitkä ja kivinen tie muiden armoilla ja siis ruinata muita hoitamaan mun lääkkeet. Mun osaamiseen ei todellakaan luoteta tuolla eikä mun mielipiteille anneta minkäänlaita arvoa. Itse hoitotyössä olen kuitenkin varsin itsevarma esim kuinka toimia jos potilas voi näin tai näin, kaiken maailman paperinpyörittely ja esim oikean lääkärin löytäminen tuottaa vielä jonkin verran vaikeuksia. Osastollahan on potilaita välillä 6-7 eri erikoisalalta joten aina pitää löytää se oikea lääkäri kelle soittaa tai siis jättää soittopyyntö siihen helvetin piipariin ja odotella takaisinsoittoa, mitä ei välttämättä tule koskaan. 

Olen muuten myös oppinut että jos jotain ei tiedä niin sitä ei missään nimessä saa paljastaa!!! Hieno ja potilasturvallisuutta edistävä asenne? Potilas oli menossa OGD tutkimukseen enkä äkkiseltään muistanut mitä se tarkoittaa (tiedän että joku tähystys), noita sanalyhenteitä kun on miljoona. Hoitaja soitti endoskopiasta ja kyseli perusjuttuja kuten onko potilas ollut ravinnotta ja onko sairaalabakteeria. Erehdyin kysymään että mikäs tämä OGD nyt olikaan kun olen uusi hoitaja tässä sairaalassa, bitch sairaanhoitaja sattui kuulemaan tämän keskustelun ja sähisi mulle että älä ikinä paljasta jos et tiedä mikä joku tutkimus on, ne hoitajat saavat hepulin jos hoitaja tunnustaa ettei tiedä jotain!! Kysyin sitten tältä hoitajalta että kerro sä sitten mulle mitä siinä toimenpiteessä tehdään!? En saanut vastausta... 

On niitä positiivisiakin juttuja, olen oppinut paljon ja potilaiden kanssa menee mukavasti. En jännitä englanniksi työskentelyä enää ja puhelimessa asioiden hoito on helpottunut (oli aluksi tosi vaikeaa ymmärtää eri aksentteja yms). Yksi asia on kuitenkin satavarma, tonne helvettiin en pitkäksi aikaa jää (kuten ehkä osaatte arvata)! On kirkastunut että todellakin tein virheen valitsemalla vuodeosaston, koska valitettavasti täällä englannissa vuodeosastot todellakin ovat niitä raskaimpia työpaikkoja. 

Seuraava työpaikka tulee suurella todennäköisyydellä olemaan heräämö, endoskopia tai radiologia. Noissa päivät on edes jotenkin aikataulutettu, työajat inhimillisemmät ja ihmiset vaikuttaa yleisesti paljon mukavimmalta (toki poikkeuksia löytyy aina). Tehovalvontaa voisin myös harkita tai jopa päivystystä, koska noissa on yleensä reilusti ammattitaitoista henkilökuntaa.

Ainoa mikä tällä hetkellä auttaa mua jaksamaan on tietysti raha, vapaapäivät ja CV. Jos lähden nyt menemään niin en voi tota paikkaa mainita CV:ssä, täällä vaaditaan lisäksi AINA hoitoalalla hyvät kirjalliset suositukset edellisestä työpaikasta. Mun CV:saä tulis olemaan 8 kk tyhjyys jos en voi tota paikkaa mainita. Mietin että jos vaan en kerro et olin tuolla töissä, mut haluisin kuitenkin pysytellä rehellisenä. Varma juttu on se että kun tuolta pääsen pois niin MIKÄÄN ei voi enää tuntua yhtä karmealta työpaikalta!
Yksi voimavara on muuten myös on Lontoon kevät <3 Ylläoleva kuva napattu vauhdissa automatkalta anoppilaan ja alla oleva meidän lähipuistosta aurinkoisena sunnuntaina pari viikkoa sitten. Mark&Spenceristä kassi täyteen herkkuja ja puistoon paistattelemaan päivää toisen kainaloon, hetken aikaa elämä tuntuu ihanan huolettomalta. Kunnes koittaa seuraava työpäivä ja tunnen kaiken elämänilon rutistettavan pois itsestäni.

perjantai 21. maaliskuuta 2014

Projekti blondiksi osa 2 ja kokemus meksikolaisesta ketjuraflasta

Nyt on takana värinpoisto x 1 ja raidoitus x 1. Mulla oli värinpoistona B4 extra strong colour removal (paketin kuva löytyy edellisestä postauksesta) ja ainakin nettikeskustelujen mukaan se on kotivärinpoistojen aatelia. Suomesta tätä ammoniakkivapaata väriä on ilmeisesti haastava saada, käsittääkseni sitä saa silloin tällöin stockalta ja netistä nyt tietysti. Aine on on koostumukseltaan tosi kevyttä "jugurttia", hajusta monet varoittelivat, se alkoi tulla nenääni vasta aineen vaikutuksen loppuvaiheessa ja siis haisee makean pistävältä mädäntyneeltä kananmunalta. 
Märkänä en nähnyt tukassa mitään eroa, mutta kuivauksen jälkeen paljastui alla oleva tulos. Vasemmalla puolella siis ennen värinpoistoa.
Juuret muuttuivat odotetusti varsin vaaleiksi/harmaiksi, mutta loppumatka onkin sitten aikamoinen sekamelska, odotetusti myös punaista väriä puskee läpi. Ei kuitenkaan niin jäätävän hirveä mitä aluksi pelkäsin. Jo samana iltana sentään uskaltauduin ihmisten ilmoille ja käytiin vetämässä meksikolaisessa ChimiChanga ketjuraflassa illallinen. Tarkoitus oli alunperin mennä Wagamamaan japanilaisten patojen ääreen, mutta koska tuolla on niin epämukavat penkit missä istua niin päädyttiin naapuripaikkaan. 

Laitetaan nyt kuva ja pikku kertomus vielä sieltäkin. Ei muuten pahan hintainen ollenkaan: alkupala,pääruoka ja juoma (otin punkkua) yhteensä £13.95. Nää oli siis erinäiseltä menulistalta, mutta siinäkin oli ihan kivasti vaihtoehtoja. Mun tortilla ylhäällä oikealla (tarjoiltiin riisipohjalla) oli tosi maukas ja niin täyttävä, Mr London veti Chili con carnen ja oli tosi tyytyväinen. Guagamole todellakin homemade ja tosi hyvää. Alkupalat oli isoja ja mustekalanrenkaat täydellisen rapsakoita! Laatu ja hinta oli todellakin kohdallaan ja palvelu oikein hyvää (me oltiin Wandsworthin raflassa). Edes tippiä ei "pakotettu" jättämään, monissa rafloissa täällä ku automaattisesti lisätään laskuun 10-12.5% oli palvelu mitä tahansa. Tonne jätti kuitenkin ihan mielellään omaehtoisesti sen about10% tipin. Drinkit näytti myös kivoilta, ens kerralla kyllä aloitan ruokailun margaritalla ;-) Tarjoilija jakoi myös sombreroja asiakkaille ja monet poseerasivat ne päässä. Voin kyl lämpimästi suositella tätä ketjuraflaa oman kokemukseni pohjalta!  
Sitten takaisin värjäystarinaan... Vaihe kaksi ja raidoitus hupputekniikalla. Tässä kohtaa tuli onneksi avuksi pikku apulainen, muuten olisin ollut todellakin pulassa. Ajattelin että virkkuukoukulla on ihan helppo nyppiä hiustupsuja hupun pienen pienistä reijistä peili apuna... Fail. 
Homma on ihan hauskaa, vaikka välillä vähän kirpasee jos koukku osuu liian terävästi päänahkaan. Pitää olla varovainen ettei vedä liian isoja tupsuja kertalla. Pidin väriä päässä maksimiajan eli 45 minuuttia ja yritin hengailla lähellä lämpimiä pattereita, jotta sais vähän lämpötehoa vaalennukseen. Ei kyl ihan korvaa sitä härveliä minkä laittaa kampaamossa pään päälle lämmittämään :D 
Tässä vaiheessa oli vielä vaikea arvailla mikä lopputulos tulee olemaan... Pesun aikana tukka näytti keltaiselta kun pääsiäistipu mutta koskaan ei saa luottaa märkääm värjäystulokseen. Silmät kiinni ja jännittyneenä föönasin tukan kuivaksi ja katsoin loputulosta peilistä:
Ei paha!? Aika montaa sävyä tuolta kyllä löytyy ja valitettavasti myös sitä pelättyä keltaista havaittavissa, ei kuitenkaan niin paljon kun pelkäsin. Työkaverit on ainakin kehunu, yks ilkikurinen (ja rasittava) nuori lekuripoika tuli töissä kanssa ihmettelemään värjäystulosta ja kun selitin että haluan lähemmäs luonnollista väriäni niin se tokaisi että ai harmaata (juuret todellakin näyttää ihan harmailta). Olen kyllä tyytyväinen lopputulokseen vaikka latvat etenkin alta vielä varsin tummat. Mietin jatkaa a) huppuraidoituksella b) toisella värinpoistolla ja perään huppuraidoituksella. Mitä mieltä te ootte, miten mä etenen tästä? Sain jo suomesta vinkkiä et hopeashampoo jatkossa apuun keltaisuuteen. 

Pikku tilitys vielä loppuun. Mulla loppu tänään yövuorot x 2 ja jo huomenna takas pitkään päivään, täällä ei siis tunneta "nukkumispäivää" eli tää päivä kun yöt loppu pitäis olla nukkumispäivä (tai siis näin oli suomessa) ja seuraava vapaa mut tää päivä on merkattu vapaapäiväks vaik olenhan tehnyt töitä 8 tuntia tän vuorokauden puolella ja siis oli pakko mennä tietysti heti nukkumaan kun pääsin himaan! Niin epäreilua taas ja yritä tässä nyt sitten nukkua yöunet ennen huomista kellonympäri (ja ylikin) työpäivää...Ei mitään saumaa palautua yövuoroista, onneks niitä on sentään vaan 3 neljässä viikossa. Mur. 

Projekti blondiksi

Mun hiustenväri on vaihtunut vuosien mittaan blondista kirkuvan punaiseksi paloautoksi, viimeiset pari vuotta on taas menty brunettena. Oma väri on jossain siellä vaalean ja maantienharmaan puolella. Olen nyt reilu puolvuotta kypsytellyt ajatusta muuttua takaisin blondiksi, sillon ei haittais vaikka oma juurikasvu tulee esille kun nyt tummassa tukassa näyttää lähinnä kaljulta kun se oma vaalea juuri paljastuu. Valitettavasti en voi täältä Lontoosta noin vaan matkustaa luottokampaajani käsittelyyn ja Lontoon kampaajien hinnat saa aikaan lähinnä sydämentykytyksiä... Avuksi siis vanha kunnon kotivärjäys!?

Mun viimeisestä kotiblondauksesta on aikaa yli 10 vuotta ja tosissaan hiukset on siinä ajassa muuttunu monen kymmenen värjäyksen ja kaiken maailman hiustenpidennyksien myötä... Tutkailin netistä tuotteita, ohjeita ja ihmisten kertomuksia blondauksesta. Etenkin niitä kauhukokemuksia ihmisillä riittää tummasta vaaleaan muuttumisessa. Jollain oli pää täynnä kaljuja länttejä blondauksen jälkeen ja "kusenkeltaisuus" tuntuu olevan monen ongelma. Kauhukokemuksia lukiessa hautasin hetkellisesti ajatuksen äkillisestä blondauksesta. Mun tän hetken hiusvärihän on varsin tumma kuten alla olevasta kuvasta näkyy. Olen siis tossa vasemmalla ;-)  
Olin joskus muinoin laiha ja blondi, tässä todiste ja Anna 13wee ;-) 
Tässä taitaa olla taas tukka punaisimmillaan
Kävin monta kertaa viimeviikkoina kääntymässä Bootsin hiusvärihyllyllä, mutta en uskaltanut edetä pakettien hypistelyä pidemmälle. Kahden hemmetin rankan kellon ympäri työpäivän jälkeen koitti 2 päivän vapaa ja halusin jotain muuta ajateltavaa (oli mm. edelleen elävänä mielessä miten eräs narkomaanitaustainen potilas huusi mulle naama punaisena raivoten ja seuraten mua käytävällä ja sai aikaan pienimuotoisen kaaoksen jo muutenkin kaaottisella osastolla)... 

Taas suuntasin Bootsiin ja tällä kertaa hyllyllä sattui olemaan tuttu mukava palvelualtis myyjä, jolta kyselin neuvoja. Täytyy tässä nyt samalla kertoa huvittava tarina tästä myyjästä... Oltiin Mr Londonin kanssa muutama viikko sitten ulkona syömässä ja kotimatkalla piipahdettiin ostamaan mulle uus rajauskynä. Kassalla satuttiin kuulemaan erittäin arkaluontoimen keskustelu... Ennen meitä oli arviolta kolmekymppinen mies, joka kyseli myyjältä pilleriä raskauden keskeytykseen. Keskustelusta kävi ilmi, että "vahingosta" oli aikaa jo useampi viikko! Katsoimme Mr Londonin kanssa toisiamme epäuskoisesti. Myyjän naama myös venähti ja hän yritti asiallisesti selventää, että nyt on kyllä liian myöhäistä ottaa se 72 tunnin katumuspilleri. Tunsin oloni todella kiusaantuneeksi siinä takana seistessä ja mietin jo kassan vaihtamista. Mr Londonilla ei taas meinannut pokka pitää ja tökin häntä jotta pysyisi hiljaa ja aloillaan. Keskustelu edessämme jatkui vilkkaana ja myyjä joutui todellakin rautalangasta vääntämään että nyt ei enää ne pillerit auta ja pitää mennä lääkäriin. Mies poistui hätääntyneen näköisenä ja tuli meidän vuoro astua kassalle. Myyjän ilme oli kyllä näkemisen arvoinen juuri käydyn keskustelun seurauksena ja Mr Londonin pokka repesi totaalisesti... Niin repesi myyjänkin (joka tietysti tajus et kuultiin se keskustelu) ja lopulta myös mun. Siinä hekotettiin mahamme kipeeks sitten kaikki kolme sen edellisen asiakkaan kustannuksella! Aika häpeällistä toimintaa eikö vaan ;-) 

Takaisin alkuperäiseen tarinaan nyt kun kaikille kävi selväks mistä tunnen tän myyjän... Myyjä tosissaan neuvoi ja auttoi mua etenemään projektissani, hän kertoi myös omaavansa kymmenien vuosien kotivärjäyskokemuksen eli oli varmasti juuri oikea ihminen auttamaan. Reilun 10 minuutin keskustelun jälkeen lähdin kaupasta täynnä teininäistä intoa B4 värinpoisto ja raidoitusvehkeet mukanani. Lupasin tulla myöhemmin esittelemään värjäystulosta (jos on vielä niitä hiuksia jäljellä, haha).  
Mitäköhän tästä tulee!? Luotatteko muut hiuksenne pelkästään kampaajan käsittelyyn vai uskallatteko itse alkaa lotraamaan hiusväreillä?

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Puoli päivää matkassani

Mun duunissa tehdään vain ja ainoastaan 12h työpäiviä. Tai siis käytännössä 13-14h päiviä mutta palkkaa saat vain 12 tunnista. Reilua? Työpäivän aikana on 2 x 30min taukoa, mutta käytännössä molemmat on mahdotonta pitää. Ai miksi? Se selviää varmasti tämän postauksen kuluessa...

Aamuisin kaksi kolmasosaa työvuorolaisista tulee vähintään 20min myöhässä mikä tarkoittaa, että raportti venyy ja yöhoitajat pääsevät 20-40 min myöhässä kotiin (heidän on annettava vielä oma raporttinsa charge nursen ja matronin raportin jälkeen). Iltavuorossa taas homma on toisin päin, yöhoitajien raportti venyy aina ja iltahoitajat tai siis pitkän päivän hoitajat pääsevät 20 sijaan lähtemään 20-30min yli 8pm töistä. Olen tässä vaiheessa missannut jo kaksi junaa kotiin ja olen kotona noin puolitoista-2 tuntia virallisen työajan loppumisen jälkeen. Mun töistä kotiin pääseminen ei kestäny noin kauaa edes suomessa missä asuin yli 40km päässä työpaikasta (tosin ylitöitä tuli tehtyä harvoin), täällä matka on fyysisesti alle puolet lyhyempi.

5.30 Herätys (no ehkä yks torkku vielä)

5.45 suihku, kahvia ja ehkä jotain pientä aamupalaa.

6.10 Vähän pakkelia kalmankalpeaan naamaan  ja työvaatteiden viikkaaminen laukkuun (kyllä, ne on pestävä itse). Tukan survon nutturalle "sienirenkaan" ja pinnien avulla. Kauhistelen juurikasvua peilistä ja mietin koska pääsisin (tai olisi varaa) kampaajalle. 

6.25 Ulos asunnosta ja suuntana tubeasema, musat korville.

6.33 Operaatio tubeen änkeytyminen, yritän jäädä mahdollisimman lähelle ovea, koska muuten tulee hankaluuksia jäädä (tai siis tunkeutua) oikealla asemalla ulos... 

6.40 Tubesta tungettu ulos ja 5 min kävely juna-asemalle, vedän syviä hengenvetoja raikasta aamuilmaa syvälle keuhkoihin ja yritän ajatella positiivisia juttuja. 

6.52 Juna lähtee 

7.00 Perillä määränpäässä. Hymyilen aseman edessä seisovalle pienelle söpölle jehovamummolle, joka seisoo tismalleen samassa paikassa joka aamu tarjoten ohikulkijoille englannin kielistä "vartijatorni"-lehteä. Kävelen ohi miettien että nyt ei taida ylemmätkään voimat auttaa, töihin on pakko mennä. Sairaalalle kävelyä noin 6-8 minuuttia.

7.10 Suunnittelen nappaavani sairaalan 24/7 avoinna olevasta kaupasta ison cappucinon. Joku potilas on pökrännyt kaupan hyllyjen väliin ja pienessä kaupassa häärii potilaan ympärillä lääkäri, hoitajia ja kaksi potilaskuljettajaa. Luulen hetken että potilas on vainaja, mutta onneksi nään rintakehän liikkuvan (taju näyttää olevan poissa). Heillä on vaikeuksia saada potilas ahtaassa tilassa paareille. Kaikki toimivat rauhallisesti ja tulee vaikutelma ettei ole eka kerta kun joltain lähtee siinä kaupassa jalat alta... 

7.15 Vaatteiden vaihtoa, onneksi olen ainoa henkilökunnan huoneessa joten saan rauhassa nakuilla. En ole vieläkään saanut muuten sitä uniformua vaan käytän scrubseja eli "leikkaussalivaatteita". Joku osastolla kiertävä kyttäävä yliylihoitaja on muuten 3 viikon aikana tullut jo 2 kertaa tivaamaan multa miksi mulla ei oo (sitä helvetin rumaa vaaleansinistä) uniformua vielä päällä. Sitten kahvihuoneeseen (komero olisi osuvampi sana) juomaan cappucino ja hörppäämään vettä, koska seuraava mahdollisuus on todennäköisesti vasta joskus 6-7 tunnin päästä. Olinkin jo unohtanut miltä tuntuu elää karhean kielen kanssa... 

7.30 Virallinen työaika alkaa. Olen todennäköisesti yksin istumassa aamuraportilla, koska kaikki muut on myöhässä. Jopa molemmat esimiehet. Olin muuten aivan hämilläni ekoina päivinä että missä kaikki oikein on!? Varsinkin kun ehdottomasti kiellettiin tulemasta myöhässä töihin ja että pitää heti soittaa jos meinaa myöhästyä 5 minuuttiakin...justjoo.

7.40 Raportti ei ole alkanut vieläkään, mutta sentään muitakin ihmisiä on valunut huoneeseen.

8.15 Raportti loppuu (ihmisiä tipahtelee pikkuhiljaa lisää sen aikana ja yleensä yöhoitaja aloittaa rapsan alusta kun pomo tulee huoneeseen), sehän vehähti taas yllättäen yliaikaiseksi, seuraavana yöhoitajien yksilötaportti.

8.40 Yöhoitajat pääsevät myöhässä kotiin ja aamuvuoro aloittaa hommat. Ensisijainen tehtävä nyt olisi vaihtaa kaikkien lakanat (kyllä, joka päivä) ja pestä potilaat (kyllä, tämä kuuluu myös sairaanhoitajille). Osalla on kuitenkin tutkimuksia heti aamu yhdeksältä ja näihin täytyy tehdä valmisteluita mm. Pre op antibioottien/nesteytyksen antamista (ennen operaatiota). Olen pulassa koska en saa antaa vielä iv antibioottia ja 10 minuuttia menee hoitajan etsimiseen joka saa antaa  iv tuotteita, mutta hänhän tarvitsee tarkistukseen toisenkin sairaanhoitajan ja eikun etsimään sellaista! Potilaskuljettaja hermostuu odottaessaan ja potilas tuskastuu koska tietää että ollaan myöhässä.

9.20 Potilas lähtee rutkasti myöhässä tutkimukseen. Hissimatkalla kirjoitan hiki otsalla esitietopapereihin viimeisiä labratuloksia ja vitaaleja, tämähän olisi ollut yöhoitajan tehtävä mutta jää lähes aina aamun kiireisemmille hetkille täytettäväksi. 

9.40 Takaisin osastolle, radiologian osasto kun sijaitsee lähes toisella puolella sairaalaa. Tullessa osastolle sihteeri huikkaa että toista potilasta odotetaan 10min päästä syöpähoitoon (näitä aikataulujahan ei juuri koskaan kuitenkaan voida antaa etukäteen!). Huomaan että pahoinvointilääke pitää antaa iv ja taas etsimään luvallista sairaanhoitajaa. 

10.05 Toisen potilaan kuljetus tutkimuksiin potilaskuljettajan kanssa. Suomessa potilaskuljettajat kuljettivat potilaat omatoimisesti, mutta täällä hoitajan pitää olla AINA mukana. Kuulemma jokunen vuosi sitten potilas kuoli kesken kyydityksen eikä potilaskuljettaja huomannu tätä. Hoitajan on oltava potilaan pääpuolella, jotta näkee potilaan kasvot kokoajan ja siis saa tehdä sen raskaimman työn työntämällä sitä pirun painavaa ja jäykkää sänkyä. Hyvän hien saa aikaiseksi. 

10.20 Sitten muitten potilaiden kimppuun: aamupesuja, vitaalien ottamisia, dreenien tyhjennyksiä, monivaiheisia haavanhoitoja. Matron tulee ilmoittamaan mulle että joku mun potilas on päätetty kotiuttaa ennenaikaisesti (mistä ei puhuttu raportilla mitään) ja minun on heti soitettava district nurselle ja faksattava "kotihoitolähete". Saan käteeni etsinnän jälkeen kaksipuolisen monisteen, jossa kysytään ainakin 50 eri kohtaa potilaasta, lomake on sekava enkä ymmärrä kaikkia kysymyksiä, yritän huikkailla ohi laukkaavilta hoitajilta apua ja toiset sitä antavatkin, mutta eivät ehdi paljoa jäädä neuvomaan. En tunne potilasta tai taustoja joten homma mutkistuu entisestään, mietin miten selitän monivaiheisen haavanhoidon englanniksi, en voi edes käyttää sanakirjaa koska tietokoneilta ei pääse (tietenkään) nettiin. 10 minuutin päästä matron tulee hoputtamaan että joko valmista ja tokaisee että sinun täytyy suoriutua tästä nopeammin. Totta, jos saisin vain edes kerran käydä tämän jonkun kanssa rauhassa läpi niin varmasti osaisin jatkossakin ja selviytyisin ripeämmin!? Seuraavaksi hoputetaan hakemaan potilaan lääkkeet sairaala-apteekista pikaisesti, jotta saadaan potilas heti ulos, samoin lääkäreitä täytää käydä jatkuvasti ahdistelemassa toimistossa ja soitella hakulaitteisiin. En ehdi päivystää puhelimen edessä lääkärin takaisinsoittoa ja tottakai lääkäri soittaa heti kun poistun paikalta (joku vastaa puhelimeen joka ei tiedä että se olin minä joka yritin soittaa sille lekurille) ja taas joudun soittamaan uudelleen hakunumeroon ja odottamaan lääkärin takaisinsoittoa...Tekisi mieli sanoa ruma sana. Kiirehän on siksi että uusi potilas odottaa kohta käytävällä paikkaa. Aina on joku jonossa osastolle eikä mikään peti ole koskaan siivousta pidempään tyhjänä, tehokasta toimintaa.

11.30 Vanha potilas ulos (tai siis käytävälle odottamaan lääkärin loppukirjettä) ja uuden vastaanotto läpsystä. Tuskastun, koska tiedän että ruoka-aika lähestyy ja potilaistani neljällä menee pika-insuliinit lounasaikaan (riippuen verensokerista ja nekin pitää siis ottaa). Uudella potilaalla ja hänen omaisillaan riittää kysymyksiä, joihin parhaani mukaan vastailen ja ravaan kysymässä muilta neuvoja. Lisäksi 12 lääkkeet on jakamatta ja lääkekierros vie minulta vielä ikuisuuksia, koskaan ei tiedä löytyykö lääkkeet osaston kärryistä (jotka roudataan huoneisiin joista pillerit jaetaan yksitellen) vai potilaan omasta lukollisesta lokerosta. Näihin lokeroihin on vain yksi yhteinen avain olemassa(!!!) ja menee aina aikaa hoitajan löytämiseen jotta saa avaimet, sitten joku hakee ne pois ja taas seuraavan potilaan kohdalla joudut juoksemaan sen avaimen takaisin... Tämä on järjetöntä. 

12.15 Yritän kysellä health care assistenttia avukseni verensokereiden mittaamiseen, koska ne lääkkeetkin pitäisi saada potilaille, saan eioota tai eiehi vastaukseksi. Muut hoitajat kyllä komentavat tiukkasanaisesti avukseen healt care assistentteja, mutta mä en vaan osaa sanoa tiukasti kenellekään että nyt muuten otat mulle huoneista viis ja kuus verensokerit ja heti. Ystävällinen kiltti pyyntö tuntuu valitettavasti menevän kuin kuuroille korville. Komennukset ja käskyt ei vaan istu mun suuhun, kai tän kiltteyden seurauksista saa sitten vain kärsiä koska oma vikahan tää on. Täytyy vielä lisätä että HCA:t on pääasiassa tosi mukavia, mutta heitä on aivan liian vähän työtaakkaan ja potilasmäärään nähden. Siksi heilläkin on välillä pinna tosi kireällä, niinkun lähes kaikilla tuolla. Hymy ja nauru työn lomassa työkavereiden kesken tuntuu kaukaiselta utuiselta muistolta kotisuomesta. 

14.00 Verensokerit otettu, lääkkeet ja insuliinit mutkien kautta saatu annettua myöhässä, potilaskelloihin vastattu, pahoiteltu, diettikeittiöön soiteltu kun joltain potilaalta puuttuu jotain (tämähän kuuluu tietysti sairaanhoitajalle). Kurkku on kuiva ja pääsen vihdoin tauolle, uuden potilaan paperityöt ovat vielä aloittamatta ja monen monta lomaketta odottaa täyttöään. Pakko kuitenkin nyt syödä ja juoda jotain tai mulle käy sanoin kun sille potilaalle aamulla siellä sairaalakaupassa.

14.15 Pikkuruinen kahvihuone on täynnä porukkaa, en tunnista heistä kuin yhden. Ovessahan on iso lappu molemmin puolin että vain osaston henkilökunnalle, kaikilta muilta pääsy kielletty, ei paljon näytä auttavan. Telkkari pauhaa kovalla ja ihmiset puhuvat sen yli. Telkkarin pauhe ja puheenhälinä saa minut ahdistuneeksi kun odotan nuudelipurkkini lämpenemistä mikrossa. Sohvapenkillä ei ole tilaa, joten hotkin nuudelit liian kuumina tiskialtaaseen nojaten, jalkoja särkee ja haaveilen niiden nostamisesta ylös edes minuutiksi. Katson kahvihuoneen pikkuruisesta ikkunasta ulos ja kurkottamalla nään pienen palan kirkasta sinistä taivasta. Osastohan on kuin bunkkeri tai "dungeon" kuten muut hoitajat sitä kutsuvat. Osaston ikkunoista näkyy pääosin pelkkää seinää. 
Helvetin kuumakin on kokoajan ja iho nihkeän nahkea, odota vaan kun tulee heinäkuu niin sitten vasta kärsitään, olen kuullut sanottavan. Osastollehan on ehdottomasti kielletty mm. oman vesipullon tuonti. Pelottaa tuleva kesä jo valmiiksi. Ei haittaa mua vaikka olisi kylmä ja sateinen... 

14.35 Nuudelit syöty ja pieni hedelmäpussi pureskeltu, vettä lotkittu varalle. Haaveilen kahvista mutta en sitä ehdi enää mitenkään hakea kahvilasta ja pikakahvikin jää haaveeksi koska eihän tuolla ole edes vedenkeitintä. Ainoa paikka missä voin hetken istahtaa ennen töihin palaamista on vessanpönttö. Tämä viisiminuuttinen on muuten päivän paras hetki. Suljen silmäni hetkeksi ja mietin että näänkö painajaista vai onko tämä meininki oikeasti totta. Säpsähdän kun joku seuraava tulokas rämpyttää ovea, no onhan se jo aika palata töihin. Potilaskelloni soivat kun palaan takaisin ja ovat todennäköisesti soineet jo pitkään koska eihän nyt kukaan ehdi vastailla toisen hoitajan soittoihin. Potilaat ovat kiukkuisia odottelun takia ja joku kastellut odottaessa pedin, pyytelen kovasti anteeksi.

Loppupäivä jatkuu suunnitteen samaan tahtiin (jätetään iltapäivän kuvaus toiseen postaukseen) enkä koskaan ehdi pitää sitä toista palkatonta taukoa. Mun potilaat ovat sentään olleet tähän asti suht stabiileja ja mietinkin kauhulla miten sitten käy kun joku alkaakin voida huonosti ja vie kaiken huomioni. Miten muiden potilaiden käy ja auttaako mua kukaan? Nähtäväksi jää. Yritän kuitenkin kauhaa jostain sitä positiivisuutta ja sisua, eihän tätä muuten hullukaan jaksais. Opin sentään joka päivä uutta ja myös ripeämmäksi, niin ja olenhan sentään laihtunut :-)



torstai 13. maaliskuuta 2014

Ihana yllätys suomesta <3

Jaan täällä facebook statukseni, eiköhän siinä tule aika hyvin ilmi tämän hetken fiilikset <3

"Kuten osa onkin jo kuullut tai blogista lukenut niin mun työuran aloitus täällä Englannin päässä on tosissaan ollut todella raskas ja jopa sietämätön, mutta eteenpäin on jotenkuten möngerretty. Voi miten sitä onkaan ikävöinyt ja oppinut arvostamaan työpaikkaa ja työyhteisöä mikä suomessa oli! Joskus on todellakin mentävä kauaksi jotta näkisi lähelle... Tänään 14h tunnin kiireisen ja lannistavan työpäivän päätteeksi laahustin kotiin ja ovella odotti postipaketti suomesta. Mitä ihmettä!? Ex-työkaverit olivat muistaneet muhkealla paketilla, kuvilla ja liikuttavilla tsemppikirjeillä joita nyt täällä tippa linssissä luen! Kiitos miljoonasti etenkin T ,U, J  ja kaikki muut ihanat siellä, ette tiedäkkään miten tarpeeseen tämä piristys tuli ❤ Ei riitä sanat kuvailemaan ❤"


Ps. Pääsin muuten sen lääketentin (kuulemma koko Lontoon sairaaloiden haastavin) läpi ja olen saanut alkaa jakamaan omat lääkkeeni, vähän edistystä tähän eloon siis :-) 

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Lovely springday

Ihanan rento sunnuntai kotikulmilla. Meiltä kävelee 10 minuutissa Clapham Common parkkiin, missä riitti vilinää aurinkoisena kevätpäivänä. Matkalla käytiin hakemassa Mark&Spencer pikkumyymälästä kassi täyteen herkkuja. Mahtavaa vastapainoa rankalle sairaalapuurtamiselle. Antaa kuvien puhua puolestaan. 

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Eteenpäin ponnistusta

Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille ja lähes kohtuuttomalta tuntuneessa tilanteessani myötäeläneille, sain jotenkin tosi paljon voimaa ja hyvää energiaa teidän kommenteista ja privaviesteistä! <3 Mietiskelin tämän blogin kohtaloa ja koska tänne olisi kuitenkin kiva kirjoitella rehellisesti fiiliksiä niin muokkailin postauksia ja päädyin poistamaan kaikki tunnistetiedot sairaalasta ja osastosta jossa olen töissä.

Olen siis nyt aloittanut itsenäiset työt tuolla "helvetin esikartalossa" ja kuten vähän pelkäsinkin, ei mulle ketään mentoria nimetty. Minut laitettiin kylläkin "overseanurses preceptorcip" ohjelmaan, ongelma tässä vaan on että ensimmäinen ohjaustapaaminen on toukukuun lopussa ja seuraava heinäkuun lopussa eli en todellakaan kostu tästä yhtään mitään! Noihin koulutustapaamisiin on myös tehtävä kaiken maailman esitehtäviä. NYT sitä tukea ja apua kun tarvitsisin jos koskaan, tuskin toukokuun lopussa enää. Mulla on muuten myös pitkä liuta nettikursseja suoritettavana mm. tietosuojalakien kannalta, deadline on 8 viikkoa töiden aloittamisen jälkeen eli on tässä vielä aikaa. Ne kurssikokeet on muuten laadittu niin ovelasti että ei auta kun päntätä noi jutut.

Sain luojan kiitos vain 3 omaa potilasta ekana työpäivänä sekä otin vastaan yhden uuden potilaan (joka olikin sitten vähän haastavampi). Tämähän tarkoitti sitä että muilla sairaanhoitajilla oli yli 10 potilasta kontillaan ja aivan helvetillinen kiire. Minusta johtumattomista syistä monet asiat menivät päivän aikana totaalisen pieleen, kuten erään potilaan iso toimenpide (johon tehty oli iso liuta esivalmisteluja erilaisten verituotteiden tiputtamisesta lähtien), joka oli vain kadonnut sairaalan listoilta eikä sitä siis voitu tehdä. Eräs potilas taas oli ollut jo pari päivää näkemättä lääkäriä ja ilman verikokeita (vaikka arvot sellaisia että niitä pitäisi seurata päivittäin), soitin 3 kertaa lääkärille ennenkuin sain jonkun paikalle alkuillasta. Lääkäreiden etsimistä voisi todella kutsua metsästykseksi. MITÄÄN ei tunnu tapahtuvan ennenkuin muistuttaa useita kertoja ja roikkuu hihassa. Kuinkahan monta lekuria olen ärsyttänyt pelkästään yhden vuoron aikana, siinä vasta laskeminen... Taisin joutua huomauttamaan myös ainakin 4 kertaa, että eräs potilas tarvitsee kotiutumiskirjeensä, samaan aikaan minua kuumotti toisen osaston osastonhoitaja, joka halusi pikaisesti siirtää uuden potilaan kotiin lähtevän tilalle. Hän tuli jopa viereen kyyläämään ja hoputtamaan kun annoin potilaalle kotiutumisohjeet haavanhoidon yms. suhteen ja kirjaimellisesti talutti huonojalkaisen potilaan käytävälle odottamaan pariksi tunniksi, kyytiä ei muuten ikinä tullut ja huonojalkainen papparainen kinkkasi lopulta keppien kanssa bussiin. Sain muuten myös haukut koska unohdin teettää potilaalla palautekyselyn, mielestäni tein lähinnä sairaalalle palveluksen... Mikään potilassänky ei ole ikinä varmaankaan 10 minuuttia pidempään tyhjänä tuolla, erittäin tehokasta toimintaa siis.

Hoitotyö on todellakin erilaista kun suomessa kuten edellisessä postauksessa kerroin, potilailla ei mm. ole varsinaisia hoitosuunnitelmia vaan jos potilaalla on haava niin sitä varten on oma lomake joka toimii hoitosuunnitelmana. Suomessa olin tottunut kirjoittamaan pitkät pätkät niin potilaiden fyysisestä kun henkisestäkin voinnista, mutta täällä suositellaan kirjoitettavaksi erittäin lyhyttä ja tiivistettyä lyhenteillä höystettyä tekstiä per työvuoro. Tyypillinen kirjaus koko päivän potilastyöstä on esimerkiksi GCS 15/15, EWS 0, patient is self caring and mobilising. Kaikki muut tiedot ja tehdyt työt löytyy lomakkeista. Joka vuorossa ruksitaan "check list" jossa taitaa olla yli 30 kohtaa eli ruksin laittamalla todistaa että on huolehtinut jonkun osa-alueen kuten potilaan kanyylin tai ihon kunnon tarkistuksen, tätä on siis turha kirjata erikseen. Suomessa uuden potilaan vastaanottamiseen meni paljon aikaa etenkin hoitosuunnitelman laatimisen osalta, täällä pääsee kyllä siinä suhteessa helpommalla joskin monen monta ruksilomaketta pitää täyttää ja tämä tulee ainakin aluksi viemään mun kohdalla paljon aikaa. Jännitin hoitotyöstä englanniksi kirjoittamista, mutta se murhe on nyt poissa, itse kirjoittaminen kun on täällä suorastaan harvinaista.

Psyykkasin ekan päivän aikana itseni pysymään rauhallisena. Mulle ei ollu nimetty ketään "auttajaa" tai ohjaajaa, ilmoitettiin vaan että tämä ja tämä ihminen hoitaa lääkkeesi. Jouduin kysymään/etsimään apua päivän aikana lukemattomia kertoja ja lisäksi 13h aikana olin puhelimessa varmaankin vähintään 2 tuntia. Yksinkertainenkin asia kuten potilaan kyydin tilaaminen vie tuhottomasti aikaa, koska linjalla joutuu odottamaan 20 min vain että pääsee toiselle linjalle odottamaan vähintään yhtä kauan! "Kotihoidon" järjestäminen on myös monen mutkan ja lukemattomien puhelinsoittojen ja lomakkeiden takana! Miten onkaan asiat voitu tehdä hankaliksi.  Jos osastolla olisi edes yksi sihteeri hoitamassa näitä hommia tai vaikka sähköinen järjestelmä potilaskuljetuksille kuten suomessa niin kaikkien työtaakka kyllä helpottaisi suunnattomasti!

Kaiken maailman eritasoisia farmaseutteja tonne on kuitenkin varaa palkana, yhden työ on pelkästään käydä läpi potilaiden lääkehistoriaa (ja vie osaston ainoan tuolin ja tietokoneen hoitajien työpisteellä). Kyseessä on työ jota sairaanhoitaja pääosin hoiti suomessa (tahtomattaan) ja ilmoitti sitten lääkärille että tämä ja tämä lääke roikkuu listoilla, pitäisiköhän poistaa vai miten toimitaan. Osastolla häärii useampi farmaseutti hoitamassa erinäisiä tehtäviään, mutta lääkkeiden jako ja antibioottien laimennus kuuluu kuitenkin sairaanhoitajalle. Sori nyt vaan mutta musta noi hommat kuuluis nimenomaan farmaseutille, etenkin kun sairaanhoitajia on erittäin rajoitetusti ja lääkehoito vie muutenkin tuhottomasti aikaa. Pillerit jaetaan siis kärrystä suoraan potilaiden edessä ja tietysti joka toinen pilleri puuttuu siitä kärrystä eli jääkehuoneessa joutuu joka tapauksessa juoksemaan. Suomessa lääkkeethän jaetaan lähes aina kippoihin hyvissä ajoin etukäteen, täällä hoitajat eivät moisesta ylellisyydestä haaveile edes villeimmissä kuvitelmissaan!

Valittaminen ei kuitenkaan auta ja pidän nämä ajatukset tietysti tuolla omana tietonani koska en niihin pysty kuitenkaan vaikuttamaan, ainakaan tällä hetkellä. Jännä juttu muuten miten yksinäiseksi sitä voikaan itsensä tuntea vaikka jatkuvasti ympärillä häärii porukkaa, hoitohenkilökunta on kivikasvoisia eikä kenenkään kasvoilla paista hymy. Onneksi potilaat tuntuvat tykkäävän musta ja olen löytänyt monen kanssa yhteisen sävelen, paras fiilis on kun jonkun naama kirkastuu ja huulet kääntyvät hymyyn sinut nähdessään. Lämpö, ystävällisyys, empatia ja potilaan huomiointi/kuuntelu on aina olleet mulle kaikki kaikessa. Valitettavasti tähän käytettävä aika on erittäin rajallista, tuolla hyvän hoitajan merkki kun on mitä nopeammin ja vähäsanaisemmin hoitaa hommansa ja siirtyy potilaasta toiseen sen parempi. Harmi että minkäänlaista jatkuvuutta hoidossa ei ole, itse ei voi mitenkään vaikuttaa ketkä potilaat saa hoidettavakseen, vaikka olisi hoitanut samoja edellisen päivän. Päätösvalta on osastonhoitajalla ja vastaan ei ole sanomista. Sinänsä hassua että joku on saattanut koko edellisen päivän valmistella jonkun kotiutumista, mutta ei saa jatkaa työtään koska potilas arvotaan jollekkin toiselle hoidettavaksi, vaikka tämä kyseinen hoitaja olisi se paras asiantuntija! Kuinka järjetöntä?

Päivän paras hetki on 30min ruokatauko jonka vietän siinä 3 neliön kopperossa jota kai kahvihuoneeksi kutsutaan. Valitettavasti joku potilas lahjoitti sinne telkkarin ja joka kerta joku on olen ollut tauolla niin joku on katsomassa sitä telkkaria aivan käsittämättömän lujalla, ainoa hetki kun voisi nauttia hetken rauhasta! Ei suinkaan pelkästään hoitajat ole siellä katsomassa töllöä vaan ilmeisesti jotain sairaalan huoltomiehiä. Siinä sitten istut lähes kylki kiinni jonkun tuntemattoman telkkaria intensiivisesti tuijottavan hepun kanssa syöden kanawrappia. Kahvi olisi todella ihana juttu, mutta sen on mahdottomuus koska eihän tuolla ole edes vedenkeitintä. Pitänee siis ostaa oma termari ja alkaa keittämään sumpit mukaan. Kahvihuoneen ovessa on muuten molemmin puolin iso lappu että pääsy kielletty kaikilta muilta paitsi osaston henkilökunnalta. Huonetta on aiemmin käytetty kuulemma mm. lääkäreitten nukkumapaikkana. Mietin muuten vakavasti sen kaukosäätimen piilottamista/hävittämistä jatkossa. Onko vinkkejä miten telkkarin saisi rikottua mahdollisimman huomaamattomasti ja turvallisesti?

Ainiin se helvetinmoinen lääketentti mistä ulisin viime postauksessa meni paremmin kun luulin, vaikka en siis päässyt läpi, sain 74,5% oikein ja 80% olisi vaadittu. Lääkelaskut meni lähes virheettömästi, mutta ne policyjutut meni odotetusti perssiilleen. Ens kerralla toivottavasti läpi sit. En saa edes sitä tenttiä takaisin jotta näkisin konkreettisesti missä mokasin, niitä kun on 4 erilaista koetta ja mähän voisin vaikka myydä sen e-bayssä eteenpäin! Joudun muuten uusimaan ton kakstuntisen tentin vapaapäivänä ja palkattomasti, how great is that!

Kaikesta tästä paskasta huolimatta en ole valmis luovuttamaan vielä ja meinaan porskuttaa eteenpäin. Vaikka tää duuni on todellakin tällä hetkellä ottanut vallan mun elämästä, niin täytyy muistaa että elämässä on paljon muutakin. Työpäiviä on sentään vaan 3-4 viikossa. Oli muuten aika shokki olla ekaa kertaa puoleen vuoteen 12 tuntia putkeen jaloilla, onneks panostin kunnon ecco kenkiin vaikka tässä rahatilanteessa meinasin päätyä Primarkin halpiksiin. Odotan jo tulevaa viikonloppua kun kuuta nousevaa ja sovitiin että ajellaan viikonloppuna Brigtoniin tai Windrosin linnaa ihmettelemään, sitä ennen kuitenkin vielä tasan 26 työtuntia kärvisteltävänä. Ainiin ja isosisko puolisoineen tulee ens kuussa tänne neljäksi päiväksi, can't wait <3

Lopuksi pari fiiliskuvaa sunnuntain kävelyretkeltä eteläisestä Lontoosta.