Eteenpäin ponnistusta

Kiitos kaikille edelliseen postaukseen kommentoineille ja lähes kohtuuttomalta tuntuneessa tilanteessani myötäeläneille, sain jotenkin tosi paljon voimaa ja hyvää energiaa teidän kommenteista ja privaviesteistä! <3 Mietiskelin tämän blogin kohtaloa ja koska tänne olisi kuitenkin kiva kirjoitella rehellisesti fiiliksiä niin muokkailin postauksia ja päädyin poistamaan kaikki tunnistetiedot sairaalasta ja osastosta jossa olen töissä.

Olen siis nyt aloittanut itsenäiset työt tuolla "helvetin esikartalossa" ja kuten vähän pelkäsinkin, ei mulle ketään mentoria nimetty. Minut laitettiin kylläkin "overseanurses preceptorcip" ohjelmaan, ongelma tässä vaan on että ensimmäinen ohjaustapaaminen on toukukuun lopussa ja seuraava heinäkuun lopussa eli en todellakaan kostu tästä yhtään mitään! Noihin koulutustapaamisiin on myös tehtävä kaiken maailman esitehtäviä. NYT sitä tukea ja apua kun tarvitsisin jos koskaan, tuskin toukokuun lopussa enää. Mulla on muuten myös pitkä liuta nettikursseja suoritettavana mm. tietosuojalakien kannalta, deadline on 8 viikkoa töiden aloittamisen jälkeen eli on tässä vielä aikaa. Ne kurssikokeet on muuten laadittu niin ovelasti että ei auta kun päntätä noi jutut.

Sain luojan kiitos vain 3 omaa potilasta ekana työpäivänä sekä otin vastaan yhden uuden potilaan (joka olikin sitten vähän haastavampi). Tämähän tarkoitti sitä että muilla sairaanhoitajilla oli yli 10 potilasta kontillaan ja aivan helvetillinen kiire. Minusta johtumattomista syistä monet asiat menivät päivän aikana totaalisen pieleen, kuten erään potilaan iso toimenpide (johon tehty oli iso liuta esivalmisteluja erilaisten verituotteiden tiputtamisesta lähtien), joka oli vain kadonnut sairaalan listoilta eikä sitä siis voitu tehdä. Eräs potilas taas oli ollut jo pari päivää näkemättä lääkäriä ja ilman verikokeita (vaikka arvot sellaisia että niitä pitäisi seurata päivittäin), soitin 3 kertaa lääkärille ennenkuin sain jonkun paikalle alkuillasta. Lääkäreiden etsimistä voisi todella kutsua metsästykseksi. MITÄÄN ei tunnu tapahtuvan ennenkuin muistuttaa useita kertoja ja roikkuu hihassa. Kuinkahan monta lekuria olen ärsyttänyt pelkästään yhden vuoron aikana, siinä vasta laskeminen... Taisin joutua huomauttamaan myös ainakin 4 kertaa, että eräs potilas tarvitsee kotiutumiskirjeensä, samaan aikaan minua kuumotti toisen osaston osastonhoitaja, joka halusi pikaisesti siirtää uuden potilaan kotiin lähtevän tilalle. Hän tuli jopa viereen kyyläämään ja hoputtamaan kun annoin potilaalle kotiutumisohjeet haavanhoidon yms. suhteen ja kirjaimellisesti talutti huonojalkaisen potilaan käytävälle odottamaan pariksi tunniksi, kyytiä ei muuten ikinä tullut ja huonojalkainen papparainen kinkkasi lopulta keppien kanssa bussiin. Sain muuten myös haukut koska unohdin teettää potilaalla palautekyselyn, mielestäni tein lähinnä sairaalalle palveluksen... Mikään potilassänky ei ole ikinä varmaankaan 10 minuuttia pidempään tyhjänä tuolla, erittäin tehokasta toimintaa siis.

Hoitotyö on todellakin erilaista kun suomessa kuten edellisessä postauksessa kerroin, potilailla ei mm. ole varsinaisia hoitosuunnitelmia vaan jos potilaalla on haava niin sitä varten on oma lomake joka toimii hoitosuunnitelmana. Suomessa olin tottunut kirjoittamaan pitkät pätkät niin potilaiden fyysisestä kun henkisestäkin voinnista, mutta täällä suositellaan kirjoitettavaksi erittäin lyhyttä ja tiivistettyä lyhenteillä höystettyä tekstiä per työvuoro. Tyypillinen kirjaus koko päivän potilastyöstä on esimerkiksi GCS 15/15, EWS 0, patient is self caring and mobilising. Kaikki muut tiedot ja tehdyt työt löytyy lomakkeista. Joka vuorossa ruksitaan "check list" jossa taitaa olla yli 30 kohtaa eli ruksin laittamalla todistaa että on huolehtinut jonkun osa-alueen kuten potilaan kanyylin tai ihon kunnon tarkistuksen, tätä on siis turha kirjata erikseen. Suomessa uuden potilaan vastaanottamiseen meni paljon aikaa etenkin hoitosuunnitelman laatimisen osalta, täällä pääsee kyllä siinä suhteessa helpommalla joskin monen monta ruksilomaketta pitää täyttää ja tämä tulee ainakin aluksi viemään mun kohdalla paljon aikaa. Jännitin hoitotyöstä englanniksi kirjoittamista, mutta se murhe on nyt poissa, itse kirjoittaminen kun on täällä suorastaan harvinaista.

Psyykkasin ekan päivän aikana itseni pysymään rauhallisena. Mulle ei ollu nimetty ketään "auttajaa" tai ohjaajaa, ilmoitettiin vaan että tämä ja tämä ihminen hoitaa lääkkeesi. Jouduin kysymään/etsimään apua päivän aikana lukemattomia kertoja ja lisäksi 13h aikana olin puhelimessa varmaankin vähintään 2 tuntia. Yksinkertainenkin asia kuten potilaan kyydin tilaaminen vie tuhottomasti aikaa, koska linjalla joutuu odottamaan 20 min vain että pääsee toiselle linjalle odottamaan vähintään yhtä kauan! "Kotihoidon" järjestäminen on myös monen mutkan ja lukemattomien puhelinsoittojen ja lomakkeiden takana! Miten onkaan asiat voitu tehdä hankaliksi.  Jos osastolla olisi edes yksi sihteeri hoitamassa näitä hommia tai vaikka sähköinen järjestelmä potilaskuljetuksille kuten suomessa niin kaikkien työtaakka kyllä helpottaisi suunnattomasti!

Kaiken maailman eritasoisia farmaseutteja tonne on kuitenkin varaa palkana, yhden työ on pelkästään käydä läpi potilaiden lääkehistoriaa (ja vie osaston ainoan tuolin ja tietokoneen hoitajien työpisteellä). Kyseessä on työ jota sairaanhoitaja pääosin hoiti suomessa (tahtomattaan) ja ilmoitti sitten lääkärille että tämä ja tämä lääke roikkuu listoilla, pitäisiköhän poistaa vai miten toimitaan. Osastolla häärii useampi farmaseutti hoitamassa erinäisiä tehtäviään, mutta lääkkeiden jako ja antibioottien laimennus kuuluu kuitenkin sairaanhoitajalle. Sori nyt vaan mutta musta noi hommat kuuluis nimenomaan farmaseutille, etenkin kun sairaanhoitajia on erittäin rajoitetusti ja lääkehoito vie muutenkin tuhottomasti aikaa. Pillerit jaetaan siis kärrystä suoraan potilaiden edessä ja tietysti joka toinen pilleri puuttuu siitä kärrystä eli jääkehuoneessa joutuu joka tapauksessa juoksemaan. Suomessa lääkkeethän jaetaan lähes aina kippoihin hyvissä ajoin etukäteen, täällä hoitajat eivät moisesta ylellisyydestä haaveile edes villeimmissä kuvitelmissaan!

Valittaminen ei kuitenkaan auta ja pidän nämä ajatukset tietysti tuolla omana tietonani koska en niihin pysty kuitenkaan vaikuttamaan, ainakaan tällä hetkellä. Jännä juttu muuten miten yksinäiseksi sitä voikaan itsensä tuntea vaikka jatkuvasti ympärillä häärii porukkaa, hoitohenkilökunta on kivikasvoisia eikä kenenkään kasvoilla paista hymy. Onneksi potilaat tuntuvat tykkäävän musta ja olen löytänyt monen kanssa yhteisen sävelen, paras fiilis on kun jonkun naama kirkastuu ja huulet kääntyvät hymyyn sinut nähdessään. Lämpö, ystävällisyys, empatia ja potilaan huomiointi/kuuntelu on aina olleet mulle kaikki kaikessa. Valitettavasti tähän käytettävä aika on erittäin rajallista, tuolla hyvän hoitajan merkki kun on mitä nopeammin ja vähäsanaisemmin hoitaa hommansa ja siirtyy potilaasta toiseen sen parempi. Harmi että minkäänlaista jatkuvuutta hoidossa ei ole, itse ei voi mitenkään vaikuttaa ketkä potilaat saa hoidettavakseen, vaikka olisi hoitanut samoja edellisen päivän. Päätösvalta on osastonhoitajalla ja vastaan ei ole sanomista. Sinänsä hassua että joku on saattanut koko edellisen päivän valmistella jonkun kotiutumista, mutta ei saa jatkaa työtään koska potilas arvotaan jollekkin toiselle hoidettavaksi, vaikka tämä kyseinen hoitaja olisi se paras asiantuntija! Kuinka järjetöntä?

Päivän paras hetki on 30min ruokatauko jonka vietän siinä 3 neliön kopperossa jota kai kahvihuoneeksi kutsutaan. Valitettavasti joku potilas lahjoitti sinne telkkarin ja joka kerta joku on olen ollut tauolla niin joku on katsomassa sitä telkkaria aivan käsittämättömän lujalla, ainoa hetki kun voisi nauttia hetken rauhasta! Ei suinkaan pelkästään hoitajat ole siellä katsomassa töllöä vaan ilmeisesti jotain sairaalan huoltomiehiä. Siinä sitten istut lähes kylki kiinni jonkun tuntemattoman telkkaria intensiivisesti tuijottavan hepun kanssa syöden kanawrappia. Kahvi olisi todella ihana juttu, mutta sen on mahdottomuus koska eihän tuolla ole edes vedenkeitintä. Pitänee siis ostaa oma termari ja alkaa keittämään sumpit mukaan. Kahvihuoneen ovessa on muuten molemmin puolin iso lappu että pääsy kielletty kaikilta muilta paitsi osaston henkilökunnalta. Huonetta on aiemmin käytetty kuulemma mm. lääkäreitten nukkumapaikkana. Mietin muuten vakavasti sen kaukosäätimen piilottamista/hävittämistä jatkossa. Onko vinkkejä miten telkkarin saisi rikottua mahdollisimman huomaamattomasti ja turvallisesti?

Ainiin se helvetinmoinen lääketentti mistä ulisin viime postauksessa meni paremmin kun luulin, vaikka en siis päässyt läpi, sain 74,5% oikein ja 80% olisi vaadittu. Lääkelaskut meni lähes virheettömästi, mutta ne policyjutut meni odotetusti perssiilleen. Ens kerralla toivottavasti läpi sit. En saa edes sitä tenttiä takaisin jotta näkisin konkreettisesti missä mokasin, niitä kun on 4 erilaista koetta ja mähän voisin vaikka myydä sen e-bayssä eteenpäin! Joudun muuten uusimaan ton kakstuntisen tentin vapaapäivänä ja palkattomasti, how great is that!

Kaikesta tästä paskasta huolimatta en ole valmis luovuttamaan vielä ja meinaan porskuttaa eteenpäin. Vaikka tää duuni on todellakin tällä hetkellä ottanut vallan mun elämästä, niin täytyy muistaa että elämässä on paljon muutakin. Työpäiviä on sentään vaan 3-4 viikossa. Oli muuten aika shokki olla ekaa kertaa puoleen vuoteen 12 tuntia putkeen jaloilla, onneks panostin kunnon ecco kenkiin vaikka tässä rahatilanteessa meinasin päätyä Primarkin halpiksiin. Odotan jo tulevaa viikonloppua kun kuuta nousevaa ja sovitiin että ajellaan viikonloppuna Brigtoniin tai Windrosin linnaa ihmettelemään, sitä ennen kuitenkin vielä tasan 26 työtuntia kärvisteltävänä. Ainiin ja isosisko puolisoineen tulee ens kuussa tänne neljäksi päiväksi, can't wait <3

Lopuksi pari fiiliskuvaa sunnuntain kävelyretkeltä eteläisestä Lontoosta.