Puoli päivää matkassani

Mun duunissa tehdään vain ja ainoastaan 12h työpäiviä. Tai siis käytännössä 13-14h päiviä mutta palkkaa saat vain 12 tunnista. Reilua? Työpäivän aikana on 2 x 30min taukoa, mutta käytännössä molemmat on mahdotonta pitää. Ai miksi? Se selviää varmasti tämän postauksen kuluessa...

Aamuisin kaksi kolmasosaa työvuorolaisista tulee vähintään 20min myöhässä mikä tarkoittaa, että raportti venyy ja yöhoitajat pääsevät 20-40 min myöhässä kotiin (heidän on annettava vielä oma raporttinsa charge nursen ja matronin raportin jälkeen). Iltavuorossa taas homma on toisin päin, yöhoitajien raportti venyy aina ja iltahoitajat tai siis pitkän päivän hoitajat pääsevät 20 sijaan lähtemään 20-30min yli 8pm töistä. Olen tässä vaiheessa missannut jo kaksi junaa kotiin ja olen kotona noin puolitoista-2 tuntia virallisen työajan loppumisen jälkeen. Mun töistä kotiin pääseminen ei kestäny noin kauaa edes suomessa missä asuin yli 40km päässä työpaikasta (tosin ylitöitä tuli tehtyä harvoin), täällä matka on fyysisesti alle puolet lyhyempi.

5.30 Herätys (no ehkä yks torkku vielä)

5.45 suihku, kahvia ja ehkä jotain pientä aamupalaa.

6.10 Vähän pakkelia kalmankalpeaan naamaan  ja työvaatteiden viikkaaminen laukkuun (kyllä, ne on pestävä itse). Tukan survon nutturalle "sienirenkaan" ja pinnien avulla. Kauhistelen juurikasvua peilistä ja mietin koska pääsisin (tai olisi varaa) kampaajalle. 

6.25 Ulos asunnosta ja suuntana tubeasema, musat korville.

6.33 Operaatio tubeen änkeytyminen, yritän jäädä mahdollisimman lähelle ovea, koska muuten tulee hankaluuksia jäädä (tai siis tunkeutua) oikealla asemalla ulos... 

6.40 Tubesta tungettu ulos ja 5 min kävely juna-asemalle, vedän syviä hengenvetoja raikasta aamuilmaa syvälle keuhkoihin ja yritän ajatella positiivisia juttuja. 

6.52 Juna lähtee 

7.00 Perillä määränpäässä. Hymyilen aseman edessä seisovalle pienelle söpölle jehovamummolle, joka seisoo tismalleen samassa paikassa joka aamu tarjoten ohikulkijoille englannin kielistä "vartijatorni"-lehteä. Kävelen ohi miettien että nyt ei taida ylemmätkään voimat auttaa, töihin on pakko mennä. Sairaalalle kävelyä noin 6-8 minuuttia.

7.10 Suunnittelen nappaavani sairaalan 24/7 avoinna olevasta kaupasta ison cappucinon. Joku potilas on pökrännyt kaupan hyllyjen väliin ja pienessä kaupassa häärii potilaan ympärillä lääkäri, hoitajia ja kaksi potilaskuljettajaa. Luulen hetken että potilas on vainaja, mutta onneksi nään rintakehän liikkuvan (taju näyttää olevan poissa). Heillä on vaikeuksia saada potilas ahtaassa tilassa paareille. Kaikki toimivat rauhallisesti ja tulee vaikutelma ettei ole eka kerta kun joltain lähtee siinä kaupassa jalat alta... 

7.15 Vaatteiden vaihtoa, onneksi olen ainoa henkilökunnan huoneessa joten saan rauhassa nakuilla. En ole vieläkään saanut muuten sitä uniformua vaan käytän scrubseja eli "leikkaussalivaatteita". Joku osastolla kiertävä kyttäävä yliylihoitaja on muuten 3 viikon aikana tullut jo 2 kertaa tivaamaan multa miksi mulla ei oo (sitä helvetin rumaa vaaleansinistä) uniformua vielä päällä. Sitten kahvihuoneeseen (komero olisi osuvampi sana) juomaan cappucino ja hörppäämään vettä, koska seuraava mahdollisuus on todennäköisesti vasta joskus 6-7 tunnin päästä. Olinkin jo unohtanut miltä tuntuu elää karhean kielen kanssa... 

7.30 Virallinen työaika alkaa. Olen todennäköisesti yksin istumassa aamuraportilla, koska kaikki muut on myöhässä. Jopa molemmat esimiehet. Olin muuten aivan hämilläni ekoina päivinä että missä kaikki oikein on!? Varsinkin kun ehdottomasti kiellettiin tulemasta myöhässä töihin ja että pitää heti soittaa jos meinaa myöhästyä 5 minuuttiakin...justjoo.

7.40 Raportti ei ole alkanut vieläkään, mutta sentään muitakin ihmisiä on valunut huoneeseen.

8.15 Raportti loppuu (ihmisiä tipahtelee pikkuhiljaa lisää sen aikana ja yleensä yöhoitaja aloittaa rapsan alusta kun pomo tulee huoneeseen), sehän vehähti taas yllättäen yliaikaiseksi, seuraavana yöhoitajien yksilötaportti.

8.40 Yöhoitajat pääsevät myöhässä kotiin ja aamuvuoro aloittaa hommat. Ensisijainen tehtävä nyt olisi vaihtaa kaikkien lakanat (kyllä, joka päivä) ja pestä potilaat (kyllä, tämä kuuluu myös sairaanhoitajille). Osalla on kuitenkin tutkimuksia heti aamu yhdeksältä ja näihin täytyy tehdä valmisteluita mm. Pre op antibioottien/nesteytyksen antamista (ennen operaatiota). Olen pulassa koska en saa antaa vielä iv antibioottia ja 10 minuuttia menee hoitajan etsimiseen joka saa antaa  iv tuotteita, mutta hänhän tarvitsee tarkistukseen toisenkin sairaanhoitajan ja eikun etsimään sellaista! Potilaskuljettaja hermostuu odottaessaan ja potilas tuskastuu koska tietää että ollaan myöhässä.

9.20 Potilas lähtee rutkasti myöhässä tutkimukseen. Hissimatkalla kirjoitan hiki otsalla esitietopapereihin viimeisiä labratuloksia ja vitaaleja, tämähän olisi ollut yöhoitajan tehtävä mutta jää lähes aina aamun kiireisemmille hetkille täytettäväksi. 

9.40 Takaisin osastolle, radiologian osasto kun sijaitsee lähes toisella puolella sairaalaa. Tullessa osastolle sihteeri huikkaa että toista potilasta odotetaan 10min päästä syöpähoitoon (näitä aikataulujahan ei juuri koskaan kuitenkaan voida antaa etukäteen!). Huomaan että pahoinvointilääke pitää antaa iv ja taas etsimään luvallista sairaanhoitajaa. 

10.05 Toisen potilaan kuljetus tutkimuksiin potilaskuljettajan kanssa. Suomessa potilaskuljettajat kuljettivat potilaat omatoimisesti, mutta täällä hoitajan pitää olla AINA mukana. Kuulemma jokunen vuosi sitten potilas kuoli kesken kyydityksen eikä potilaskuljettaja huomannu tätä. Hoitajan on oltava potilaan pääpuolella, jotta näkee potilaan kasvot kokoajan ja siis saa tehdä sen raskaimman työn työntämällä sitä pirun painavaa ja jäykkää sänkyä. Hyvän hien saa aikaiseksi. 

10.20 Sitten muitten potilaiden kimppuun: aamupesuja, vitaalien ottamisia, dreenien tyhjennyksiä, monivaiheisia haavanhoitoja. Matron tulee ilmoittamaan mulle että joku mun potilas on päätetty kotiuttaa ennenaikaisesti (mistä ei puhuttu raportilla mitään) ja minun on heti soitettava district nurselle ja faksattava "kotihoitolähete". Saan käteeni etsinnän jälkeen kaksipuolisen monisteen, jossa kysytään ainakin 50 eri kohtaa potilaasta, lomake on sekava enkä ymmärrä kaikkia kysymyksiä, yritän huikkailla ohi laukkaavilta hoitajilta apua ja toiset sitä antavatkin, mutta eivät ehdi paljoa jäädä neuvomaan. En tunne potilasta tai taustoja joten homma mutkistuu entisestään, mietin miten selitän monivaiheisen haavanhoidon englanniksi, en voi edes käyttää sanakirjaa koska tietokoneilta ei pääse (tietenkään) nettiin. 10 minuutin päästä matron tulee hoputtamaan että joko valmista ja tokaisee että sinun täytyy suoriutua tästä nopeammin. Totta, jos saisin vain edes kerran käydä tämän jonkun kanssa rauhassa läpi niin varmasti osaisin jatkossakin ja selviytyisin ripeämmin!? Seuraavaksi hoputetaan hakemaan potilaan lääkkeet sairaala-apteekista pikaisesti, jotta saadaan potilas heti ulos, samoin lääkäreitä täytää käydä jatkuvasti ahdistelemassa toimistossa ja soitella hakulaitteisiin. En ehdi päivystää puhelimen edessä lääkärin takaisinsoittoa ja tottakai lääkäri soittaa heti kun poistun paikalta (joku vastaa puhelimeen joka ei tiedä että se olin minä joka yritin soittaa sille lekurille) ja taas joudun soittamaan uudelleen hakunumeroon ja odottamaan lääkärin takaisinsoittoa...Tekisi mieli sanoa ruma sana. Kiirehän on siksi että uusi potilas odottaa kohta käytävällä paikkaa. Aina on joku jonossa osastolle eikä mikään peti ole koskaan siivousta pidempään tyhjänä, tehokasta toimintaa.

11.30 Vanha potilas ulos (tai siis käytävälle odottamaan lääkärin loppukirjettä) ja uuden vastaanotto läpsystä. Tuskastun, koska tiedän että ruoka-aika lähestyy ja potilaistani neljällä menee pika-insuliinit lounasaikaan (riippuen verensokerista ja nekin pitää siis ottaa). Uudella potilaalla ja hänen omaisillaan riittää kysymyksiä, joihin parhaani mukaan vastailen ja ravaan kysymässä muilta neuvoja. Lisäksi 12 lääkkeet on jakamatta ja lääkekierros vie minulta vielä ikuisuuksia, koskaan ei tiedä löytyykö lääkkeet osaston kärryistä (jotka roudataan huoneisiin joista pillerit jaetaan yksitellen) vai potilaan omasta lukollisesta lokerosta. Näihin lokeroihin on vain yksi yhteinen avain olemassa(!!!) ja menee aina aikaa hoitajan löytämiseen jotta saa avaimet, sitten joku hakee ne pois ja taas seuraavan potilaan kohdalla joudut juoksemaan sen avaimen takaisin... Tämä on järjetöntä. 

12.15 Yritän kysellä health care assistenttia avukseni verensokereiden mittaamiseen, koska ne lääkkeetkin pitäisi saada potilaille, saan eioota tai eiehi vastaukseksi. Muut hoitajat kyllä komentavat tiukkasanaisesti avukseen healt care assistentteja, mutta mä en vaan osaa sanoa tiukasti kenellekään että nyt muuten otat mulle huoneista viis ja kuus verensokerit ja heti. Ystävällinen kiltti pyyntö tuntuu valitettavasti menevän kuin kuuroille korville. Komennukset ja käskyt ei vaan istu mun suuhun, kai tän kiltteyden seurauksista saa sitten vain kärsiä koska oma vikahan tää on. Täytyy vielä lisätä että HCA:t on pääasiassa tosi mukavia, mutta heitä on aivan liian vähän työtaakkaan ja potilasmäärään nähden. Siksi heilläkin on välillä pinna tosi kireällä, niinkun lähes kaikilla tuolla. Hymy ja nauru työn lomassa työkavereiden kesken tuntuu kaukaiselta utuiselta muistolta kotisuomesta. 

14.00 Verensokerit otettu, lääkkeet ja insuliinit mutkien kautta saatu annettua myöhässä, potilaskelloihin vastattu, pahoiteltu, diettikeittiöön soiteltu kun joltain potilaalta puuttuu jotain (tämähän kuuluu tietysti sairaanhoitajalle). Kurkku on kuiva ja pääsen vihdoin tauolle, uuden potilaan paperityöt ovat vielä aloittamatta ja monen monta lomaketta odottaa täyttöään. Pakko kuitenkin nyt syödä ja juoda jotain tai mulle käy sanoin kun sille potilaalle aamulla siellä sairaalakaupassa.

14.15 Pikkuruinen kahvihuone on täynnä porukkaa, en tunnista heistä kuin yhden. Ovessahan on iso lappu molemmin puolin että vain osaston henkilökunnalle, kaikilta muilta pääsy kielletty, ei paljon näytä auttavan. Telkkari pauhaa kovalla ja ihmiset puhuvat sen yli. Telkkarin pauhe ja puheenhälinä saa minut ahdistuneeksi kun odotan nuudelipurkkini lämpenemistä mikrossa. Sohvapenkillä ei ole tilaa, joten hotkin nuudelit liian kuumina tiskialtaaseen nojaten, jalkoja särkee ja haaveilen niiden nostamisesta ylös edes minuutiksi. Katson kahvihuoneen pikkuruisesta ikkunasta ulos ja kurkottamalla nään pienen palan kirkasta sinistä taivasta. Osastohan on kuin bunkkeri tai "dungeon" kuten muut hoitajat sitä kutsuvat. Osaston ikkunoista näkyy pääosin pelkkää seinää. 

Helvetin kuumakin on kokoajan ja iho nihkeän nahkea, odota vaan kun tulee heinäkuu niin sitten vasta kärsitään, olen kuullut sanottavan. Osastollehan on ehdottomasti kielletty mm. oman vesipullon tuonti. Pelottaa tuleva kesä jo valmiiksi. Ei haittaa mua vaikka olisi kylmä ja sateinen... 

14.35 Nuudelit syöty ja pieni hedelmäpussi pureskeltu, vettä lotkittu varalle. Haaveilen kahvista mutta en sitä ehdi enää mitenkään hakea kahvilasta ja pikakahvikin jää haaveeksi koska eihän tuolla ole edes vedenkeitintä. Ainoa paikka missä voin hetken istahtaa ennen töihin palaamista on vessanpönttö. Tämä viisiminuuttinen on muuten päivän paras hetki. Suljen silmäni hetkeksi ja mietin että näänkö painajaista vai onko tämä meininki oikeasti totta. Säpsähdän kun joku seuraava tulokas rämpyttää ovea, no onhan se jo aika palata töihin. Potilaskelloni soivat kun palaan takaisin ja ovat todennäköisesti soineet jo pitkään koska eihän nyt kukaan ehdi vastailla toisen hoitajan soittoihin. Potilaat ovat kiukkuisia odottelun takia ja joku kastellut odottaessa pedin, pyytelen kovasti anteeksi.

Loppupäivä jatkuu suunnitteen samaan tahtiin (jätetään iltapäivän kuvaus toiseen postaukseen) enkä koskaan ehdi pitää sitä toista palkatonta taukoa. Mun potilaat ovat sentään olleet tähän asti suht stabiileja ja mietinkin kauhulla miten sitten käy kun joku alkaakin voida huonosti ja vie kaiken huomioni. Miten muiden potilaiden käy ja auttaako mua kukaan? Nähtäväksi jää. Yritän kuitenkin kauhaa jostain sitä positiivisuutta ja sisua, eihän tätä muuten hullukaan jaksais. Opin sentään joka päivä uutta ja myös ripeämmäksi, niin ja olenhan sentään laihtunut :-)