Lähdöntuskaa

Kirjoittelen tätä muutama tunti ennen lentokentälle lähtöä, viimeistä yötä viettäen epämukavalla petauspatjalla tyhjässä kämpässä pala kurkussa ja silmät itkusta turvonneena. Ei nukuta ei. Viime tunnit meni matkalaukkuja venkslatessa, ylipainoa 3 laukulla yhteensä kun oli lähes parikymmentä kiloa eli reilusti oli karsittava tavaraa pois. 

Viimeiset päivät Suomessa eivät totta tosiaan ole olleet helppoja. Paljon pakkaamista, asioiden järjestelyä, siivoamista, hyvästejä (joita olen yrittänyt tietoisesti vältellä), itkua, kiukkuraivareita ja kai sitä ahdistusta tulevasta ja luopumisen tuskaa vanhasta, tutusta ja turvallisesta. Myös kroppa reagoi ja päänsäryt ja vatsavaivat astuivat kuvaan. Eihän sen näin pitänyt mennä! Mietin miten vanhaksi sitä on tullutkaan, nuorempana kun lähti kaikkiin muutoksiin niin reippaana ja ennakkoluulottomana ja vatsanpohjalla korkeintaan perhosia, eikä tällaisia vatsan alueen laparotomiaa (aukileikkausta) ilman nukutusta vastaavia tuskia! 

Kuvitelmissani minulla oli jonkinlainen ruusuinen kuva, että kaikki on lähdön hetkellä helppoa ja voi kevyin mielin sanoa heipat kaikelle ja kääntää nokan kohti tulevaa. Ei mennyt niin. Toki tämä muutos on kovin haluttua ja odotettua (varsinkin kun muistelee niitä kymmeniä vaikeita kertoja kun on joutunut Mr Londonin hyvästelemään lentolentällä), vaikka nyt vaikealta tuntuukin. 

Ei voi enää mennä tilaamaan aina sitä samaa salaattia lähikahvilasta tai Strongbow- tuoppia (jota muuten myydään jopa 2 litran pulloissa Lontoossa, huh!) tutusta pubista, jonka kaikki työntekijät ovat tuttuja ja osa hyviä ystäviäkin, huudella parvekkeelta naapurille kuulumisia ja vaihdella ruokatarvikkeita (viimeksi tällä viikolla sain tuoretta marjapuuroa ja vastaleivottuja sämpylöitä), morjenstaa tuttuja lähes aina kun ovesta astuu kävelykadulle, mennä lähiprismaan jonka hyllyiltä shoppailisi tarvikkeet vaikka sokeana tai mennä makoilemaan lähipuistoon, jonka jokainen puska ja penkki on tuttu (okei toi kuulosti jo aika pahalta). Ehkä tämän pikkukaupungin kasvatin on vaan aika jatkaa eteenpäin. Rakas ihana kauhea kotikaupunki jossa olen viettänyt koko 27 elinvuottani. Teininä sitä vaan niin uhosi että pois täältä on päästävä, tänne olisi myös niin helppo jäädä. 

Edessä uusi lähes tuntematon ruuhkainen kotikaupunki jossa pitää pärjätä englannilla (jonka arvosanoilla en muuten koskaan loistanut koulussa), jossa ajetaan "vääränpuoleista" liikennettä (en ikinä opi mihin suuntaan katsoa ja pää pyörii kun emohuuhkajalla kun ylitän tietä ja silti pelkään että joku ajaa päälle) ja jonka hoitotyökulttuuri on aivan uusi käsite. Jo pelkkä ajatuskin työhaastattelusta ahdistaa ja mitä jos en ymmärrä niitä kaikkia kysymyksiä ja ne on ihan että kuka toi suomainen urpo on! Mutta ehkä pitää aloittaa siitä että selviän sen tien yli hengissä. Ottaa rauhassa, hengähtää ja tutustua uuteen ympäristöön ja brittimeininkiin yleensäkkin. Kerrata hoitosanastoa ja tehdä hyvä CV. Kaikki menee hyvin, niin ne kaikki sanoo. Asioilla on tapana järjestyä! Kyllä se siitä! Katse eteenpäin eikä sinne peruutuspeiliin! Toivottomasti. Lieko freudilainen lipsahdus, siis toivottavasti oli tarkoitus sanoa ;-) 

Lisäys: Helsinki-Vantaan lentokentän vessassa soi ihanan rauhoittava linnunlaulu, olisin jäänyt sinne pidemmäksikin aikaa jos ei olisi kiire lennolle! 

Hoitsukakku ja jäähyväiset Meikulle

Aika on mennyt hurjan nopeasti: Mulla on huomenna on edessä viimeinen työpäivä! Sen kunniaksi tilasin perhetutulta aiheeseen sopivan kakun... Eikös olekkin aika pähee ;-)

Sisällä ihanaa vadelma -ja suklaamoussea. Miten noin hienoa kakkua raaskii edes syödä :)! Leivoin itse kanttarelli, salami -ja fetapiirakat sekä hain kaupasta lajitelman juustoja ja hedelmiä. Huomenna mässätään ja juhlitaan! Illaksi vielä työkavereiden kanssa pöytävaraus Kokomo Tikibaariin.

Salamipiirakkaan uppos myös pari chiliä, toivottavasti ei tullu ihan överi tulinen. Onnistuin jo polttamaan sormeni pelkästään niitä leikatessa, huh!

                                        Kiitos uusi ja vanha "Hilton" eli Meilahti 2007-2013!

Täällä aloitin keltanokkaisena sairaanhoitaja/terveydenhoitajaopiskelijana, kasvoin ja kehityin pikkuhiljaa ammattitaitoiseksi. Muistan ikuisesti kaaottisen kesän vastavalmistuneena kun olin joissain vuoroissa osaston ainoa sairaanhoitaja ja juoksin osastoa tipat ja pillerit kainalossa potilaasta toiseen yrittäen jokaisen yksilöllisesti huomioida, kuten juuri koulussa opetettu. Ajattelin että jos tästä selvitään niin selviän mistä vaan ja kyllähän siitä selvittiin! Ehkä tätä samaa sisua tarvitaan vähän myös tulevaan koitokseen.

Lukuisia keikkoja eri osastoilla, kesäsijaisuuksia, äitiysloman sijaisuus ja sitten se oma toimi. Tähän taloon siis "jymähdin", täällä oli hyvä olla. Näihin vuosiin mahtui paljon opettavaisia hetkiä, oivallusta, yhteistyötä, elämänoppeja, iloa, naurua, aherrusta, surullisiakin hetkiä, ammatillista kasvua ja upeita ystävyyssuhteita, jotka eivät toivottavasti lopu tähän maisemanvaihdokseen. Tämä paikka ja ihmiset ovat kyllä jotain, mitä aika ei unohda.

Voi pyhä Yrjö sentään!

Olen katsellut aikani kuluksi työpaikkoja Lontoolaisista sairaaloista. Yksi erittäin potentiaalinen työpaikka voisi olla South West Lontoossa sijaitseva St George's hospital eli suomalaisittain Pyhän Yrjön sairaala. Se on yksi Lontoon suurimmista ja vanhimmista sairaaloista ja perustettu alunperin vuonna 1733.

Työmatkaa olisi kotiovelta tälle sairaalalle vain noin 20 minuuttia, siitä tubematkaan kuluisi 3 minuuttia. Todella super lyhyt työmatka siis, varsinkin Lontoon mittakaavassa! Tällä hetkellä Suomessa mulla menee päivittäin vähintään 2 tuntia työmatkoihin ja se on uuvuttavaa se.

Kyseessä on siis aivan VALTAVAN kokoinen sairaalakompleksi ja erikoisaloja löytyy joka lähtöön: on päivystystä, eritasoisia valvontaosastoja, tehoa, plastiikkakirurgiaa (mm. käsi ja leukakirurgia), synnytyksia, lapsia, endoskopiaa, kardiologiaa, nefrologiaa (myös munuaissiirrot), hematologiaa, onkologiaa, neurologiaa, keuhkosairauksia, gynekologiaa, urologiaa, reumatologiaa, infektiosairauksia, silmäklinikka... You name it! Lisäksi on erilaisia terapiapalveluita, puheterapiaa, kuntoutusta, kipuklinikka, unitutkimusyksikkö, terveysneuvontaa, hyväntekeväisyystoimintaa ja dialyysiopetuskeskus.

Sairaala-alueelta löytyy myös yliopiston Medical school, useampi ravintola, kappeli ja apteekki. Peräti 7 bussipysäkkiä ympäröi sairaalaa. Niin ja sairaalalla on ihan oma appi appstoressa (toimii tosin vain briteissä), tämä se vasta on nykyaikaa! Upea juttu myös että omaisille on majoitusmahdollisuudet sairaalan alueella ja Ronald Mcdonald talo perheille löytyy myös. 

Tuntuu muuten Suomen suurinkin sairaala aika pikkuruiselta tähän verrattuna, mutta asuuhan tuolla Lontoossa "pikkasen" enemmän jengiä. On kyllä hienoa hoidon kannalta, että noin monta erikoisalaa saadaan samaan kompleksiin, harvoin kun se sairastaminen nykyään rajoittuu vain yhteen erikoisalaan, eikä potilaita tarvitse pompotella paikasta toiseen. 

Oma työkokemukseni rajoittuu vain parille erikoissairaanhoidon vuodeosastolle, joten pitää tarkkaan miettiä mihin uskaltaa hakemuksia laittaa. Olen järkeillyt, että parasta aloittaa jostain tutusta erikoisalasta, edessä on kuitenkin täysin uusi työkulttuuri järjestelmineen ja hierarkioineen, se ammattisanasto joka ei vielä ole ihan hanskassa ja kaikki mahdolliset uudet käytännöt. 

Työpaikkailmoitukset muuten poikkeavat aika lailla vaatimattomista suomalaisista versioista. Tuolla on tarkkaan kuvattu minkälaista tyyppiä haetaan, miten upeat vuorovaikutustaidot täytyy omata, miten ulospäinsuuntautunut, dynaaminen, empaattinen, diplomaattinen täytyy olla, hallita hermonsa, kestää paineita, olla virheetön, pärjätä tilanteessa kun tilanteessa... Osa noista toki itsestäänselvyyksiä, mutta kun ne on kirjoitettu auki niin epävarmuus alkaa iskeä...onko musta sittenkään tollaiseksi super nurseksi!

Olen myös pohtinut aloittaa työuran Englannissa "health care assistenttina", joka on rinnastettavissa lähihoitajaan. Tuolloin ei tarvitsisi heti hyökätä esimerkiksi lääkehoitoon, vaan saisi rauhassa keskittyä potilastyöhön eikä olla heti yksinään vastuussa kaikesta. Saisi kenties myös havainnoida rauhassa miten hommat ja sairaalasysteemit pyörii Englannin tyyliin, tutustua eri käyttöjärjestelmiin, kirjaamiseen ja opiskella sitä ammattikieltä rauhassa. Tässä olisi todella puolensa, muutaman kuukauden health care assistentin pestistä ei varmastikkaan olisi haittaa (vaikka se vähän nössö valinta olisikin). Lisäksi voisi hakeutua akuutimpaan paikkaan kuten tehovalvontaan, mihin taas en sairaanhoitajaksi uskaltaisi hakeutua ilman alan kokemusta. Onneksi tässä on vielä aikaa pohtia eri vaihtoehtoja :-)

Lopuksi vähän kultaisia koulumuistoja! Olenkin viimepäivinä pakkailun yhteydessä lueskellut vanhoja muistiinpanoja ja muistellut kouluaikoja....

Anne-nukke sai kyytiä

                                                     Tissien tunnustelua rintasyövän varalta...

Perioperatiivisia opintoja... Muistan elävästi kun opettaja kertoi pyörtyneensä leikkaussaliin, koska ei ollut pitkän leikkauksen aikana ollut syönyt/juonut/käynyt pissalla yli 7 tuntiin. Silloin päätin, etten ainakaan koskaan mene töihin leikkuriin!

 ...ja tähän ollaan tultu, edustavana vetämässä elvytyskoulutusta ;-)

One month to go

Tasan kuukauden kuluttua herätään ensimmäiseen yhteiseen aamuun meiän uudessa kodissa Lontoossa! Ajatukset on kyllä aikalailla muutossa, en oikein muuta osaa ajatellakkaan. Sitä ennen riittää kuitenkin vielä puuhaa. Tähän mennessä olen:

- Irtisanonut vuokrasopimuksen

- Irtisanonut sähkösopimuksen

- Tehnyt maistraattiin ja postille muutto-ilmoituksen

- Selvittänyt pankki-ja vakuutusasiat Suomessa

- Hankkiutunut eroon ainakin osasta tavaroista ja vaatteista

- Aloittanut tavaroiden pakkaamisen

Vielä edessä:

 

- Kämpän tyhjentäminen ja loppusiivous

- Pakata matkalaukut

- Sopeuttaa kissat siskon hoiviin

- Hoitaa kampaaja ja hammaslääkärijutut

- Palauttaa kelakortti Kelaan

- Juhlia tietty (lisää) läksiäisiä!

 

Mukaani lentokoneeseen lähtee rinkka, iso matkalaukku ja pieni cabin size laukku. Mr Londonin mukana lähti muutama viikko sitten yksi laukkuni, jossa oli mm talvivaatteita. Näillä pitäisi sitten pärjätä, en meinaa ainakaan alkuunsa lähettää rahdilla mitään. Hackmanin aterimia, paistinpannu ja muutamia pieniä sisustauluja meinasin pakata mukaan, mutta isoimille tavaroille täytyy sanoa heippa. Harmi, että niitä ihania valmistujaislahjaksi saamiani margarita-laseja en saa mukaan! Toistaiseksi on aika selkeä näkemys mitä voin ottaa mukaan, mutta viime hetkillä tulee varmasti itkupotkuraivarit kun tajuan, että paljon kaikkea täytyy jättää taakse. Voihan sitä aina sitten shoppailla Lontoosta lisää ;-)

Olen viime kuukausina ostanut vain pakolliset kosmetiikkajutut ja yrittänyt käyttää kaikki mahdolliset purkit ja purnukat pois, niitä kun ei voi kuitenkaan ottaa mukaan. Hajuvesiä näyttäisi vielä olevan kun niitä ei viitti päällekkäinkään ruiskia. Onneksi ihan meidän lähinurkilta löytyy Boots, jossa on aina kivoja tarjouksia!

Sairaanhoitajan rekisreröintiä odottelen vielä. Joka päivä toivon, että täältä tulisi postia ja saisin sen oman pin-numeroni, jonka myötä olen virallisesti sairaanhoitaja. Voi tosin olla, että ehdin muuttaa Lontooseen ennen kun tuo kirje kilahtaa postiluukusta, pitää vaan sitten pitää huoli että saan sen uuteen osoitteeseen, jota olen muuten tavaillut ja yrittänyt lausua oikein joka päivä :)

 

 

 

Parasta tässä on, että reilun puolentoistavuoden kaukosuhde muuttuu pian "lähisuhteeksi" ja voidaan alkaa elämään ihan normaalia arkea. Taistella kumpi saa sen isomman osan sängystä (minä tietysti), 

mitä syödään, kumman vuoro tiskata ja mitä kanavaa katsotaan. Tätä kaikkea odotan eniten.