Lähdöntuskaa

Kirjoittelen tätä muutama tunti ennen lentokentälle lähtöä, viimeistä yötä viettäen epämukavalla petauspatjalla tyhjässä kämpässä pala kurkussa ja silmät itkusta turvonneena. Ei nukuta ei. Viime tunnit meni matkalaukkuja venkslatessa, ylipainoa 3 laukulla yhteensä kun oli lähes parikymmentä kiloa eli reilusti oli karsittava tavaraa pois. 

Viimeiset päivät Suomessa eivät totta tosiaan ole olleet helppoja. Paljon pakkaamista, asioiden järjestelyä, siivoamista, hyvästejä (joita olen yrittänyt tietoisesti vältellä), itkua, kiukkuraivareita ja kai sitä ahdistusta tulevasta ja luopumisen tuskaa vanhasta, tutusta ja turvallisesta. Myös kroppa reagoi ja päänsäryt ja vatsavaivat astuivat kuvaan. Eihän sen näin pitänyt mennä! Mietin miten vanhaksi sitä on tullutkaan, nuorempana kun lähti kaikkiin muutoksiin niin reippaana ja ennakkoluulottomana ja vatsanpohjalla korkeintaan perhosia, eikä tällaisia vatsan alueen laparotomiaa (aukileikkausta) ilman nukutusta vastaavia tuskia! 

Kuvitelmissani minulla oli jonkinlainen ruusuinen kuva, että kaikki on lähdön hetkellä helppoa ja voi kevyin mielin sanoa heipat kaikelle ja kääntää nokan kohti tulevaa. Ei mennyt niin. Toki tämä muutos on kovin haluttua ja odotettua (varsinkin kun muistelee niitä kymmeniä vaikeita kertoja kun on joutunut Mr Londonin hyvästelemään lentolentällä), vaikka nyt vaikealta tuntuukin. 

Ei voi enää mennä tilaamaan aina sitä samaa salaattia lähikahvilasta tai Strongbow- tuoppia (jota muuten myydään jopa 2 litran pulloissa Lontoossa, huh!) tutusta pubista, jonka kaikki työntekijät ovat tuttuja ja osa hyviä ystäviäkin, huudella parvekkeelta naapurille kuulumisia ja vaihdella ruokatarvikkeita (viimeksi tällä viikolla sain tuoretta marjapuuroa ja vastaleivottuja sämpylöitä), morjenstaa tuttuja lähes aina kun ovesta astuu kävelykadulle, mennä lähiprismaan jonka hyllyiltä shoppailisi tarvikkeet vaikka sokeana tai mennä makoilemaan lähipuistoon, jonka jokainen puska ja penkki on tuttu (okei toi kuulosti jo aika pahalta). Ehkä tämän pikkukaupungin kasvatin on vaan aika jatkaa eteenpäin. Rakas ihana kauhea kotikaupunki jossa olen viettänyt koko 27 elinvuottani. Teininä sitä vaan niin uhosi että pois täältä on päästävä, tänne olisi myös niin helppo jäädä. 

Edessä uusi lähes tuntematon ruuhkainen kotikaupunki jossa pitää pärjätä englannilla (jonka arvosanoilla en muuten koskaan loistanut koulussa), jossa ajetaan "vääränpuoleista" liikennettä (en ikinä opi mihin suuntaan katsoa ja pää pyörii kun emohuuhkajalla kun ylitän tietä ja silti pelkään että joku ajaa päälle) ja jonka hoitotyökulttuuri on aivan uusi käsite. Jo pelkkä ajatuskin työhaastattelusta ahdistaa ja mitä jos en ymmärrä niitä kaikkia kysymyksiä ja ne on ihan että kuka toi suomainen urpo on! Mutta ehkä pitää aloittaa siitä että selviän sen tien yli hengissä. Ottaa rauhassa, hengähtää ja tutustua uuteen ympäristöön ja brittimeininkiin yleensäkkin. Kerrata hoitosanastoa ja tehdä hyvä CV. Kaikki menee hyvin, niin ne kaikki sanoo. Asioilla on tapana järjestyä! Kyllä se siitä! Katse eteenpäin eikä sinne peruutuspeiliin! Toivottomasti. Lieko freudilainen lipsahdus, siis toivottavasti oli tarkoitus sanoa ;-) 

Lisäys: Helsinki-Vantaan lentokentän vessassa soi ihanan rauhoittava linnunlaulu, olisin jäänyt sinne pidemmäksikin aikaa jos ei olisi kiire lennolle!