Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sairaanhoitajana englannissa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sairaanhoitajana englannissa. Näytä kaikki tekstit

lauantai 25. kesäkuuta 2016

Perjantaipommi

Vanhassa työpaikassani perjantaipommilla tarkoitettiin potilasta, joka lähetettiin viikonloppua vasten pienestä keskussairaalasta isoon yliopistosairaalaan kun huomattiin että huonokuntoisen potilaan kanssa ei pärjätäkkään viikonlopun yli rajallisilla resursseilla. Usein tällainen perjantaipommi potilas päätyi siirron päätteeksi lyhyessä ajassa elvytettäväksi, teholle tai tarvitsi ainakin akuuttia hoitoa ja kiireellisiä toimenpiteitä. Tässä postauksessa perjantaipommilla on kuitenkin vähän erilainen merkitys... 

Perjantaiaamuna herätyskello pirisi tuttuun aikaan 5.30am ja mietin jaksanko pestä hiuksia vai pärjäänkö kuivashampoolla. Räpläsin unisin silmin puhelinta torkuttamaan. Avasin hetken kuluttua uutissivuston vilkaistakseni Britannian EU kansanäänestyksen tulokset ja uutisen lävähtäessä verkkokalvoilleni suustani pääsi parahdus herättäen vieressä tuhisevan kumppanini "they are going to kick me out"!! Peiton alta kuului järkyttyneen yllättynyt ääni "Are you kidding me"!? 

Töissä oli apea tunnelma, BBC news pyöri kahvihuoneessa ja kaikki tuijottivat uutispommia epäuskoisin silmin. Joku tuhersi jopa itkua ja brittiläinen kollega tuli halaamaan " your not leaving us please tell me you aren't" toinen puolalainen kollega taas vitsaili "have you started packing Anna". Laskimme että kahvihuoneessa meitä istui seitsemän eli kansalaisuuden edustajaa valmistautuessa uuteen työpäivään, tämähän on arkipäivää monikulttuurisessa Lontoossa. Osastonhoitaja ehdotti ääni vavisten että otettaisiin yhteiskuva ja jaettaisiin se sosiaalisessa mediassa suunnitteen tällaisin saatesanoi: "katsokaa tässä me kaikki työskentelemme yhdessä, mikä rikkaus". Työkaveri piristi mua kahvilla ja kakulla (toivon että kuvassa on suomenlippu eikä hauta-arkku, haha)
Ylihoitaja kiirehti myös muistuttamaan että overseas hoitajilla ei ole hätää tai syytä minkäänlaiseen paniikkiin, meitä ei olla potkaisemassa ulos maasta. Kuulemma panikoitumista on ollut ilmassa. Olemmehan kuitenkin toistaiseksi onnellisessa "highly skilled workers" asemassa, tienaamme reilusti yli minimirajojen ja maksamme veroja. Jos kaikki ei brittiläiset työntekijät heitettäisiin pellolle niin sairaala kirjamellisesti ammottaisi tyhjyyttään: ei hoitajia, lääkäreitä, siivoojia tai keittiöhenkilökuntaa! Lähes jokainen päivän aikana tapaamani potilas harmitteli kovasti äänestystulosta ja moni oli jopa raahautunut edellisenä päivänä puolikuntoisena tiputusten välillä vaaliuurnille! 

Wandsworth council jossa asumme äänesti 75 prosenttisesti bremainen puolesta. Miten tässä kävi näin!? Edellisen päivän täydellinen liikennekaaos ja tulvat Lontoossa vaikuttivat varmasti osaltaan äänestysaktiivisuuteen ja epätoivoiset juna-asemille jääneet twiittailivatkin pettymystään äänestyksen jäädessä väliin. Myös samanaikaisen Glastonbury jättifestivaalin epäiltiin vieneen etenkin nuorten ääniä. En ole muuten tavannut yhtäkään brittiläistä joka olisi myöntänyt olevansa brexitin kannalla! Uutismedia täyttyi viimeviikkoina yksinomaan Britain stronger in EU kampanjoista tukijoineen, asuinalueemme ikkunoita kuvittivat sadat "vote remain" lappuset ja kadulla kampanjoitiin ja jaettiin  mainoksia yksinomaan bremainin puolesta. 

Brexitin kannalla olevat pysyivät ilmeisesti suu supussa peläten tulevansa leimatuksi rasistisiksi. Mr London on aina hokenut mulle kuinka Lontoon ulkopuolella ihmiset ovat hyvin erilaisia ja kapeakatseisempia ja suhtautuvat erittäin kriittisesti mm. maahanmuuttoon. 

Suhtaudun itse tähän uutiseen varsin rauhallisin mielin ja vitsailinkin kollegoille pilke silmäkulmassa että nyt saan ainakin poikaystävän "pakotettua" menemään kanssani naimisiin! Jonkinlaisia henkisen takaiskun tunteita kuitenkin pyöri päässä, aiemmin en ole koskaan ajatellut ettenkö olisi tervetullut työskentelemään ja asumaan täällä UK:ssa. Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa koin eräänlaisia "epätoivottu" fiiliksiä täällä olosta ja sain ikäänkuin kolahduksen itsetunnolle, moni ei soisi tätä mahdollisuutta minulle. Vaikea pukea kokemaani tunnetilaa sanoiksi. 

Potilaiden kysellessä taustoistani olen aina mieluisesti kertonut miksi muutin tänne ja automaattisesti ikäänkuin puolustellut maahanmuuttoani (vaikkakin puoliksi vitsaillen) "I had no choise as my boyfriend could not learn Finnish and get a job in Finland" tai "I fell in love with an britishman and he ruined my life" sanoin ikäänkuin puolustukseksi ja antaakseni vaikutelman että en tullut tänne pakoon kurjia oloja, työttömyyttä tai viemään kenenkään työpaikkaa. Kun Suomen sairaaloista kysellään niin tykkään niinikään hehkuttaa miten hieno terveydenhuoltojärjestelmä Suomessa onkaan ja kuinka esim työntekijöiden olot ovat paljon paremmat kun UK:ssa. Tämä selittely ja hieman jopa kai sitten ylimielinen käytös on kyllä vähän noloa myöntää, miksi mun muka tarvitsisi mitään selitellä tai yrittää esittää jotenkin parempaa kuin joku joka on esim lähtenyt maastaan työttömyyttä/huonoa palkkaa pakoon kuten italialainen kollegani. Toki ihmiset ovat aina uteliaita ja tykkään jokatapauksessa kertoa itsestäni, tämä on myös hyvä keskustelujen icebreaker ja potilaat usein jakavat jotain omasta henkilökohtaisesta elämästään keskustelun lomassa ja tämä taas lujittaa hoitaja-potilas luottamussuhdetta. Kai kyse on myös jonkinlaisesta identtiteetistä, tunnenhan olevani edelleen kotimaastani kovin ylpeä suomalainen!

Onko kellään muulla ulkosuomalaisella samanlaisia fiiliksiä ja tarvetta "todistella" olemassaoloaan vieraassa maassa työskennellessä? Miten te reagoitte Brexit uutisiin? Sain muuten edelliseen postaukseeni aika huvittavan joskin vähän loukkaavan kommentin (jonka kyllä otin lähinnä sarkasmina). Kommentti herätti suurta hilpeyttä jaettuani sen facebookissa brexit keskustelujen lomassa. Enjoy:
Pakko jakaa samaan syssyyn vielä toinen kommentti, mitä olette mieltä tästä MP:stä ja etenkin tosta toisesta kommentilta, pikkasen laittaa huvittamaan!
Mr London myös muistutti brexit kohun keskellä että olen siinä onnellisessa asemassa että minulla on Suomen passi ja pääsen vapaasti matkustelemaan muissa EU-maissa jatkossakin kun taas Omidin täytynee tulevaisuudessa hommata visat eurooppaan matkustaessa ja seistä eri jonoissa lentokentän tarkastuksissa. Tämä symbolisesti eri jonoissa seisominen tuntuu olevan Omidille erityisen iso juttu. 

Kuten uutisissa rauhoitellaan, edessä on pitkät poliittiset neuvottelut eikä mitään konkreettisia muutoksia tule tapahtumaan ainakaan pariin vuoteen. Voin siis toistaiseksi rauhassa palata suomilomilta pelkäämättä että minulta evätään tänne takaisinpääsy ja myös tänne voi tulla lomailemaan huoletta (pliis kaverit tulkaa!). Punnan kurssin lasku on myös shoppailun kannalta mieluinen uutinen lomailijoille. Meinaan kyllä hakea permanent resident lupaa/korttia, katsoin eilen että perhanan pitkä ja monimutkainen 85-sivuinen hakemus täytyy laittaa vetämään ja postittaa passin/henkilökortin kanssa, elämä siis vaikeutuu kuten tuo edellisen kommentin jättäjä hartaasti toivoikin ;-) 

Suosittelisin tänne haikailevia suomalaisia sairaanhoitajia kuitenkin laittamaan hakuprosessia käyntiin mahdollisimman pian, tulevaisuudessa tänne töihintulo kun tulee todennäköisesti olemaan mutkikkaampaa ja kalliimpaa kuten Jenkkeihin ja Ausseihin. Vielä on aikaa (ja onneksi kesääkin) jäljellä!

xxx

lauantai 6. helmikuuta 2016

Työhaastattelu lähestyy... Jaiks!!

Heipä hei pitkästä aikaa! Pakko päästä tänne vähän vuodattamaan. Vuosi alkoi tosi kiireisissä merkeissä ja olen tehnyt töitä hullun lailla, kun on tehnyt viisi 13 tunnin työpäivää viikossa (osassa päivistä ei mahdollisuutta pienellekkään tauolle) niin olo on varsin rapea viikon päätteeksi). Halusin kuitenkin panostaa Senior nursen/team leaderin työhakemukseen oikeen urakalla ja sanailin 1500 sanan person statementin hien ja kyyneleiden voimalla pitkien työputkien päätteeksi. 
Infektio puolella talvi on aina tosi kiireistä aikaa, paljon flunssaa, keuhkokuumeita ja todella sairaita potilaita. Viime yönä suorastaan juostiin viemään potilasta teholle jonka happilarvot laskivat vaarallisiin lukemiin, sitten bed managerit kuumottivat siivoamaan huoneen minuuteissa koska toinen potilas oli jo matkalla huoneeseen. 

Sairaalassa on vallinnut joulun jälkeen suunnaton "petikriisi" eli kaikki paikat ihan tukossa päivystyksestä puhumattakaan ja jopa keskellä yötä joudutaan siirtämään potilaita toisille osastoille jos joku sairaampi on tulossa. Minkä tahansa erikoisalan potilaita voi myöskin tulla ovista ja välillä saa huuli pyöreänä googlettaa diagnooseja samalla kun huolestuneet omaiset pommittavat kysymyksillä (mikä on täysin ymmärrettävää jos ajattelee itsensä omaisen rooliin), bed managerit kuumottavat puhelimessa uusista potilaista (joille ei ole tilaa) ja pino kiireisiä verikokeita, sydänfilmejä odottaa ottajaa lääkärin hoputtaessa vierellä ja antaen lisää tehtäviä. 

Tähän yhtälöön vielä lisäksi se että vajaamiehityksellä mennään lähes joka vuorossa, flunssa on kaatanut monet hoitajat sängynpohjille päiväkausiksi. Viime viikonloppuna soitin epätoivoisesti kaikki osaston hoitajat läpi (kuka haluaa tulla lauantaina lyhyellä varoajalla töihin... nobody!) ja luulin hetken joutuvani jäämään pitkän päivän lisäksi yövuoroon, onhan staffing needs Nurse in chargen vastuulla. 
Työhakemus lähti viime hetkillä ennen umpeutumista ja parin päivän päästä kilahti kutsu haastatteluun, sekin täytyy hoitaa keskellä 13 tuntista työpäivää eli täytyy vaihtaa jakkupuku lennosta päälle! Mietin josko menisin vaan työuniformussa mutta pitää vielä vähän funtsia. 

Innostuin Asos nettikaupan alesta ja postimies toi mekkoa ja jakkua jos jonkinmoista. Toki piti ostaa myös lomavaatteita, 3 viikon päästä starttaa lento Dominikaaliseen Tasavaltaan. Odotetaan 2 viikon all inclusive hemmottelua kuin kuuta nousevaa :) Täytyy vielä emailailla hotellille että saataisiin seaview huone josta maksettiin extraa. Zikavirus jyllää tuolla suunnalla mutta en ole sentään raskaana, eikai sen pitäisi olla vaarallinen kun tiineille naisille. Virus tarttuu viimeisimpien tutkimusten mukaan jopa suutelemslla. Saari on pikkuruinen Cayo Levantado Samanan maakunnassa ja siellä ei ole kuin tämä yksi hotelli. Olen kysellyt hotellilta ja instagrammissa tuolla vierailleilta hyttys tilanteesta minkä ei pitäisi todellakaan olla paha. Etenkin kun kyseessä on kuiva kausi. Hotelli myös sumutetaan jollain myrkyillä päivittäin hyttysten karkoittamiseksi. Toivotaan näkevämme valaita koska nyt on paras whale watching season! Saaren ympärillä on myös paljon pelikaaneja kalastamassa joten niitä on varmasti hauska bongailla. Tällaisia eläinhulluja kiinnostaa kaikki elukat tuhatjalkaisista valaisiin :) Alla kuva muutaman viikon takaa St James's parkista.
Takaisin itse aiheeseen... Ensi torstaina siis pitäkää peukkuja puolen päivän aikoihin. Olen yrittänyt valmistutua koitokseen lukemalla satoja sivuja ohjeistuksia, sairaalan policyitä ja lakijuttuja joiden tuntemusta edellytetään. Täällähän kaikki on hyvin byrokraattista ja kaikki kiemurat täytyy osata jos haluaa senior rooliin. Esimerkiksi tilanteessa jossa potilaalla ei ole capacityä ja hänet on olosuhteiden pakosta "pakkohoitaa". Aiemmissa haastatteluissa on riittänyt kun on perustellut miksi on hyvä hoitaja ja hallitsee työnsä, mutta nyt pääpiste on vakuuttaa miksi juuri minä olisi hyvä tässä leadership ja management roolissa ja mitä annettavaa minun kyvyilläni on osastolle. Ööööh... Meinaan painottaa hyviä commucation skills, organising, co ordination and time magement skills ja antaa niistä esimerkkejä samoin kun "dealing with difficult" situations skills. Ja tietysti hehkuttaa kuinka motivoitunut olen tähän uuteen rooliin ja kuinka motivoin, tuen ja autan muita hoitamaan työnsä hyvin. 

Puoli vuotta sitten en olisi uskonut että minua voitaisiin edes harkita tähän senior staff nursen rooliin tai että kykyni siihen riittäisivät. Jatkuva Nurse in charge kokemus on kuitenkin tehnyt minusta rohkeamman ja tuonut paljon itsevarmuutta hoitaa tätä tehtää, suurimmilta melt down hetkiltä olen viimeaikoina välttynyt ja saanut pidettyä itseni kasassa ja ammattilaisena vaikka joku olisi juuri huutanut päin naamaa (ja tätähän tapahtuu usein) . Parasta on ollut kuitenkin huomata että ihan oikesti pärjään tässä roolissa, vaikka se pirun stressaavaa onkin ja kokoajan tulee uusia tilanteita vastaan joiden tyyppisissä en ole aiemmin ollut ja ratkaisu on löydettävä nopeasti. Ei voi ottaa rennosti kuten nämä ketut meidän takapihalla päikkäreillä :) 
Iso haaste on pysyä kokoajan ajantasalla lähes 20 potilaan asioista. Nurse in chargen kun oletetan tuntevan jokaisen potilasn tilanne tarkasti: senhetkinen vointi, vitaaliarvot, tutkimustulokset ja tulevat tutkimukset/suunnitelmat, sosiaaliset olot ja kotiuttamissuunnitelmat ja päivän päätteeksi hand over kaikki seuraavalla vuorolle. Handover on ihan oma taiteensa ja vie aikaa: siinä käytävä läpi kaikki edellä mainitsemani asiat kaikista potilaista. 

Lääkäreiden tekstien lukeminen on todella haastavaa, meillä siis vieläkin tehdään kaikki käsin eikä ole tietokoneella tietoja! Jännitin ihan hirveästi handoveria ekat 6kk mutta nyt olen kehittynyt onneksi siinäkin. Tuntui ettei aivokapasiteettia vaan mitenkääm ollut tarpeeksi muistamaan kaikkea! Näkisittepä kaikki ne lippulaput ja muistiinpanot mitä kannan taskuissani ja kun levitän me päivän päätteeksi raporttia varten eteeni, hah. Katselin muuten hiljattain osaston vanhoja valokuvia ja nauroin kippurassa vaikka vähän järkytyinkin: osasto näyttää tismalleen samalta kuin 80-luvun alussa, jopa uniformuni on samanlainen kun hoitajilla tuolloin!! Eikö olekkin aika järkyttävää ja huvittavaa samaan aikaan :)
En ole ikinä oikein kuvittellut itseäni "johtajatyyppinä" vaan olen tottunut ottamaan käskytyksiä muilta ja antanut jonkun muun viisaamman tehdä hankalat päätökset. Viimeaikoina tätä ihmistä etsiessä olen kuitenkin löytänyt hänet katsomalla peiliin! Ajattelin pitkään että paikkani on ihan tavallisena sairaanhoitajana potilaiden parissa. Tämä uusi mahdollinen työ vie minut kuitenkin kauemmaksi siitä miksi alunperin halusin hoitajaksi: olla tekemässä suoraa potilastyötä. Päivävuoroissa minulla ei ole omia potilaita ja kaksi kertaa viikossa päivä menee pitkälti tuntikausien ylilääkärin kierroilla. Jokaisen potilaan tilanne puidaan hyvin tarkasti monen erikoisalan voimin ja tämä vie pienen ikuisuuden aikaa, joskin on erittäin tärkeää. Olen erittäin tyytyväinen hoidon laatuun meidän osastolla, muuten en tähän paikkaan olisi jäänyt niin pitkäisi aikaa, tässä kuussa tulee puolitoista vuotta täyteen! Uskomatonta miten aika lentää!

Osastolla on ollut massiivinen henkilökuntavaihtuvuus päällä ja meitä "vanhoja" ei ole kun muutama hassu jäljellä joiden odotetaan tietävän kaikki , ratkaisevat ongelmat ja opastamaan uusia. Uusi mahdollinen rooli tuo mukanaan roppakaupalla vastuuta koska koko osaston pyörittäminen on vastuullani ja työpanoksen on oltava joka vuorossa 110%. Toki osastonhoitaja on paikalla suurimman osan ajalla ja setvii kaikista hankalimmat tilanteet. Harmi kuitenkin että tämä ihana osastonhoitaja on menossa takaisin yliopistoon ja uusi on ottamassa joskus keväällä ohjat käsiinsä. Toivottavasti saadaan tosi hyvä tyyppi!

Suomessa luotti aina muiden ammattitaitoon mutta täällä ei valitettavasti ole lainkaan itsestäänselvyys että kaikki muut hoitavat työnsä yhtä hyvin, joten epäkiitollinen roolini on myös making sure että kaikki muutkin tekevät työnsä hyvin ja patient care on safe at all times. Käytännössä joka vuorossa minun täytyy käydä kaikki hoitokansiot läpi ja varmistaa että kaikki on up to date. CQC eli community qualitity comission saattaa milloin astua sisään tarkistaen kaikki paperit, haastattelemassa potilaat ja hoitajat ja nurse in charge on tietenkin vastuuroolissa jos jotain on pielessä koska hänen rooli on huolehtia näistä jutuista ja että potilaat ovat tyytyväisiä. Toki täytyy tuntea omat rajansa, eihän sitä nyt kaikkeen yksin pysty ja potiaiden omahoitajilla tietysti myös vastuu hoidosta ja sen sujuvuudesta.
Kaiken kaikkiaan uskon olevani valmis tähän uuteen rooliin ja uusi hopean harmaa uniformu kiiltää jo silmissä, samoin isompi palkkakuitti. Nyt olen alimmassa band 5 palkkaluokassa ja band 6 rooli nostaisi palkkaluokkaa mukavasti. Toki sen eteen saa tehdä pirusti töitä... Bring it on, I am ready!! 

Ps. Pitäkää peukkuja ensi torstaina ;-) 

maanantai 30. marraskuuta 2015

Kaksi vuotta sitten...

Kaksi vuotta sitten tuoreena lontoolaisena en olisi osannut aavistaa että nykyisin...

...Osaan erottaa sujuvammin erilaisia afrikkalaisia aksentteja toisistaan kun itse brittiläisiä! Skotti ja irkkuaksentin osaan ehkä just tunnistaa mutta en paljon muuta. No liverpool aksentin joo, se on aika karmea.

...Salakavalasti oma aksentti on alkanut muistuttaa enemmän intialaista kun brittiläistä! Liekö syynä että suuri osa potilaista intialaisia kuten myös lääkärit ja pharmaseutit ja tämä särmikäs aksenttihan tarttuu. Kärsin myös säännöllisesti curry riippuvuudesta ja voin käyttää uskomattoman summan intialaisiin take away tilauksiin. Eihän intialaista voi tilata ilman poppadomseja, onion bajia, samosoita, mixed grill tandooria, aina liian tulista vindaloota (kieriskeltiin molemmat tuskissamme viimeyö, vindapoota odotellessa!), pilau ricea, pari erilaista naania, cucumber raitaa, mango lassia... Eilen viimeksi. Katson nykyään myös ainoastaan Bollywood elokuvia! (tää vika oli kyllä sitten läppä, heh). 

...Saattaa helposti mennä 3-4kk etten liiku laisinkaan Lontoo "keskustassa" tai näe ensimmäistäkään turistia. Ei haittaa yhtään. 

...Olen unohtanut kokonaan ikävöidä suomalaisia juttuja kuten ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Glögiä olisi kyllä kiva saada tänä jouluna!

...Suomen kieli ja etenkin kielioppi on alkanut takkuilla. Piti miettiä pitkään ja väännellä ympäriinsä "ainoatakaan" sanaa ja siltikään en ole varma kirjoitinko sen oikein. 

...Saattaa mennä yli 2kk että puhun äitin kanssa puhelimessa! 

...Mun äiti ei ole vieläkään tullut käymään täällä! Meinaan kylläkin pakottaa sen tulemaan huhtikuussa ja ostan sille liput!

... Lilluttelen jalkoja merivedessä lokakuu-marraskuun vaihtessa kuten tehtiin Walesissa. Oli kyllä niin virkistävää!

...Olen alkanut kuorsaamaan ja kovaa! Mr London nauhoitti eräänä yönä höyryjunalta kuulostavaa kuorsaamistani ja järkytyin kovasti!  

...En ole käynyt yhdessäkään yökerhossa Lontooseen muuton jälkeen jos Brightonin henpartyja ei lasketa! 10 vuotta sitten tuli käytyä varmaankin pari kertaa viikossa! 

...Tubematkat ahdistavat jos pitää kulkea yli 5 pysäkinväliä. Kärsin myös kroonisesta hikoilusta jos sisälämpötila nousee yli 20 asteen, olen aina kuumissani kun muut palelee esim. töissä. Nyt ymmärrän miksi poikaystävä hikoili aina suomessa sisällä kuin pieni possu! 

...Ei enää haittaa niin paljon että sisällä tuulee vaikka ikkunat on kiinni tai että seinillä on homelänttejä.

...En enää pelkää juurikaan brittihämähäkkejä eikä aiheuta suurempia sydämentykytyksiä poimia hämähäkki ja heittää ikkunasta ulos. Jollei hämähäkki sitten yllätä pahasti kuten pari kk sitten kun istahdin vessanpöntölle... Säikäyttämäni jättihämähäkki juoksi suoraan mua päin jostain lavuaarin suunnalta! Olisin voittanut olympialaiset sillä loikalla minkä tein pytystä eteiseen! 

...Pärjään ihan oikeasti nurse in chargena ja hallitsen työtaakkani niin hyvin kun se on hallittavissa. Alan pikkuhiljaa uskoa itseeni ja taitoihini yhtä enemmän. 

...Aloitan yliopistokurssin ensi kuussa ja meinaan nyt sitten todennäköisesti hakea esimiehen kannustamana band 6 senior hoitajan paikkaa vuodenvaihteen jälkeen! En kyllä ikinä olisi uskonut että näin pian, Hui! 

... Haaveilen salaa äitiyslomasta ja haluaisin jäädä kotiäidiksi useammaksi vuodeksi (jos niin onnekkaasti kävisi että saataisiin vauva). Ei ole kuitenkaan vielä ajankohtaista, nyyh.  

...Tekisin lomasuunnitelmia valaiden kiima-ajan perusteella! Matkustetaan helmikuussa Dominikaanisiin elämäni ensimmäiselle All Inclusive lomalle. Hotelli on pienen Caya Levantado saaren ainoa hotelli ja odotukset korkealla, hotelli on listattu tripadvisorissa maailman viidenneksi parhaaksi all inclusive hotelliksi. Helmikuu tulethan pian!

... En ole edelleenkään saanut blogin astuksia kuntoon tai muokattua ulkoasua mieleisekseni. Sori!

...Maksaisin yli 2500€ kameran zoom linssistä tai yleensäkkään olisin innostunut järjestelmäkameralla valokuvaamisesta. Oma iphone taas on niin sökönä kun olla ja voi mutta en silti ole raaskinut sijoittaa uuteen puhelimeen! Odottakaa vaan kun saan kaikki ottamani 12 368 oravakuvaa blogiin "orava edestä, orava takaa, orava istuiu, orava makaa"! :-) 

Ihanaa joulunodotusta kaikille! <3

Instagram: @annarosacecilia 

maanantai 9. marraskuuta 2015

Miten päädyin sairaanhoitajaksi

Tämä on nyt sitten vähän niinkuin toivepostaus, joku kun kyseli kommenteissa miten päädyin sairaanhoitajaksi ja että kertoisin urastani Suomessa. 
Voisi sanoa että päädyin alalle vähän niinkuin vahingossa. Sairaanhoitajan ammatti ei nimittäin juuri käynyt mielessä lukioaikana, nuorena ja naivina suunnitelmanani oli pyrkiä yliopistoon lukemaan psykologiaa, sosiologiaa tai jotain muuta "hienoa". Jossain vaiheessa kuitenkin valkeni että psykologiaa on vähintäänkin yhtä vaikea päästä lukemaan kuin lääkikseen (enkä koskaan ole ollut matikka/kemia/nero tai nyt mikään muukaan nero). Lukiossa kukaan ei missään vaiheessa edes tuonut sairaanhoitajan ammattia esille eikä ammatinohjaussessioissa/luennoilla tähän ammattiin rohkaistu, kai lukiolaisten sitten odotettiin pyrkivän ns. akateemisille aloille. 

Lukion jälkeen matkustelin ja työskentelin puolisen vuotta perheeni kukkakaupassa. Jatkokoulutuksen suhteen en ollut mitenkään varma, ei tullut "ahaa-elämyksiä" ja kävin pari kertaa työkkärissä työpsykologilla juttelemassa ja testeissä. Tuolloin taisin ottaa ekaa kertaa puheeksi hoitoalan. Olin ollut joskus yläasteella TET-harjoittelussa vanhainkodissa ja tykkäsin siitä kovasti. Työkkärin täti sanoi että testien perusteella mulle ei sopisi sairaanhoitajan tasaisen toistuva työ (mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, tässä työssä jos missä jokainen päivä on erilainen). Hän kannusti mua hakemaan opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, sosiaalityötä tai toimintaterapiaa, hän sanoi näkevänsä mut esim. tekemässä työtä maahanmuuttajien sopeuttajana. Lukiohäiriön vuoksi kävin myös puolisen vuotta neuropsykologin vastaanotolla (kiitos äitini joka halusi ottaa kaiken irti vakuutuksestani). Tämä ihana naisihminen varoitteli mua hoitoalasta ja sanoi muistaakseni ettei alalle kannata missään nimessä hakeutua koska burn out on niin yleistä. 

Oma äitini sitten ehdotti ekaa kertaa hoitoalaa ja muistutti kuinka hänen Hilkka tätinsä oli kovin ammattiylpeä sodassakin auttanut sairaanhoitaja. Hilkka oli jossain vaiheessa sairastunut tuberkuloosiin ja tuohon aikaan hoitona käytettiin keuhkopussin puhkaisua! Äiti kannusti hakemaan sairaanhoito-opistoon ja muistutti kuinka sairaanhoitaja on arvostettu ammatti ja töitä riittää. Ajattelin tuolloin että en kyllä kestäisi sairaalatyötä tai edes sitä sairaalojen hajua... 

Jokin alassa kuitenkin kiinnosti ja muistin kuinka olin joskus lapsena miettinyt kouluterkkarin työtä. En tuolloin edes tiennyt että terveydenhoitajilla on sairaanhoitajan pohjakoulutus. Sitten syntyi ajatus: Minä haen terkkariksi "siistiin sisähommaan" missä ei tarvitse työskennellä sairaalassa! Ensimmäisenä valintana hakupapereissa mulla oli kuitenkin työkkärin tädin ja neuropsykologin ehdottama toimintaterapeutti. Pääsykoe oli kolmivaiheinen: vaativia kirjallisia tehtäviä ja haastavia laskuja, psykologin haastettelu ja opettajan haastattelu. Tuolloin tajusin että mulla ei oikeesti ollut edes juuri hajua mitä toimintaterapeutti tekee! Haastettelussa opettaja näytti vessanpytyn kuvaa ja kysyi miten tämä kuva liittyy toimintaterapeuttiseen prosessiin. Olin ihan monttu auki! Tämä kyllä kertoi miten epäkypsä olin tässä vaiheessa, nyt voisin puhua vessanpytystä ja sen käyttöön liittyvistä apuvälineistä vaikka puoli tuntia.  Sain varmasti kaikkien aikojen huonoimmat pääsykoepisteet, muistaakseni jotain 12/50 ja sisäänpääsyyn olisi vaadittu tyyliin vähintään 42 pistettä! 
Tuohon aikaan Stadian eli nykyinen Metropolia (kuva yllä) pääsykokeet hoitoalan puolelle oli onneksi helpot ja pääsin ekalla yrittämällä opiskelemaan terkkariksi! Koe kun oli rasti ruutuun koe missä kysyttiin lähinnä eettisiä kysymyksiä. En ollut edes lukenut pääsykoekirjaa "hoitotyön etiikka" kokonaisuudessaan ja muistan miettineen pääsykoeaamuna että mitä jos jäisinkin vain nukkumaan, olin muistaakseni ollut baarissa edellisenä iltana ja todenäköisesti olin myös krapulassa pääsykokeessa. Jos hoitotyön koe olisi ollut biologiaa ja kemiaa kuten tänä päivänä(?) niin en olisi varmastikkaan päässyt sisään! Tuntuu hassulta että paljon paljon minua nuoremmat valitsevat hoitoalan jo peruskoulun jälkeen hakeutumalla lähihoitajiksi, niin nuorena kun luulisi olevan vaikea päättää "mitä haluaa tehdä isoma". Toisaalta lähihoitajan työ on loistava pohja sairaanhoitajiksi haluaville ja kyllä sen varsin pian huomaa onko oikealla alalla, hoitoala ei todella ole kaikkia varten. Minua lämmittää ja lohdittaa että jo menehtynyt isäni oli erityisen ylpeä että valitsin hoitajan uran. Hän oli aivan tohkeissaan kun kävin erään kerran Meilahdessa katsomassa häntä osastolla sairaanhoitajan vaatteissani. 

Olin aivan vakuuttunut kouluun päästessä että musta tulee terkkari enkä missään tapauksessa halua työskennellä sairaalassa (toki tiesin että sairaalaharjoittelut ovet edessä). Jälkeenpäin ajateltuna, kuinka naivia ajattelua, varsinkin kun en ole päivääkään työskennellyt oikean terkkarin hommissa! En vaikka eräs harjoitteluni ohjaaja terkkari soitti jopa äidilleni koska halusi mut niin kovasti töihin Viiskulman terveysasemalle. Totuushan oli että jo mun eka sairaalaharjoittelu "käänsi kelkkani". Kypsymisprosessi hoitajaksi ja muutenkin aikuiseksi alkoi: Tajusin että osastotyö ja tiimimeininki on todennäköisesti paljon enemmän mun juttu kun yksin terkkarin kopissa kökkiminen. Alla olevassa kuvassa muuten harjoiteltiin tunnistelemaan mahdollisia rintasyövän aiheuttamia patteja. 
Harjoittelut äitiysneuvolaan, terkkariasemille ja kouluun vaan vahvistivat tätä teoriaa, en kokenut terkkarin työtä laisinkaan omaksi. Etenkin neuvolan hullu työtahti oli järkytys. Monilla asiakkailla oli sosiaalisia ongelmia ja yhdessä pohdittiin miten raskaana oleva 17v söisi jotain muuta kun irtokarkkeja kaikilla aterioilla (muuhun ei ollut rahaa). Mua suretti myös parikymppisen loppuunpalaneen lestadiolaisäidin kohtalo: jaloissa pyöri vauva, kaksi vilkasta taaperoa ja uusi vauva parhaillaan tulossa (ja ties kuinka monta tulevaisuudessa lisää). Nuorella masentuneella äidillä ei todellakaan näyttänyt riittänyt voimavaroja suurperheen pyörittämiseen (vaikka kotona kävi kuinka neuvolan järjestämiä apupalveluita). Vauvan sydänääniä kuunnellessa hänen äidin ilme ei värähtänytkään, hän ei myöskään jaksanut komentaa tai edes katsoa taaperoitaan jotka riehuivat ympäri huonetta. Olin innoissani kun vedin ensimmäisen raskaana olevan ensikäynnin ja ohjasin erästä tulevaa äitiä ja kyselin raskauden aiheuttamia tuntemuksia. Kaikki meni mielestäni hyvin ja välillämme oli äidin kanssa hieno vuorovaikutus. Ohjaaja vain huokaili että käytin aivan liikaa aikaa koska vielä on kirjaaminen edessä ja seuraava asiakas on odottanut käytävällä jo 10min. Huokaus. Silloin ajattelin että en kyllä ala tekemään tätä hommaa niin tiukassa aikataulussa!

Terveysasemalla taas oli järkytys kuinka moni tuli jo huoneeseen itkien tai sitten itsemurhaajatuksissa, työ oli jälleen enemmän ihmisten sosiaalisten ongelmien ratkaisia kun "hoitamista" ja työtahti jälleen kerran hirmuinen, tuntui ettei kenenkään asioihin ollut aikaa paneutua. Tuntui julmalta ohjata yksinäistä lievästi ylipainoista 2 tyypin diapeetikkovanhusta syömään terveellisemmin ja välttämään herkkuja kuten ohjaaja opasti vieressä, olisin vaan halunnut sanoa että syö kahvin kanssa sitä pullaa, ota toinenkin ja yritä nauttia loppuelämästä! Se riittämättömyyden tunne terveysasemalla oli jotain erilaista kun sairaalassa, jossa sentään tuntuu että voi ihan tosissaan vaikuttaa potilaan vointiin ihan konkreettisesti... ja mikä parasta, aina tulee seuraava vuorolainen jatkamaan hommaa ja ratkaisemaan ongelmia. 

Keikkailin koko opiskeluajan eri keuhko-osastoilla Meilahdessa (olin siellä ekassa työharjoittelussa) ja sinne myös jäin töihin heti valmistuttuani. Keuhko-osasto olin työnä varsin haastava ja eri keuhkosairaudet tulivat tutuiksi: COPD, astma, erilaiset keuhkofibroosit, erilaiset keuhkosyövät...  Moni kärsi pahasta hengenahdistuksesta eikä ollut yksi tai kaksi kertaa kun potilas kuoli kesken vessareissun! Parin vuoden aikana opin näppäräksi perushoitotyössä ja tämähän on koko sairaanhoitotyön pohja. Tein ilomielin keikkaa joulut, pääsiäiset ja viikonloput (ja myöhemmin kärsin maksamalla kaikki opintotuet korkojen kera takaisin ja jouduin jopa ottamaan opintolainan näiden takaisinmaksuun, oma vika kylläkin). Ihon tarkkailut, painehaavat, erilaiset avustustekniikat ja apuvälineet tulivat "perushoitajavuosina" tutuiksi.

Potilaisen kanssa kommunikointi oli ihan parasta ja kuuden hengen miesten potilashuoneessa naurettiin joskus ihan kippurassa ja yhteishenki oli huima (vaikka yöllä kukaan ei nukkunut kun joku kuorsasi aina niin että ikkunat tärisivät). Naisten kuuden hengen potilashuone oli taas usein painajainen josta ei päässyt pois, naiset kun osaavat olla paljon vaativampia ja kateellisia. Aina kuului jostain "minulle myös, minäkin haluan että jalat rasvataan", "hoitaja minä en ole saanut vielä huomiota", "hoitaja kukaan ei ole leikannut kynsiäni viikkoihin"... 
Ensimmäinen kesä vastavalmistuneena hoitajana oli kyllä katastrofi (joskin ammatillisesti tärkeä), jokin meni pahasti pieleen työvuorosuunnitteluissa ja välillä olin ainoa sairaanhoitaja osastolla kun muut olivat lomalla. Vastuullani oli koko 24 paikkaisen osaston pillerit,  iv lääkkeet sun muut sairaanhoitajan hommat. Onneksi apuna oli kokeneita perushoitajia, muuten olisin varmaan saanut sydänkohtauksen siinä stressissä. Ei auttanut kun soitella muiden osastojen hoitajille ja kysellä neuvoa jos tuli tiukka paikka. Purskahdin eräänä viikonloppuna itkuun kun ylilääkäri tuli katsomaan aamuksi määrättyjä keuhkokuvia joita ei ollu otettu koska en tiennyt että lähetteet täytyy muuttaa tietokoneella päivystyslähetteiksi. Tämä hienotunteinen lääkäri lohdutti minua suunnilleen näin: "Anna kun etsit sairaanhoitajaa osastolta niin sinun ei tarvitse kun katsoa peiliin, luota itseesi, pärjäät kyllä varmasti". Tämä kesä olikin aikamoinen tulikoe jonka ainaka opin todella ottamaan vastuuta ja ymmärsin mitä sairaanhoitajan työ on kaikessa ihanuudessa ja kamaluudessaan. Parasta oli potilaiden kiitollisuus, nähdä kun joku paranee  silmissä taikka sitten onnistunut saattohoito, jossa potilas sai kuolla rauhallisesti omaisten ympäröimänä. Onneksi keuhko-osastolla osattiin saattohoitaa, tehtiin ajoissa DNR-päätökset ja morfiinia annettiin suoraan suoneen aina kun tarvetta. Täällä Englannissahan ei ikinä anneta morfiinia suoneen osastolla, ainoastaan sc pistoksin. Monet potilaat myös elvytetään (lopputulos kuitenkin varma kuolema) koska DNR päätöksiä ei osata tehdä ajoissa toivottomassakaan tilanteessa. Surullista. Toisaalta täällä Englannissa olen törmännyt moniin todella sairaisiin jotka eivät missään nimessä halua DNR päätöstä vaan itse toivovat elvytystä jos sellainen tilanne tulee eteen. Kulttuurierot näissä jutuissa ovat kyllä valtaisat (ei tietenkään voi yleistää mitään, jokainen on yksilö). 
Palataan kuitenkin takaisin Meilahden vuosiin... Tuttu hoitaja oli töissä infektio-osastolla ja kiinnostuin kovasti infektiosairauksisra/trooppisista sairauksista erikoisalana. Infektio-osastoilla henkilökuntamiehitys on yleensä myös parempi ja tämäkin osaltaan rohkaisi hakemaan vakipaikkaa 2010 luvun paikkeilla. Tein pari keikkavuoroa infektioille ja uskalsin laittaa hakemuksen...Pian olin allekirjoittamassa ensimmäistä vakituista työsopimusta (keuhkoilla tein valmistuttuani äitiysloman sijaisuutta). Meilahden ja Auroran infektio-osastot tulivat hyvin tutuiksi 3 vuoden aikana. Infektioissa erikoisalana kiehtoi että potilaiden tila oli välillä kuin suuri mysteeri mitä eri erikoisalan lääkärit yrittivät ratkaista, useimmiten onnistuneesti. Erilaiset trooppiset taudit kuten melioidoosi, malaria, erilaisen loiset ja madot olivat mielenkiintoisia. Joskus ihmeteltiin jotain matoa purkissa oikeen porukalla! Työn ohella opiskelin Helsingin Yliopistossa 1/2 vuoden kurssin Kehitysmaalääketiedettä. Toimin myös osaston elvytysvastaavana ja kävin vanhalla kirralla persoonallisen Leila Saaren elvytys- ja simulaatiokursseilla. Suosittelen lämpimästi jos on mahdollisuus osallistua! Alla olevassa kuvassa olen vetämässä elvytyskoulutusta -joka meni kyllä aika levottomaksi :D 
Mielessä kyllä alkoi kylläkin kyteä parin vuoden jälkeen että mitä kaikkia muita erikoisaloja en ole vielä nähnyt, pohdin työtä päivystyksessä, teholla, päiväklinikoilla... Loistava työilmapiiri osastolla, ihana esimies, vaikutusmahdollisuudet työvuoroihin, antoisat vastuutehtävät ja upouusi hieno kolmiosairaala painoivat paljon vaakakupissa ja mietin että tästä paikasta jään varmaankin eläkkeelle. Uskon vakaasti että olisin edelleen samassa paikassa töissä jos tuo vieressä kuorsaava englisman ei olisi sekoittanut mun päätä! :) 
Joskus tosissaan mietin josko hakisin teholle töihin oppimaan uutta, mutta keskusteltuani kollegoiden kanssa tulin siihen tulokseen että yhden potilaan kanssa nyhvääminen ei ole mun juttu. Potilaat teholla ovat usein myös tajuttomia eikä kommunikaatiota välttämättä juuri ole koska usein heti kun potilaan tila kohenee niin osastopaikka kutsuu. Eräs hoitaja kertoi kuinka purskahti itkuun toista viikkoa intuboituna ollutta potilasta pestessä, koska mitään kommunikointia potilaan kanssa ei ollut, kuin olisi nukkea pessyt. Hän koki työn valtavan yksinäiseksi ja palasi sittemmin osastotöihin. Tehotyö on myös hyvin teknistä ja laitteita on paljon, ala onkin enemmän miesten mieleen. En koskaan ole tykännyt säätää koneiden ja monitorien kanssa säätämisestä. 

Työ päivystyksessä on taas yksi aina mielessä kytevä juttu ja harmittaa ennen ikinä päässyt harjoitteluissa kokemaan sairaalapäivystykseen sykettä. Jossain vaiheessa kuvittelin haluavani sairaanhoitajan työssä nimenomaan "actionia, draamaa, verta ja suolenpätkiä" mutta toisaalta kokemus on osoittanut että kammoksun tällaisia tilanteita. Toki tiedän mitä tehdä ja kuinka toimia akuutissa tilanteessa mutta en koe näitä tilanteita mitenkään mukavaksi tai antoisiksi. Joka ikinen elvytys missä olen ollut mukana on jäänyt jossain määrin traumaattiseksi kokemukseksi. Olen valitettavasti vähän sellainen tyyppi vielä vuosienkin jälkeen että etsin aina syytä itsestäni. Jos kun jouduin tekemään valituksen lääkärin toiminnasta (joka ei useista soitoista huolimatta tullut katsomaan potilasta tarpeeksi nopeasti yms) niin tunsin huonoa omatuntoa koska tiesin että lääkäri joutuu ongelmiin (joskin aiheellisesti). 

Toivoin usein että minusta löytyisi enemmän "kovuutta" ja kykyä asettaa asiat isompiin mittakaavoihin, ei aina etsiä syitä itsestä. Minulle on kuitenkin vuosien varrella kehittynyt varsin vahva ammatti-identiteetti ja tiedän olevani pohjimmiltani hyvä ja empaattinen hoitaja. Heikkouksiani ovat stressaaminen ja "sähellys", näitä piirteitä olen onneksi kuitenkin oppinut hallitsemaan vuosien varrella. Toivoisin olevani enemmän pitkäjänteinen, rauhallinen ja olla ottamatta asioita liian henkilökohtaisesti.
Alla oleva kuva napattu jouluaattona töissä, vuosi ehkä 2011?
Esimerkki löytyy läheltä... Viimeviikolla purskahdin itkuun kesken pirun kiireisen työpäivän. Olin viettänyt päivän (ja edellisen päivän) enemmäkseen 1-1 hoitajana tehopaikkaa odottaneen todella sairaan potilaan kanssa ja olin nälkäisenä, janoisena, väsyneenä ja pissahädässä tekemässä jotain kymmenettä lääkeliuosta potilaalleni lääkehuoneessa kun osaston house keeper alkoi kiroilemaan mulle päin naamaa koska olin muuttanut yhden neulaboxin paikkaa hyllyssä (hän oli laittanut boxin ylimmälle hyllylle mihin en ylety ja niitä neuloja käytetään yli sata päivässä)! Tavallisesti olisin kohauttanut olkapäätä, mutta nyt tilanne meni vaan yli sietokyvyn ja purskahdin itkuun. Ei tarvitse varmaan erikseen mainita että olen myös aika herkkä tyyppi enkä kestä jos mulle ollaan ilkeitä (muistattehan mun lohduttomat postaukset ekasta niiden brittipaikasta noita-akka hoitajien keskeltä)! Pomo sattui paikalle, otti mut syleilyynsä ja nyyhkytin siinä sitten hänen olkapäätään vasten muutaman minuutin purkaen kaiken pahan olon ja turhautumisen. Pomo myös tuomitsi house keeperin epäasiallisen toiminnan ja piti tälle puhuttelun. Vähän kyllä nolotti mun reaktio ja totaalinen "mental break down". Vartti myöhemmin olin kuitenkin koonnut itseni ja täysissä voimissa, annoin lääkkeet sairaalle potilaalle, otin verikokeet, mittasin vitaalit ja virtsamäärän, toistin sydänfilmi ja siirsin hetken päästä potilaan onnistuneesti teholle lääkäreiden kanssa, annoin monimutkaisen hand overin tehohoitajille, lohdutin omaisia ja ohjasin siinä sivussa ensimmäisen vuoden opiskelijaa (edelleen nälässä, janossa ja pissahädässä). Päivän päätteeksi mentiin parin ihanan kollegan kanssa pubiin burgerille purkamaan päivän tapahtumia, olo kyllä keveni kummasti! Ihanat työkaverit ovat todellakin voimavara kaiken hullunmyllyn keskellä <3. Eikä ole sairaanhoitajan työ muuten ainakaan tylsää ja yksipuolista!

Kaikki muut mun vanhat terkkari luokkakaverit ovat tällä hetkellä terkkarin päivähommissa, kuka koulussa tai muissa oppilaitoksissa, kuka terveysasemalla, kuka työterveyshoitajana, kuka neuvolassa ja kuka yksityisellä firmalla. Vain yhden tiedän olevan muissa kun hoitsun hommissa. Ainiin ja yksi rohkea jatkoi opiskelemaan hoitotieteitä. Onnea ja menestystä kaikille heille ja kiitos yhteisistä vuosista, en hetkeäkään kadu että opiskelin terkkariksi kaikkien näiden mahtavien tyyppien kanssa. Musta tuli siis vähän nii kuin luokan "musta lammas" ja jäin töihin tavallisen sairaanhoitajan hommiin sinne pahanhajuiselle osastolle mihin en ikinä halunnut! Mitä tästä opimme... NEVER say never! ;-) 

Miten te muut hoitajat löysitte alalle ja oletteko olleet tyytyväisiä uravalintaan?
Tämä selfie on napattu työpaikan vessassa kun olin vielä suhteellisen freesinä ennen 13h työvuoroa (jälkeen kuva muistuttaakin sitten zombieta)! 

torstai 22. lokakuuta 2015

And where are you from?!

Tätä kysymystä kuulen lähes jokaisessa työvuorossa. Osaan jo huomata kun potilaat keskittyvät kuuntelemaan aksenttiani, heidän aivoissaan raksuttaa ja tiedän että kysymys "where are you from" on tulossa. Yksi ihana rouva asetteli taannoin kysymyksen erityisen kauniisti "May I ask, where is that lovely accent of yours from"? Eräs hieman sekava potilas taas huudahti kerran kauhuissaan "Why do you speak with russian aksent"?!! Ensimmäisellä työviikolla eräs potilas (joka oli itse hoitaja) totesi jo heräämössä, josta olin häntä hakemassa  "you are from Finland" ja lisäsi että "I knew it immidialitely as I had finnish workmate for years" ja tietysti lisäys "she was lovely" :) 
Tykkään tästä kysymyksestä, koska tiedän että se johtaa mukavaan rupatteluhetkeen potilaiden kanssa ja on muutenkin hyvä keskustelun avaus. Toki tunnen jollain tavalla myös ylpeyttä olla suomalainen kuten kai meille suomalaisille on tyypillistä. Tykkään pelätä "arvausleikkiä" potilaisen kanssa ja heitän usein heille kysymykset takaisin "and where do you think I am from..."? 

Ylivoimaidesesti yleisin arvaus on että tulen Puolasta. Sitten ehdotetaan Slovakiaa, Tanskaa, Tsekkejä tai Venäjää. Joskus jopa Espanjaa, Portugalia ja Kroatiaa! Mua on myös jopa luultu skottilaiseksi! Pudistelen tässä vaiheessa arvauskierrosta päätäni ja pyydän menemään pohjoisempaan suuntaan. Sitten pienen mietinnän jälkeen potilaat kysyvät "Iceland"? No. "aa you must be from Norway"?! No. "Sweden"? (Suomi tuntuu todellakin olevan kadonnut maailmankartalta) uudestaan "Russia"? No. "Liethuenia"? No "Canada"? Noo!

Potilaat miettivät taas ja jatkavat palaamalla jonnekkin eurooppaan "Germany"? No. Are you sure it's not "Dennmark"? No. Tässä vaiheessa monet ovat valmiita luovuttamaan ja anelevat minua paljastamaan totuuden. Sanon välillä leikkisästi että mieti hetki, tulen pian takaisin tuomaan lääkkeen yms. Pieni leikki pitää potilaat virkeänä!
Arvausleikki jatkuu pian ja sanon potilaalle "OK I'll give you 3 tips". Potilaat usein innostuvat tästä. 

Minä: "I see that you have Nokia phone. Do you know where they orginally come from"? 

Hiljaisuus. 

Potilas: "From China... but you don't look chinese"?! 

Minä: "Hahhah no, they come from my county" 

Hiljaisuus

Minä: "Do you know the angry birds game"? 

Potilas "Yes"

Minä: And where doest that come from.."? 

Potilas: "Ooh I know, you must be american then"!? 

Minä: "hahhah, again no"

Sitten siirryn viimeiseen kysymykseen jonka perusteella 99% miespotilaista arvaavat mistä olen kotoisin... 

Minä: " Do you watch Formula 1 from TV"? 

Potilas: "Yes" 

Minä: "Well we have very good rally drivers in my country..."

Potilas: "FINLAND"!! 
Olen myös kuullut että "but you don't seem at all like Kimi Räikkönen" ja viitaten tämän kehonkieleen, "epäavoimuuteen" ja tönkköön puheeseen. Todella usein potilaat myös sanovat "Haven't been there but I've been in Iceland" ikäänkuin se olisi joku suomen naapurimaa! Päättelin että tämän täytyy johtua siitä että Iceland ja Finland kuulostavat vähän samanlaisilta land-loppuineen. 

Keskustelu jatkuu usein niin että potilas kysyy millaista Suomessa on asua, onko talvi kylmä (ja onko kesää laisinkaan) ja kysyvät olenko nähnyt northern lights. Jotkut myös ylistävät Suomen kaunista luontoa ja tietävät että meillä on paljon järviä. Joku on myös tiennyt että meillä on paljon alkoholismia ja itsemurhia! Tästä saa taas mielenkiintoisen keskustelun aikaan, jossa kerron synkän talven vaikutuksista, traagisesta sotahistoriasta ja sen periytymisestä sukupolvelta toiselle, 90-luvun lamasta vaikutuksineen ja joskus jopa vähän vitsikkäästi suomalaisten miesten "puhumattomuudesta". 
Jos minulla on aikaa ja potilas on kiinnostunut kuulemaan lisää niin kerron usein myös puhtaasta luonnosta, karhuista, yleisestä rauhallisuudesta ja turvallisuudesta, suomalaisesta terveydenhuollosta, halvemmasta päivähoidosta (täällä briteissä noin £1200 per lapsi /kk) opintotuesta, saunomisesta, avantouinnista (sanovat meitä hulluiksi) sekä juhannuksesta, jolloin kaikki matkustavat kesämökeilleen luonnon helmaan (ja arvuuttelevat montako veneestä pissannutta hukkuu minäkin vuonna). Joskus multa myös kysytään "Why on earth did you leave that lovely country and come to UK"!? Tähän taas vastaan leikkisästi että "Well unfortunately I met an british man who ruined my life" :D 

Uskon että tämän keskustelun päätteeksi potilaat eivät unohda että he ovat kohdanneet useimmiten ensimmäistä kertaa elämässään suomalaisen ja että heitä on hoitanut nimenomaan suomalainen hoitaja  :) 

Onko muilla suomalaisilla samanlaisia kokemuksia ja pelaatteko te "arvausleikkiä" ihmisten kanssa? 

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Minustako Senior Staff Nurseksi?!

Nyt en siis tarkoita seniorien kanssa työskentelevää hoitajaa (vaikka heitä kovasti arvostankin) vaan astetta korkeampaa palkkaluokkaa ja vastuullisempaa tehtävää band 6 senior staff nursena. Kun aloitin täällä band 5 (perustaso) hoitajan hommat niin olin vielä aika pihalla näistä bandeista. Band 5 on siis tavallinen perustason sairaanhoitaja, joka hoitaa joka vuorossa potilaita ja "gets her hand dirty" eli tekee kaikki normaalit sairaanhoitajan hommat perushoidosta iv lääkkeisiin ja niin edelleen. 

Band 6 senior staff nurse (SSN) on yleensä osastolla "nurse in charge" joka on ikäänkuin osaston vastuuhoitaja/johtaja etenkin jos ward manager ei ole paikalla. In charge tekee (mun osastolla) joka aamu mm. lääkäreiden kanssa "board roundin", jossa käydään jokaisen potilaan asiat läpi ja osallistuu isolle lääkärinkierrolle kaksi kertaa viikossa, toimii kirjurina ja sitten raportoi muille hoitajille mitä on päätetty tai suunniteltu. Suomessa aina potilaskohtainen hoitaja oli mukana kierroilla ja näin myös itse pysyi kärryillä missä mennään mutta näin ei tehdä täällä.

Band 6 työskentelee myös tiiviisti yhteistyössä bedmanagerien (yleensä he ovat band 7) kanssa, jotka hallitsevat osaston paikkatilannetta ja lähettävät/hyväksyvät uusia potilaita ja neuvottelevat potilaista lääkärien kanssa. Usein on esimerkiksi tilanne että osastolta on kotiutumassa 3 potilasta ja 3 uutta on jonossa sisään ja bed manager haluaa kotiutujat ulos ASAP. Sairaala saa nimittäin sakkomaksuja, jos päivystyksessä on liian pitkään samat potilaat ja siis paine potilaiden liikkuvuuden takaamiseksi on kova. Sairaalan on oltava tehokas ja samaa vaaditaan hoitajilta, etenkin in charge hoitajilta. Ongelmatilanteissa in charge on ensimmäinen jota kysytään puhelimessa tai osastolla ja potilaat/omaiset haluavat usein myös keskustella band 6 kanssa jos on vaikkapa valitus. Jos joku työntekijä soittaa itsensä sairaaksi niin hänen on myös puhuttava in chargen kanssa ja tämän tehtävä on järjestää sijainen. Jos joku on kipeänä niin in chargen on soitettava joka aamu sairastelijalla ja tiedustella mikä tilanne ja jatkuuko sairaaloma. Tämän tosin tekee yleensä ward manager jos hän on töissä. 

Kokemukseni mukaan In Chargen roolissa vaaditaan paineensietokykyä, erinomaisia organisointitaitoja, hyviä vuorovaikutustaitoja, suurien kokonaisuuksien hahmottamiskykyä, ongelmanratkaisutaitoja, rauhallisuutta mutta myös napakkuutta ja vahvaa johtajuutta. On myös tiedettävä missä (hankalissa) tilanteissa täytyy "escalate" eli vielä asia ylemmälle taholle ja keneen olla yhteydessä. 

Meidän osastolla on onneksi myös discarge co-ordinator, joka organisoi kotiutukset ja neuvottelee esimerkiksi sos tahon ihmisten, occupational terapeuttien, omaisten ja dictrict hoitajien kanssa kotiutumisista. Tämä kyllä helpottaa kaikkien työtaakkaa! Farmaseuttia tarvitaan järjestämään potilaiden kotilääkkeet ja apteekki toimittaa lääkkeet osastolle ennen potilaan kotiutumists. Jos potilaalle tulee kotiin "blister pack" eli dosetti niin apteekille on annettava 24hour notice joten ihan käden käänteessä ei kotiutus käy vaikka lääkäri toteaisi potilaan "medically fit for dicharge" niinkun täällä sanotaan. Lääkärin on myös kirjoitettava kirje ja osastosihteerin varattava jatkoaika.

Vielä muutama kuukausi sitten en edes villeimmissä unelmissani haaveillut band 6 roolista tai ajattellut olevani kykenevä siihen, mutta nyt olen alkanut totuttelemaan ajatukseen että jonain päivänä se on mahdollista. Olenhan tähän mennessä ollut jo lukemattomia vuoroja in charge, jotkut vuorot menevät huonommin ja jotkut paremmin, mutta niinhän se on kaikilla. Hiljattain yksi mun kanssa samanikäinen kollega (tän on ollut osastolla vajaa vuoden pidempään kuin minä ja valmistunut pari vuotta mun jälkeen) haki auennutta band 6 paikkaa ja sai sen! Kaksi uutta paikkaa on aukeamassa tai toinen itseasiassa jo auki ja tätä paikkaa hakee (ja tod näk saa) toinen hyvä kaveri ja kollega. Mua on kannustettu hakemaan toista alkuvuodesta aukeavaa paikkaa parinkin eri kollegan toimesta mikä tietysti tuntuu tosi kivalta, mutta samalla uusi mahdollinen vastuutehtävä suorastaan kauhistuttaa! Minustako muka band 6 seniori!? Tässä vähän plussia ja miinuksia mitä olen pyöritellyt päässäni: 

+ Plussat

*Parempi palkkataso (vuosipalkka noin £5000 parempi) 
*Vastuullisempi ja haasteellisempi työ
*Ammatillinen kehitys ja uuden oppiminen
*Kokemusta johtajuustaidoista, "sovittelutaidoista" ja ongelmatilanteiden ratkaisusta
*Työ fyysisesti kevyempää, koska ei niin paljon sitä kliinistä potilastyötä 
*Moniammatillisessa tiimissä työskentely
*Avaa tulevaisuudessa ovia band 7 rooliin ja esimerkiksi päivätyöhön vaikkapa infection control nursena tai sexual health clinikalla just to name few


- Miinukset

* Henkisesti stressaavampi työ missä pitää olla tiukka, kontrolloida ja kytätä jatkuvasti muiden tekemisiä ja välillä jopa "tapella" muiden tahojen kanssa  
* Vastuu lähes kaikesta osastolla, paineet olla täydellinen ja osata ulkoa kaikkien potilaiden kaikki asiat viimeistä piirtoa myöten 
* Työpanoksen oltava 110% joka päivä, ei mahdollisuutta ottaa joskus vähän rennommin (vaikka toki hoitaa työt hyvin)
* Vieraantuminen potilastyöstä. In Chargella ei yleensä ole omia potilaita paitsi yövuorossa. Toisaalta sitten taas esimerkiksi hankalat kanyloinnit ja verikokeet jätetään In Chargen vastuulle
* Paljon puhelimessa roikkumista ja ihmisten (lääkärit, diabeteshoitajat, dietitian, haavanhoiitajat) loputonta metsästämistä - I just don't like it! 
*Työvuorot suunnitellaan niin että joka vuorossa on ihan charge, joten band 6 odotetaan olevan joustava eli toisin sanoen työvuorolista voi olla tosi raskas. 

Eniten minua huolettaa nimenomaan vieraantuminen potilastyöstä koska direct potilastyö on kuitenkin se mikä sai minut lähtemään hoitajaksi ja mistä nautin eniten. In chargena minun pitäisi pikaisesti kuitenkin nähdä osaston jokainen potilas päivittäin ja varmistaa että kaikki on OK eikä ole mitään ongelmia. Pidempiin rupatteluihin ei ole aikaa. 

Myös toisten työn kyttääminen ahdistaa, tehtäväni on tarkistaa että kaikki hoitotyödokumentit kuten hoitosuunnitelmat ja assesmentit ovat up to date. Suomessa oli itsestäänselvyys että potilaalle luotiin hoitosuunnitelma heti kun hän tuli osastolle, mutta täällä olen huomannut että se tehdään jos on aikaa ja homma jää helposti seuraavalle vuorolle (joka saattaa olla agency ja joka ei tod tee hoittareita) ja niin edelleen. Itse tiedän kokemuksesta, että usein kirjaaminen jää täällä kiireisen työpäivän vikalle tunnille ja siinä vaiheessa siis vasta tulee koskettua kansioon missä on se care plan. Suomessa taas aina ensimmäisenä luen care planin, täällä se ei taas kuulu kulttuuriin kun taas rapsalistalla eli handover sheetillä on isompi merkitys! Edellisessä työpaikassa ei ollut lainkaan care planeja ja sama edessä tässä paikassa kun sähköinen ohjelma tulee. Jos osastolle nyt tehtäisii  care quality comission CQC tarkastus ja hoitosuunnitelma tai jokin muu dokumentti puuttuu potilaalta niin kukas muukaan saa palautetta kuin NIC jonka pitäisi pitää huolta että kaikki dokumentit up to date (ja toki myös potilaan oma staff nurse)! Matron tekee myös pistotarkastuksia esimerkiksi onko EWS (vitaalit) ajantasalla vitaalikurvassa ja usein löytyy huomautettavaa. Taannoin sain aika kovat "huudot" koska apteekin toimittamaan lääkelaukkuun oli jäänyt pohjalle jääkaapissa säilytettäviä lääkkeitä jotka olivat menneet pilalle koska kukaan ei ollut huomannut niitä paitsi sitten aamulla 15h toimituksen jälkeen. En itse nähnyt edes koko laukkua, mutta koska olin in charge niin nämä satojen puntien pilaantuneet lääkkeet olivat ikään kuin mun vika koska pitäähän in chargen kuulemma huolehtia tällaisista asioista. 

En ikinä ole ollut mikään "johtajatyyppi" töissä vaan tykkään pikemminkin kun mulle annetaan tehtäviä. Unelmaduuni olis varmaan sellainen että voisin auttaa siellä täällä missä apua tarvitaan ja ottaa käskyjä vastaan muilta! Ikinä ei voi miellyttää kaikkia ja in chargena joutuu myös jatkuvasti arvostelun kohteeksi, esimerkiksi kun teen allocation kuka ottaa uusia potilaita niin joskus (tietyt) hoitajat kieltäytyvät kiireisiinsä vedoten. Jonkun nyt on vaan pakko ottaa ne uudet vastaan! Nurse in chargelle on helppo osoittaa mieltään ja syyttääliian raskaasta työtaakasta. Toki in chargena autan parhaani mukaan kentällä, mutta esim lääkärinkierrolta on vaikea irrota koska siellä odotetaan olevan läsnä ja kirjaamassa lääkäreiden suunnitelmia ylös. Tiedän kuitenkin että hyvä in charge auttaa myös kenttähommissa parhaansa mukaan ja esim. antaa potilaiden iltalääkkeitä jotta muut hoitajat vapautuisivat tekemään kirjaamisia. In chargen on myös päivän päätteeksi luettava ihan jokaisen potilaan medical notes ja tietää viimeisimmät suunnitelmat, päivittää tieto handover sheetille ja pitää raportti seuraavalle vuorolle. Ei ehkä kuulosta muiden korvissa maailman raskaimmalta työltä, mutta työpäivät ovat kyllä usein tosi sekavia ja täytyy olla "all over the place" (toki missäpä duunissa ei olisi). 

Summa summarun: Band 6 rooli olisi hieno mahdollisuus "move on" ja edetä uralla, mutta uusi työnkuva myös ahdistaa eikä tunnu minulle ainakaan vielä luontevalta. Band 5 roolissa saan kuitenkin suurimman osan ajasta olla ihan normaalin hoitajan roolissa. Jokin sanoo että " your time is not yet" ja tarvitsen enemmän kokemusta ja harjoitusta mahdolliseen band 6 rooliin, toisaalta kyllähän se työ aina opettaa. 

Ei ole myöskään mitenkään 100% varmaa että saisin aukeavan band 6 paikan. Hakijoita voi olla useita ja myös osastolla voi olla muita hoitajia jotka hakevat paikkaa. Olen myös miettinyt että vähänkö olisi noloa jos hakisin paikkaa, mutta en sitä saisi (kuitenkin työvuorot on suunniteltu niin että olen useissa vuoroissa in charge)! Kuinkahan siitä pääsisi yli!? Kaikki kenen kanssa olen keskustellut aiheesta (kollegat, ystävät, poikaystävä) ovat sitä mieltä että "tottakai haet sitä paikkaa" koska teethän sitä (in charge) duunia jo muutenkin ja nyt siitä vaan maksettaisiin paremmin. Makes sence! 

Tällä hetkellä kuitenkin tuntuu että annan tämän mahdollisuuden lipua ohi, mutta 8-12 kk päästä olisin kenties valmis astumaan näihin uusiin saappaisiin kunhan olen totutellut ajatukseen ja saanut lisää kokemusta. Toki voi olla ettei uutta tilaisuutta tule ihan niin pian, mutta jossain vaiheessa varmasti. Pidän kuitenkin vielä mielen avoimena eikä se paikka edes vielä ole auki.... Myös uusi senior nursen hopeanharmaa uniformu houkuttaisi, kuulostaa turhamaiselta mutta on mulle aika iso juttu koska tässä nykyisessä susirumassa sinivalko raidallisessa puvussa tunnen itseni ihan siivoojaksi (hahah) ! 

PS. Kylläpä tämän postauksen kirjoittaminen auttoikin selkeyttämään ajatuksia! 
Olkoon postauksen pakollinen kuva selfie jonka otin kun mulle annettin alkuviikosta flujabia (eikä muuten tullut mitään oireita). Muistakaahan ottaa omanne, meillä on ainakin jo flu positiivisia potilaita osastolla!  

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Työskentely englanniksi sairaanhoitajana -riittääkö kielipää?

Jos otsikkon voisi vastata yhdella lauseella niin se olisi "KYLLÄ RIITTÄÄ IHAN VARMASTI"! Suomalainen englannin opetus on ihan huippuluokkaa ja tulet huomaamaan että monet kollegat ja jopa lääkärit puhuvat täällä paljon kieliopillisesti huonompaa englantia kun sinä itse! Omaa kielitaitoa on vaan vaikea laittaa oikeaan mittakaavaan ennenkun sen varassa on pärjättävä. Kaikki hokee että puhuu huonoa englantia, mutta näin asia ei ihan aikuisten oikeasti oikeasti ole. 

Saan aina välillä s-postina tai facebook viesteinä kyselyitä kielijutuista suomalaisilta sairaanhoitajilta, jotka harkitsevat tänne muuttoa, mutta ovat epäröiviä kielipäänsä suhteen... Tämä postaus on omistettu kaikille teille! 

Ajattelin itseasiassa kirjoittaa postaussarjan, jatkossa tarkoitus avata enemmän esimerkiksi EWS asteikkoa (early warning score) sekä ABCDE-tekniikkaa potilaan tutkimisessa sekä kirjaamisessa koska noi ovat "isoja" juttuja täällä, joskin varmasti niiden tarkoitus (tunnistaa akuutisti sairas potilas ja varoittavat merkit) on suomalaisille sairaanhoitajille itsestäänselvyys. Toisinaan tuntuu että nää jutut on kehitetty sellaisia varten, joilla ei ole lainkaan maalaisjärkeä (valitettavasti sellaisiakin hoitajia täällä riittää)! Voisin myös laatia erilaisista assesmenteista postauksen (mitä täällä rakastetaan). Kiinnostaisiko ylipäätään tällaiset aiheet? Kun itse muutin tänne niin olisin ollut ikionnellinen jos olisin saanut enemmän tietoa tulevasta ja "eväitä matkaan". Vaikka sitä loppupeleissä on kuitenkin niin yksin sitten itse hommat alkavat ja rankka sisäänajovaihe on vain käytävä läpi kaikkine kommelluksineen (sama juttu duunissa kun duunissa. 

Lähtökohtaisesti suomalaiset AINA vähättelevät kielitaitoaan eivätkö yleensä puhu englantia kun pakon edessä ja silloinkin häpeillen ja kielitaitoaan väheksyen... Itse olin juuri tällainen vielä muutama vuosi sitten ja kammoksuin/välttelin tilanteita, joissa piti kommunikoida englanniksi, esimerkiksi kavereiden ulkomaalaiset kaverit/kumppanit olivat kauhistus etenkin jos heidän kanssaan piti jäädä kaksin juttelemaan (varsinkin selvinpäin)! Ihan hävettää myöntää että tällainen nössö todella minä todella olin vielä 2010 luvun alussa! Toisaalta onhan se totta että jos englantia ei aktiivisesti puhu niin alku takeltelee aina, vaikka saisikin hyviä numeroita opettajilta. Kirjoittaminen on ihan eri juttu kun puhuminen jolloin ei ole yhtä paljon aikaa miettiä sanoja tai mitä suustaan päästää. 

Koulussa en ikinä loistanut kielissä ja olin enkussa sellainen seiskan oppilas ja kirjoituin YO kirjoituksissakin C:n enkusta. Mulla todettiin myös keskivaike lukihäiriö tai no ei olis varmaan todettu jollei vakuutus olisi kattanut kaiken maailman tutkimuksia ja neurologien vastaanottoa. Äiti ei ehkä vaan halunnut uskoa ettei tytär ole minään ruudinkeksijä ja patisti lääkärit lähettämään mut myös aivojen MRI kuvaan, hahah. Hyvä juttu diagnoosissa oli muuten se että sain jopa 2h lisäaikaa jokaiseen ylppärikokeeseen, tuli kyllä tarpeen!

Sairaanhoitajakoulussa taas oli tasan yksi kurssi englanniksi ja kurssilla sai ihan pintaraapaisun englanninkieliseen hoitotyöhön. Harmittaa etten lähtenyt vaihtoon koska sillon olisi kyllä oppinut niin paljon enemmän! Jos vielä opiskelet niin harkitse siis todellakin vaihtoon lähtöä jos tulevaisuudessa kiinnostaa työskennellä englannissa/englanniksi. Olen itse sellainen oppija ettei mikään uusi sana jää päähän kovinkaan helposti jollen hoe sitä useita kertoja, kirjoita ylös ja käytä jossakin lauseessa (ja silti saatan silti unohtaa oppimani parin päivän päästä). Uskon ihan oikeasti että valtaosa kavereista ja ylipäätään muista ihmisistä on paljon parempia enkussa kun minä ja oppivat sanoja nopeammin. 

Sairaalasanastossa on se hyvä puoli että samat termit toistuvat jatkuvasti. Muistan ekana päivänä ekassa duunissa kun joku sanoi että "your going to have new admission soon" ja olin ihan että häh mikä admission (uusi potilas)!? Discharge eli kotiutus oli sentään paljon tutumpi sana. Voi sitä häpeää kun ekana päivänä avustin lääkäriä dreenin laitossa ja hän pyysi ojentamaan "syringe" ja olin taas että mikä ihme se syringe on. Olin herranjumala unohtanut mikä ruisku on englanniksi! Luin kyllä sanastoja luullakseni ahkerasti ennen duunin aloittamista, mutta niin ne sanat vaan unohtuvat. Luulin kyllä osaavani jotain, mutta sitten yhtäkkisessä tilanteessa sanat tai kuullun ymmärtäminen on hukassa! 

Sanastoa on kyllä jokatapauksessa hyvä tankata etukäteen ja katsoa mielellään vaikka englantilaisia sairaalasarjoja. Hyvä olisi myös saada käteensä joku englanninkielinen opus kuten "nurse survival guide to a ward". Ton hyödyllisen kirjan valmistus on tosin jo lopetettu, mutta Amazonista tilaamalla sen saa halvalla vaikkapa käytettynä. Täällä myös rakastetaan sanalyhenteitä kuten just NHS (national health service). RN on registered nurse, SSN taas senion staff nurse ja WM ward manager HCA on health care assistant, joka taas on vähän kuin lähihoitaja, mutta heillä ei välttämättä ole mitään hoitoalan koulutusta. NIC tarjoittaa nurse in charge ja SHO on perus (erikoistumaton) osaston lääkäri eli senior house officer. F1 on muistaakseni ensimmäisen vuoden lääkäriopiskelija joja lähinnä ottaa verikokeita ja laittaa tippoja. OT on occupational therapist, PT physio therapist ja NP night practioner. Consultant on johonkin erikoistunut lääkäri ja Registra erikoistuva. CXR on chest x-ray, OGD tähystystoimenpide ja LP lumbal puncture. CD on controlled drugs eli huumelääkkeet joiden säilytyksestä, kirjaamisesta ja tuplatarkistuksesta on täällä tiukat säännöt. Analgesia on yhtä kuin kipulääkkeet, luulin aluksi että nukutus! FBC on full blood count ja BC blood culture. LFT tulee sanoista liver function test. CRP sentään sama kun suomessa. MSU on mid steam urine eli suomen PLV. Mitähän näitä nyt vielä olis...  TB on tuberculosis ja CAP community accuired pneumonia eli ei sairaalasta saatu pneumonia. Sero+ tarkoittaa hiv positiivista. AKI on acute kidney injury, PUO tarkoittaa pyrexia unknown orgin (epäselvä kuumeilu), IVDU iv drug user ja DM diabetes mellitus. NIDD on non insulin depending diabetic. TLC eli tender loving care tarkoittaa saattohoitoa (jotenkin aika lohdullinen ilmaisu) ja vainaja taas viedään osastolta "rose cottageen" eli ruusutupaan (ruumishuone). TTA tarkoittaa to take away ja kyse lääkkeistä jotka saa mukaan sairaalasta ja Merlin on lääkärin kirje  eli hoitoyhteenveto (en tiedä mistä sanoista tulee). Voitte jatkaa listaa ja mainita näitä lisää kommenttikentässä :) Vielä mainittavia ilmaisuja lääkelistassa: OD once a day, BD kahdesti päivässä, TDS kolmesti päivässä ja QDS neljästi päivässä. 

Kaikista etukäteisvalmisteluista huolimatta siihen kielen kulttuurishokkiin mikä odottaa töiden alkaessa ei voi täysin varautua. Erilaiset aksentit, hullun nopeasti puhuvat ihmiset, painajaismaiset epäselvät puhelinkeskustelut, vieraan sanalyhenteet... On yksinkertaisesti vaan asennoiduttava siihen, että alku tulee olemaan pirun raskas ja sietämään sitä epävarmuutta ja haparointia mitä on edessä, kyse on kuitenkin vaan muutamasta viikosta ja sitten kaikki on helpompaa - tämän minä lupaan! Kielitaito meillä suomalaisilla on ja pysyy pohjalla, mutta sitä on nyt vaan vähän muokattava! 

Eikä ole mitään hävettävää pyytää ihmisiä puhumaan hitaammin tai toistamaan sanomaansa. Joskus jouduin pyytämään toistamaan jopa 5 kertaa jonkun lauseen jos en ollut ihan varma mistä oli kyse, esim.  kirurgilta tulleista hoito-ohjeista! Toki sain myös ikäviä "are you deaf" ja "I wanna speak to someone else" kommentteja, mutta täytyy muistaa että potilaita varten me tehdään tätä työtä ja velvollisuutena on toteuttaa 100% turvallista hoitoa eikä mitään "sinneppäin" ehkä tajusin mitä toi lääkäri tarkoitti meninkiä voi hyväksyä. Kaikista toisteluista huolimatta mulla tuli alussa väärinymmärryksiä, mutta onneksi mitään vakavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Joskus taisin poistaa jotkut tikit kokonaan vaikka tarkoitus oli poistaa joka toinen tai jotain sinneppäin. Töiden alkaessa englanniksi tunsin kyllä itseni pitkästä aikaa NIIN typeräksi! Tämän kanssa on vaan opittava elämään ja muistamaan että kaikista virheistä oppii, ensi kerralla sitten ainakin muistan mitä tämä ja tämä sana tarkoittaa! What does not kill you (or your patients) makes you stronger ;-) 

Kuten taisinkin jo todeta niin kielipää karttuu siis kyllä nopeasti työelämässä (jopa tällaisen pahvipään) ja sanavarasto lisääntyy joka päivä. Kirjaamisessa oppii nopeasti käyttämään sanoja jorinoita. Tyypillinen ote mun kuvitteellisen stabiilin potilaan kirjaamisista:  "Patient received alert and orientated, GCS 15/15. Self caring and mobilising patient, eating and drinking well. Pt report good urine output and BO (bowels opened) this morning. Vital sings monitored as charted and patient remais cardiovascularly stable. EWS (early warning score) is 0. Leg dressing changed and wound is healing well, please see would chart for details. Seen by CIU (clinical infection unit) doctors on ward round and awaiting cardiology review. CXR (cheast x-ray) done today and due ECHO tomorrow morning. Urine dip done and MSU (urine sample) sent. Viral thoath swap done and bloods taken as doctor reguested. Patient remains on iv antibioticks, cannula in situ on left arm. Due medication given as charted. All care needs met, no new issues or concerns from nursing perspective. Care continues in the ward". Kannattaa myös lukea muiden kirjaamisia ja oppia sitä kautta erilaisia ilmaisuja ja kirjaamistekniikoita. Kirjaaminen ABCDE (Airway patent, Blood pressure stable and so on...) -tekniikan mukaan on täällä yleistä, mutta siitä lisää toisen kerran (muuten tätä postausta ei jaksa lukea Erkkikään!). 

Muista että you can do it, etenkin jos mä lukihäiriöinen ja lievästi änkytysvikainen (on muuten pahempi englanniksi kun suomeksi) pärjään täällä! 

Mikä teitä jännittää tai mietityttää kaikkein eniten englanniksi työskentelyssä? Omia kokemuksia olis myös kiva kuulla :) 

Mukaavaa alkavaa viikkoa kaikille! Mä odotan kovasti huomista maanantai vapaata ja pientä "virkistyspäivää" parhaimpien työkavereiden kanssa. Tiedossa ainakin shoppailua, puistoilua ja pubilounasta. Täällä on ollut tosi kaunis ja lämmin syksy, kumpa se vielä jatkuisi! Tässä fiiliksiä eiliseltä Kingston päivältä, jottei postaus nyt jäisi täysin kuvattomaksi. Kaupat oli jo pullollaan joulukrääsää! Hoitajamaiseen tapaan joulu menee töissä mutta onneksi joulua voi fiilistellä koko joulukuun ajan (tai vaikka jo vähän etuajassa). 

tiistai 4. marraskuuta 2014

Marraskuun meininkejä

Käsittämätöntä että eletään jo marraskuun puolella! Vielä viimeviikolla istuin auringonpaisteessa hiaton kesämekko päällä meidän lähi Starbucksin terassilla ryystäen peppermint mochaa. Viikonloppuna meillä oli vieraita suomesta ja syötiin vielä iltakymmeltä ravintolan terassilla. Franco Mancan pizzat ja luomiviinit eivät (taaskaan) pettäneet! 
Kelit alkaa kuitenkin valitettavasti viilentyä täälläkin ja tällä viikolla oli oikeasti ollut kylmä. Ollaan opittu aika piheiksi lämmityksen suhteen (se on täällä vaan niin jumalattoman kallista) ja lämmitys ei ole ollut päällä kuukausiin lukuunottamatta paria tunnin jaksoa esim pyykin kuivaamiseen. Alan myös ymmärtää miksi britit ryystävät jatkuvasti sitä teete: lämmittäähän se mukavasti. Tänäänkin (vapaapäivä) olen keittänyt teetä parin tunnin välein. Töissä en osaa enää kuvitellakkaan istuvani aamuraportilla ilman sitä kuumaa kuppia kädessä. Tauotkin aloitan poikkeuksetta aina napsauttamalla vedenkeittimen päälle. Kuumavesipulloa en ole vielä hankkinut, mutta epäilemättä sellainen (tietty jonain ylisöpönä karvaisena elukkana) on kohta sängyssä kaverina!

Ostin viikonloppuna Primarkista lämpölegginssit jotka lämmittävät tosi mukavasti. Hankin viimevuonna porokuvioiset ja ne ovat kyllä olleet todella kovassa käytössä läpi vuoden. Värikkäät villasukat löytyi puolestaan TKMaxxista, ei palele enää. Mulla meni kyllä pitkään oppia pukeutumaan täällä briteissä sisällä lämpimästi, suomessa asuessa kun en lähes koskaan pitänyt mitään pitkähihaista sisätiloissa "voimakkaasta" lämmityksestä johtuen!
Esitellään nyt vielä viikonlopun paras löytö: päheet mustat talvinilkkurit New Lookista.
Tähän asti olenkin vedellyt suunnilleen Primarkin kolmen punnan kangaskengissä (on muuten hinta laatusuhteeltaan tosi hyvät). Sairaanhoitajan onnettomalla palkalla ei näköjään sitten juuri muualla shoppailla, haha! Olen oikeasti aika huono lähtemään omin päin koluamaan kauppoja enkä ikinä löydä sitä mitä lähdin etsimään. Onneksi täällä käy tasaiseen tahtiin vieraita joiden kanssa "joutuu" sitten shoppailemaan. Tuntuu etten edelleenkään oikein tiedä mihin ihmisiä pitäisi viedä ostoksille, tiedän jättimäiset Westfieldit ja aina ruuhkaisen oxford streetin mutta joskus olisi kiva shoppailla vähän rauhallisemmissa merkeissä. Onko muilla lontoonsuomalaisilla antaa jotain sisäpiirivinkkejä (esim jotain "rauhallisemmista" ostareista mitkä olis kuitenkin lähellä keskustaa ja missä ei menis koko päivää), missä te shoppailette? Olen muutaman kerran käynyt Kingstonissa onnistuneesti shoppailemassa ja siellä on kyllä kivat ostarit plus isoin koskaan näkemäni Tk Maxx. 

Tässä kuussa meille tulee suomesta ennätyksellisesti neljät vieraat (tai no yhdet ovat tod näk hotellissa) joten vipinää riittää (ja ruisleipävarannot pysyvät runsaina,jes)! 

Käytiin viikonloppuna myös ihailemassa Tower of Londonin unikkomerta. Oli kyllä aivan upea näky (kunhan jonottamisen jälkeen pääsi lähellä muureja)! Ahdisti kyllä kun jengiä oli tosissaan varmaankin yhtä paljon kun noita unikoita! Noi on muistaakseni ainakin 11.11 (muistopäivä) asti esillä, kannattaa käydä katsomassa mutta älkää missään nimessä menkö lauantaina puolen päivän aikaan niinkun me!! Unikoita näkee täällä joka puolella tähän aikaan vuodesta (ihmisten rinnuksissa) ja tällä eleellä osoitetaan kunniaa ensimmäisessä maailmansodassa menehtyneille.
Kai tässä on pakko vähän töistäkin lätistä... Uudessa duunipaikassa tuli kuun alussa jo 2 kuukautta täyteen! Viihdyn edelleen lähinnä mukavien työkavereiden johdosta, vuodeosastotyö itsessään alkaa puuduttaa, menee hermo monimutkaisiin ja vanhanaikaisiin paperitöihin (sähköisen järjestelmän tulo viivästyi jälkeen prkl) ja lääkärit ovat valitettavasti varsin käytöshäiriöistä suoraan sanottuna. Jos esimerkiksi kysyy jotain (kun vieläpä huolellisesti valitset hetken jolloin lääkäri näyttää suhteellisen ei kiireiseltä) väärään aikaan niin voi saada aikamoiset sadattelut niskaan. 

Eräs consultant on erityisen häijy ja mm. huusi mulle kuinka pidettelen häntä lauantaina töissä kun en heti tiennyt mistä tavoitan erään lääkärin jonka potilasta hän tuli arvioimaan. Hetken päästä hän sai raivarin kun en tiennyt missä lääkäreitten kirjaamiseen tarkoitetut tyhjät paperipohjat säilytetään ja hän jatkoi sättimistä, että miten voin olla tuolla hoitajana jos en tiedä edes simppeleimpiä asioita kuten missä noi paperit säilytetään (olin tosissaan ollut sen max 3 viikkoa töissä tossa vaiheessa)! Pahoitin mieleni ja harmitti kun en osannut sanoa mitään nasevaa kommenttia takaisin, mutta kun kuulin muitten hoitajien kokemuksia tästä ultimate mulkusta lääkäristä niin helpotuin. Mulla on joku kiltin tytön syndrooma ja kuvittelen aina että kaikki on mun syytä, tällaset tilanteet vaan pahentaa sitä. Onneks jopa osastonhoitaja tuli pahoittelemaan (ja kiroamaan) tän tyypin käytöstä kun kuuli muilta mitä oli käynyt ja kertoi kuinka tämä lekuri on piinannut röyhkeydellään muita hoitajia ja lääkäreitä vuosikausia. Silti sama naama on esimerkiksi pikkujouluissa ensimmäisenä mukana! Jotkut ihmiset on kyllä vaan ihan uskomattomia! Tänä vuonna saattaa muuten sattua joku punkkulasi syliin (tai päähän) "vahinko" pikkujouluissa, käh käh. 

Töissä on ollut varsin kuumottavat tunnelmat ebola-epäilyjen suhteen. Meillähän ei pitänyt mitään eboloita hoitaa mutta kuinka ollakkaan näitä epäilyjä on ollut useita. Vielä pari viikkoa sitten meillä ei ollut kunnon varusteita eikä oikein mitään muutakaan toimintasuunnitelmaa, no nyt varusteita on hommattu ja harjoituksia pidetty. Eilen sairaalan edustalla riitti tv-kuvaajia ja uutisissa reviteltiin ebola-tapauksella, joka onneksi kuitenkin varmistui vääräksi hälytyksesti ja testitulos tuli takaisin negatiivisena. 

Suoraan sanottuna hoitaisin mielummin ebolaa Afrikassa telttasairaalassa, jossa on ainakin tilaa riisua suojavarusteet turvallisesti. Eristyshuoneen välitila, jossa hädin tuskin mahtuu kääntymään kun ei todellakaan sovellu ebolavarustuksen turvalliseen pukemiseen/riisumiseen! Riisumisessa kun piilee nimenomaan se suurin kontaminaatioriski. Kaikki caset ovat olleet tähän mennessä epäilyjä mutta on kyllä sellainen venälainen ruletti fiilis tästä touhusta... Kyllä se vielä osuu kohdalle?