Neljä vuotta <3

Tänään tuli kuluneeksi neljä vuotta siitä kun musta ja Mr Londonista tuli virallisesti me Englannin eteläisellä Eastbournen rannalla. Olin tullut muutama päivä aiemmin Lontooseen siskoni kanssa (joka halusi välttämättä lähteä esiliinaksi). Kuulostihan se epäilyttävältä että sisko lentää Lontooseen tapaamaan jotain Thaimaan lomalla tapaamaansa miestä. Muistan kun tuijotin tuota upeaa ilmestystä Kensingtonissa meidän hotellin edessä enkä ollut saada sanaa suustani, kaikki tuntui niin epätodelliselta! Asuin tuolloin vielä suomessa eikä ollut aavistustakaan mitä tästä tapaamisesta seuraa ja miten paljon elämä tuleekaan muuttumaan...

Välillä mietin millaista elämä olisi jos tästä jutusta ei olisikaan ikinä tullut mitään tai mulla ei olisi ollu munaa lentää tänne. Asuisinko vielä uneliaassa Järvenpäässä ja olisinko töissä samalla turvallisella osastolla Meilahdessa. Olisko viikon kohokohta kun pääsee drinkille. Olisinko löytänyt ketään rinnalleni vai olisinko hyvää vauhtia erakoitumassa oleva tuleva "kissamummo". Jossain vaiheessa alkoi meinaa alkaa mennä usko siihen että löydän ketään kunnollista  miestä!

Koen että olen muuttunut ihmisenä valtavasti tämän neljän vuoden aikana, ehkä enemmän kuin mitään aikaisempana ajanjaksona. Toki tämä extreame hyppy mukavuusalueelta ulos ja uuden elämän aloittaminen vieraassa maassa on vaikuttanut asiaan. Kaikki blogia muistavat karmeat alkuhetket kynnysmattona mun ekassa työpaikassa jossa sain kokea miltä tuntuu olla "bullied" (kiusattu) ja olla jopa rasististen kommenttien kohteena "your skincolour doesn't suit here". Ensikosketus englantilaiseen sairaalamaailmaan oli kuin kylmä isku tai enemmänkin sarja läimäyksiä vasten kasvoja. Olin menettämässä mielenterveyteni ja suhde oli myös koetuksella koska suunnilleen kaiken vapaa-ajan itkin ja valitin töistä enkä nähnyt pakotietä. Mua uhkailtiin että en saa mistään työpaikkaa jos en pysy samassa paikassa 6kk enkä saisi myöskään suosituksia jos en pysy tota aikaa (molemmat kyllä ihan paskapuhetta). Puolitoista vuotta on kulunut tosta ja nyt viihdyn uudessa töissä ja ylennuksen myötä töissä menee entistä paremmin ja tuntuu että asioihin on ihan oikesti mahdollista vaikuttaa. Nyt elämäntehtäväni onkin auttaa ettei kukaan joutuisi samaan helvettiin ja todellakin kannustan vaihtamaan työpaikkaa ASAP jos on vakavia ongelmia eikä apua heru mistään. Täällä Lontoossa on todellakin työntekijän markkinat ja työpaikkoja löytyy vaikka millä mitalla. Mun työkaveri nappas justiinsa arvostetun Clinical Nurse Specialist (CNS) duunin ihan perus osasto työkokemuksella. Hyvä esimerkki kuinka kannattaa uskaltaa olla rohkea! Erikoistumisopintoja täällä on mahdollista suorittaa vaikka millä mitalla (tosin voi olla omakustanteisia) ja vain taivas on erikoistumismahdollisuuksien rajana.

On ollut kiva huomata että tänne on muuttanut paljon uusia suomihoitsuja ja keskustelu käy kuumana meidän "Suomalaiset sairanhoitajat Englannissa" facebook ryhmässä. Harmituksena vaan on että tänne vaaditaan nykyään (vuoden 2016 alusta) Australian ja US malliin kielikoe, pahamaineinen ja haastava IELTS! Tiedän useitakin suomalaisia ulkomailla asuneita jotka eivät ole saaneet vaadittavaa scorea edes toisella yrittämiskerralla. Testiin täytyy siiis todellakin valmistautua huolellisesti. Toki on hyvä että kielitaito testataan jotenkin koska olen huomannut moneen kertaan että joillakin täkäläisillä hoitajilla voi olla todella vakavia puutoksia kielitaidossa. Kielipää kuitenkin vahvistuu täällä ihan hujauksessa eikä mitään vakavia mokia pääse tapahtumaan herkästi koska kaikki lääketestit ja näytöt täytyy jokatapauksessa antaa ennenkun pääsee harjoittamaan töitä itsenäisesti (esim antamaan iv-lääkkeitä ja nekin aina tupla tarkistetaan). Harmillista kuitenkin että rekisteröinti on nyt monimutkaisempi kalliimpi suomalaisille hoitajille, jotka kuitenkin tunnetusti omaavat hyvän kielipään (asia kuitenkin erikseen on maat jossa englantia ei opetata samaan malliin kun suomessa).  

Mr London totesi vähän aikaa sitten että "you were such a big pussy when you moved here, real finnish forest troll". Totta, olin todella arka hoitamaan asioita oma-aloitteisesti ja "speak up". Hän kuitenkin jatkoi samaan lauseeseen että "Now you have grown up to be a real independent woman". Ei ehkä imartevin ilmaisu mutta merkitsee mulle paljon, paras palaute kun tulee ulkopuolelta eikä itseluottamus ole ikinä ollut mun vahvuus. Huomaa muuten että neljässä vuodessa myös kaikki kaunistelu on jäänyt puheissa pois eikä tarvitse enää niin tehdä vaikutusta toiseen, hahah. Rakastan tota kuitenkin enemmän kuin ikinä ketään ja ollaan erottamattomia. Kyllä kannatti ottaa se eka lento tänne 4 vuotta sitten vaikka kaikkia osapuolia vähän jännitti :)  Hyvä me!

Meidän suhteessa ja jutuissa on kyllä todella paljon sarkasmia, huumoria ja suorapuheisuutta. Kiusoitellaan toisiamme päivittäin ja kutitellaan niin että saadaan toisemme hulluiksi. Välillä mietin mitäköhän kaikkia omituisia kirjahduksia ja huutamisia tonne alakertaan kuuluu! Jos joku asia on sydämellä tai vaivaa niin se ei kyllä kauaa pysy sisällä (ainakaan mulla). Toisaalta olen myös oppinut pitämään turpani kiinni oikeissa tilanteissa ja antaa joidenkin juttujen mennä toisesta korvasta ulos... Esim jos toinen tulee töistä kotiin kuin myrkyn merkki (eikä ole samanlainen persoona kun mä jonka on pakko päästää kaikki paha olo heti ulos) niin on parempi antaa toisen hengähtää eikä tykittää sarjalla kysymyksiä mikä saattaa jopa aiheuttaa enemmän ärtymistä. Antaa pölyn laskeutua. 

Ollaan tällä hetkellä selvittelemässä mahdollisuuksia saada asuntolainaa ja ensiasunnon osto siis kiiltää mielessä. Omid on menossa tapaamaan mortgage brokeria eli siis tyyppiä joka selvittää parhaita mahdollisia lainadiilejä. Lontoon hinnat ja asuntojen laatutaso on kyllä vaan jotain niin totaalisen järkyttävää ja hinnat nousee ihan kokoajan. Todella masentavaa katsella mitä esimerkiksi £350 000 saisi, ei just mitään jos haluaa pysytellä Lontoon rajojen sisäpuolella. Haluttaisiin isompi kämppä 2-3 huonetta mutta tolla tahalla saa hädin tuskin yhtä makuuhuonetta eli siis 1 bedroom flatia ollaan realistisesti alkamassa etsimään. Omid on töissä cityssä eli sinne pitäisi päästä alle tunnissa ja mun pitäisi päästä töihin mielellään 40-50minuutissa. Ei siis mihinkään ihan perseeseen voi muuttaa. Mulla oli pitkään kriteerinä että pitää olla tubea lähellä mutta olen alkanut joustamaan siitä. Nyt mietin realistisesti että löytyisipä juna/tube/bussipysäkki 20min kävelymatkan säteellä. Muistan kuinka puhki olin ekoilla Lontoo visiiteillä koska tuli käveltyä niin hulluna, etäisyydet täällä kun on todella pitkiä vaikka tubet olisi lähellä. Nyt olen kuitenkin alkanut tottua menoon ja ymmärrän miksi ihmisen kirmaavat aamuisin jakkupuvussa ja lenkkareissa. Olen alanut mittaamaan askelia ja jos vähän käy kaupungillä pyörähtämässä niin 15 000 askelta eli kymmenisen kilsaa kilahtaa mittariin että hupsista! Pyörä nojaa lähes käyttämättömänä taloa vasten, josko sitä alkaisi vihdoin tänäkesänä käyttämään työmatkoihin. Nyt kun en ole enää niin "pussy" niin todennäköisesti uskaltaisin hullun liikenteen sekaan ;-) 

Lontoon ongelma on kyllä se että tavallisten ammattien tekijöillä (joita tässä kaupungissa tietysti tarvitaan) kuten poliiseilla, opettajilla ja sairaanhoitajilla ei ole enää rahaa asua täällä! Asuntojen hinnat on tuplaantuneet ja ylikin lyhyessä ajassa. Omidin kaveri myi juuri 5 vuotta sitten ostetun kämpän josta maksoi £150 000 ja myi nyt yli £400 000 (meni viikossa kaupaksi)! Huhhuh. Tämä kyseinen itälontoon alue kun pamahti hiljattain hipsterien suosioon ja hinnat nousivat rytinällä. Olisi kyllä ollut lottovoitto ostaa Lontoosta pienikin luukku vuosikymmeniä sitten (toki ne olivat sillonkin ajan hengessä kalliita)! 

Kimppa-asuminen on todella yleistä täällä Lontoossa ja siis pariskunnatkin asuvat kimppakämpissä koska se on ainoa mahdollisuus pystyä maksamaan Lontoo hintaa. Perhanan Lontoo miksi oletkin niin ihana ja kallis :D Lontooseen on rakennettu uudisrakennuksia hirveellä vauhdilla ja suurin osa myyty sijoitusasunnoiksi upporikkaille käsittömättömillä hinnoilla eli hinnat pysyy pilvissä, surprise. Esimerkiksi Battersea alueelle Thamesin rantaan on rakennettu kunnon ökykerrostaloja. Government tarjoaa nyt kylläkin reilua helposti saatavaa asuntolainaa uusille asuinalueille rakennettuihin kerrostaloihin. Nämä kämpät on siis suunnattu ihan "normaali ihmisille" ja myös shared ownership onnistuu eli voi ostaa vaikkapa vain 25%. Jos olisin täällä sinkkuna niim harkitsisim jotain tollaista. Nämä uudet alueet on vaan valitettavasti todella sieluttomia, epä lontoomaisia (jos näin voi sanoa) ja hankalien kulkuyhteyksien päässä mitä oon katsellut. Eikä ole esimerkiksi autopaikkoja laisinkaan eikä mitään mahistaa pitää autoa. Itse kerrostalossa koko aikuisiän asuneena en vastustaisi kerrostaloon muuttoa, mutta Omidille se on ehdoton nounou. Hän haluaa asua nimenomaan vanhanaikaisessa victoriantalossa. Homeongelmilta ja kostausvaurioilta ei siis varmastikkaan voi välttyä tulevaisuudessakaan. Totta Mr London on kyllä siinä mielessä että näissä taloissa on sitä sielua, korkeat katot on ihania ja takka olohuoneessa (vaikka se koriste onkin) tuo tunnelmaa. Jostain täytyy kuitenkin tinkiä koska kaikkea ei voi saada meidäm tuloilla: järkevää sijaintia ja kaunista kotia. Vai voiko? It remains to be seen :) 

Murtovarkaita meidän talossa!

Täytyy jakaa kanssanne vielä yksi viimeviikkoa järisyttänyt tapahtuma. Oon pitänyt tätä meidän asuinseutua tosi turvallisena ja vaikka Mr London onkin varoitellut, niin olen välillä jättänyt ikkunat auki vaikkapa kauppareissun ajaksi, asutaanhan me sentään kolmannessa kerroksessa. Ruusuissa lapsuudenmuistoissa meidän "lande" kodin ovet ja ikkunat oli usein auki yötä päivää, eikä koskaan tapahtunut mitään (oli tosin myös 2 koiraa).

Kuka tänne ylös muka kiipeäisi kun kaksi ikkunaa on suhteellisen vilkkaalle kadulle ja makuuhuoneen ikkunaan pääsee käsiksi vain naapurin muuratun pihan läpi ja tarvitsisi tikkaat? 

 

Viime torstaina samaan aikaan kun olimme kaverini kanssa kaikessa rauhassa tutkimassa Lontoota, meidän talossa tapahtui kauheita. Mr London teki etäpäivää kotona ja säpsähti alkuillasta ovikellon pärinään (meidän ovikellosta lähtee aivan järkyttävä meteli ja hyppään aina kattoon kun se soi). Oven takana oli järkyttynyt ja itkuinen alakerran naapuri vauva sylissään. Hän oli tullut kotiin vauvan kanssa ja huomannut heti oven avattuaan, että asuntoon oli murtauduttu ja tavarat heitelty sikin sokin. Nainen oli peloissaan josko murtovaras on vielä sisällä asunnossa ja pyysi Mr Londonia tulemaan tarkistamaan tilanteen. O (josta olen muuten hirmuisen ylpeä) lähti rohkeasti hetkeäkään epäröimättä katsomaan. Hän oli mielessään jo valmistautunut tappeluun ja tunsi adrenaliinin virtaavan suoniin...

Onneksi kämppä oli tyhjä ja murtovaras ehtinyt jo matkoihinsa. Lastenhuoneen ikkuna oli rikottu lapiolla ja sitä kautta tultu siis sisälle ja menty ulos. O rauhoitteli naista ja piti hänelle seuraa 50 minuutin ajan kunnes poliisit ehtivät paikalle. Jossain vaiheessa O tajusi jättäneensä meidän kämpän ovet sepposen selälleen ja avaimet sisään. Tarkisti sitten vielä, ettei varas livahtanut meidän kämppään ja tutki sydän pamppaillen vaatekaapit ja sängynaluset. Varas vei tosissaan naapurilta läppärin, pienen summan rahaa ja ilmeisesti läppärin kantoon vaatimattoman kassin. Läppärin mukana menivät kaikki vauvan lapsuuskuvat eli roppakaupalla tunnearvoa :(. Tuli mieleen, että mullakin on tuhansia kuvia vaan tällä tietokoneella, että ehkä joku varmuuskopiointi olis ihan jees. Ei kyl tuu tollasia juuri ajateltua ennenkun jotain tapahtuu. Ihmeellistä, mutta Mr London ei kuullut mitään ääniä vaikka murto tapahtui aivan meidän makkarin auki olleen ikkunan alla ja O oli sängyssä läppäri sylissään tekemässä töitä.

Seuraavana aamuna hauskaan uniformuun sommistautunut mukava poliisitäti (jaksan aina ihmetellä niitä hauskoja hattuja) tuli soittamaan ovikelloa ja kyseli vielä oliko tullut mieleen, että olisi huomattu murtopäivänä naapurustossa jotain epäilyttävää. Saatiin kehuja meidän jykevistä lukoista (ulko-oven lukko + meidän kämpän oven lukko) ja poliisi totesi että ylhäällä on aina turvallisempaa asua, muistutti kuitenkin pitää ikkunat suljettuina kun ei olla kotona. Kuulemma meidän kadulla murrot ovat olleet varsin harvinaisia, poliisi ei muistanut urallaan yhtään tapausta tältä kadulta. Totesin illalla Mr Londonille etten kyllä kaipaa enää yhtään sitä katutason garden-flattia, mistä olin aiemmin haaveilin, täällä ylhäällä on oikein kiva asua! Kuinkahan tiloihin sitä itse menisi jos omaan kämppään murtauduttaisiin?! Poliisitäti jätti tämän lappusen muistoksi, näköjään myös twitteristä voi seurata tähän alueen "murtotrendejä". Ei voi kyllä pitää enää itsestäänselvyytetä, että "eihän sitä meille voi sattua".

                                                     Turvallista viikonloppua kaikille!