Mistä kaikki alkoikaan osa 3

Rakkaustarina jatkuu...

Toisessa osassa kerroin meidän yhteisestä illanvietosta Phi Phi:n saarella ja seuraavaksi illaksi sovittuja treffejä, jotka eivät koskaan valitettavasti toteutuneet omalta osaltani. Puhelinnumeroita ei tosissaan oltu vaihdettu, mutta mitä en kertonut viimeosassa...yksi erittäin oleellinen asia...

Mr London nimittäin kirjoitti mulle thaimaan yössä nimensä ylös. Nimi oli niin erikoinen, enkä ollut koskaan kuullut vastavaa, joten hän kirjoitti sen ylös iphoneni muistioon. Jos kyseessä olisi ollut perus brittiläinen nimi kuten Sam Smith tai Luke Jones, niin olisin tuskin enää koskaan onnistunut löytämään häntä. Kyseessä oli kuitenkin niin harvinainen ja erikoinen nimi, kiitos isän iranilaisen taustan, että toista tismalleen samannimistä ei tästä maailmasta löydy! Ehkä arvaattekin miten tarina jatkuu...

Mennään kuitenkin ensin vähän ajassa taakseppäin. Balettitanssijana tunnettu Mr Londonin isä matkusti aikoinaan Iranista 70-luvulla Lontooseen yliopistoon opiskelemaan, alunperin hänen oli tarkoitus viipyä maassa vain noin vuosi, mutta kuinkas kävikään... Aika kului ja Iranissa tapahtui traaginen vallankumous 70-luvun lopussa. Mr Londonin isä oli tuolloin vallankumouksen aikaan onneksi täällä Lontoossa "turvassa", hänen lähisukuaan nimittäin teloitettiin (sama olisi voinut koitua hänen kohtalokseen) ja omaisuutta tuhottiin, koska he kuuluivat silloisen hallitsijan Saahin, joka siis syöstiin vallasta, lähipiiriin. Olen nähnyt mm. valokuvia, jossa Mr Londonin isän veli (joka toimi armeijan sotilaspäällikkönä) seisoo kuningatar Elisabetin vieressä, kun kuningatar oli aikoinaan Iranissa valtiovierailulla. 

Mr Londonin isä tapasi 80-luvun alussa tulevan brittivaimonsa Lontoossa Waterloon juna-asemalla. Rakkaus syttyi, eikä Lontooseen jääminen tuntunutkaan enää niin huonolta idealta. Waterloo on muuten yksi Lontoon kauneimmista asemista ja mua hymyilyttää aina kun matkustan sinne tai kävelen sen ohi :-) Nykyään isä voi jo onneksi matkustaa turvallisesti kotimaahansa tapaamaan siskojaan ja muita hengissä olevia sukulaisiaan ja Mr Londonkin on vieraillut Iranissa pariin otteeseen tutustumassa sukujuuriinsa. Kenties jonain päivänä matkustamme sinne vielä yhdessä. Suvun historia on erittäin kiehtova ja olen haltioitunut vanhoista valokuvista ja tarinoista. Mainittakoon vielä, että poikaystäväni isoisoisä toimi aikoinaan yhtenä Iranin hallitsijoista. Olen muuten ihan hurahtanut iranilaiseen ruokaan ja joka kerta kun vierailemme vanhempien luona niin isä on loihtinut jonkun mulle uuden herkullisen ruokalajin pöytään. Once you go Persian, there's no other version! ;-)

No mutta takaisin tarinaan vaikka ihan mielenkiintoisia sivuseikkoja eiks vaan ;-)

Se nimi puhelimen muistiossa... Näinpä löysin Mr Londonini facebookista, koska siellä oli vain yksi sen niminen ja näpyttelin viestin hänen inboxiinsa. Jännitin tuleeko mitään vastausta takaisin, olinhan tehnyt aika pahat "oharit" siellä Phi Phillä... Ilokseni sain kuitenkin jo pian vastauksen! Mr Londonin loppureissu ei ollut valitettavasti mennyt ihan putkeen, hän vietti sen nimittäin sairaalahoidossa Koh Samuilla pahan ruokamyrkytyksen ja kuivumistilan vuoksi. Oli siellä sairaalassa kuulemma kuitenkin kovasti mua ajattellut ja harmitellut ettei oltu enää nähty Phi Phi:llä (lue: varmaan kirosi että se perkeleen suomalainen ämmä teki mulle oharit). Tästä alkoi tiivis kirjoittelu, vähintään 3 kertaa viikossa kirjoitimme pitkiä viestejä kaikesta mahdollisesta ja opimme tuntemaan toisiamme paremmin. 

Kirjoittelu kävi kuumana ja jossain vaiheessa alettiin miettiä tapaamista, kumpi lentäisi ja minne. Tuntui parhaalta idealta, että matkustaisin Lontooseen ja olin muutenkin pitkään halunnut vierailla siellä (viimekerrasta jo 10 vuotta). Päivämäärän lähestyessa mua aikoi jännittää tosi kovasti. Vaikka meillä olikin synkannut täydellisesti, alkoivat myös epäilykset pyöriä mielessä -olihan tuttavuutemme vain yhden illan ja viestittelyjen varassa. Isosiskoni ehdotti, että hän lähtee seuralaisekseni Lontooseen. Ei ei ei, oli ensireaktio, mutta sitten aloin jo tottua ajatukseen. Pitäähän mulla olla joku "back up" suunnitelma, jos kaikki meneekin pieleen, ajattelin. Näinpä matkustimme "esiliinani" kanssa maaliskuun lopulla 2012 Lontooseen. Buukkasimme neljäksi yöksi hotellin kivalta alueelta Kensingtonista. Tässä vaiheessa voi heittää arvauksia, että montako yötä tuolla hotellissa vietin ;-) Siskon kanssa sovittiin jo aluksi, että hän todennäköisesti tulee viettämään paljon aikaa Lontoossa ominpäin -jos hyvin käy!

Perille hotelliin saavuttuamme mulla oli vajaa tunti aikaa valmistautua treffeille. Perhoset alkoivat pyöriä (tai ehkä viuhtoa olisi osuvampi ilmaisu) vatsassa ja jännittää niin kovasti että ihan oksetti! Sitten kello alkoi olla niin paljon, että oli pakko lähteä tapaamiseen (sisko ei änkenyt sentään mukaan, vaikka sitäkin yritti). Sovittiin siis treffit meidän hotellin eteen. Muistan aina sen hissimatkan alas, eräs hotellin työntekijä kun oli samassa hississä ja kysyi multa ystävälliseen brittityyliin "how are you"? Hermostuneena aloin sitten selittää sille vaikka mitä, kehua Lontoota ja kertoa kuinka kylmä Suomessa parhaillaan on ja taisin jopa mainita, että tulin tänne tapaamaan brittiläistä "ystävääni"... Sain aika ihmetteviä katseita takaisin, koska eihän tohon kysymykseen koskaan pidä vastata kuin "fine thanks, how are you", haha! Vapisevin askelin kävelin meidän hotellin eteen ja vilkuilin ympärilleni. Kello oli tasan kahdeksan illalla kuten treffien ajaksi sovittiin, mutta Mr Londonia ei näkynyt missään! Mielessä pyöri kauhunsekaisia ajatuksia, mitä jos mulle tehdään nyt puolestaan ne oharit!? 

...to be continued 

Mistä kaikki alkoikaan osa 2

Viimein luvassa jatkoa rakkaustarinalle, sori työhaastattelujuttujen ja joulun aiheuttamasta viiveestä! Ensimmäisessä osassa jäätiin siihen, että katseemme kohtasivat Mr Londonin kanssa ensimmäistä kertaa Phi Phin:n saaren yössä pienellä kadulla. Hän tuli ilokseni myös juttusille ja pyysi minua kavereineni Slinky's nimiseen rantabaariin. Kuulin että hän sanoi "Stinky" ja mietin että onpas siinä erikoisen niminen mesta. Vaihdettiin muutama sana ja sovittiin että nähdään siellä myöhemmin, sitten hän jatkoi matkaa kavereidensa kanssa ja jäin haikeana katsomaan hänen peräänsä. 

Pian myös me otimme suunnaksi rantabileet, haimme uudet ämpärit ja sitten vaan rannalle istumaan ja ihmettelemään meininkiä. Huomasin että "Slinky's niminen baari oli seuraava meidän paikasta (kaikki käytönnössä istuivat samalla rannalla joten oli vaikea erottaa mikä baari oli mikä) ja mietin että sinne täytyy mennä myöhemmin piipahtamaan ;). Seuraavaksi tie vei rantahiekalle tanssimaan satojen muiden juhlivien joukkoon. Yhtäkkiä Mr London ilmestyi eteeni, oli kuulemma tullut etsimään meitä. Hän jäi tanssimaan meidän kanssa ja opetti itseasiassa sellaisen hölmön macarena tyyppisen tanssin meille (samaa tanssia muuten sitten tanssitaan joskus vielä meidän häissä), mulla ei oo koskaan ollu hirveen hyvää rytmitajua tai muutenkaan tanssilahjoja, joten niissä promilleissa se oli varmaan tosi hupaisaa katseltavaa... Mr London hipaisi jossain vaiheessa kättäni ja voi mitä väreitä se saikaan aikaan! Pian me kaksi toisillemme tuntematonta tanssimmekin jo käsi kädessä. Kumpikaan ei edelleenkään muista kumman ehdotus se oli, mutta päätettiin lähteä rannalle kävelylle pois kaikesta metelistä... 

Kävelimme pari sataa metriä rantaviivaa kunnes viimeisetkin ravintolat jäivät taakse ja oli aivan pilkkopimeää. Mieleeni välähti, että ei ehkä ole fiksuin veto lähteä ventovieraan kanssa niin pitkälle kävelylle katseiden tavoittamattomiin, mutta tunsin oloni turvalliseksi ja onnelliseksi tuon tavattoman kohteliaan sulavaa brittienglantia puhuvan komistuksen seurassa. Juteltiin tavallisia juttuja lomailusta, meidän elämistä kotimaissamme yms. Keskustelu sujui helposti "kielimuurista" huolimatta (en ollut koskaan mikään kympin oppilas enkussa) eikä kaikkea tarvinnut sanoa, kun aloitin lauseen... Hän lopetti sen ja toisinpäin. Jossain vaiheessa vaihdettiin myös se ensimmäinen suudelma.  Ihanan siirappista eikö vaan ;-)

Käännyttiin jossain vaiheessa ympäri, käveltiin takaisin rantabileisiin ja löydettiin kaverini rantahietikolta. Mr London ehdotti, että hakisi kaverinsa toisesta rantabaarista ja jatkettaisiin iltaa kaikki yhdessä, mikäs siinä! Jäin rantahiekalle istumaan kavereideni seuraan, nauru raikui ja kaikki alkoi olla enemmän tai vähemmän humalassa. Hetken mietin, että mahtaakohan hän palata hän takaisin, mutta pian bongasinkin jo ihmisjoukossa lähestyvät hymyilevät kasvot. Ilta jatkui rantahiekalla vieri vieren istuskellessa ja jutellessa. Pian bileet alkoivat olla ohi ja baarit sulkemaan, jatkoimme matkaa rannalta poispäin. Jossain vaiheessa huomasin että kavereitani ei näkynyt missään, olin totta tosiaan täysin tämän brittiläisen tuttavuuden pauloissa. 

Nälkäiset turistit ostivat kujakioskeilla myytäviä pizzapaloja ja rohkeimmat hakeutuivat ottamaan tatuointeja (ja hepatiitteja) pieniin katukojuihin. Jäimme yhden tuollaisen tatuointikojun eteen bambupenkille istumaan, juttelemaan ja naureskelemaan tatuoitaville (valitettavasti myös pari kaveriani saivat tämän älynväläyksen ja voin kertoa että kännissä otettu tatuointi muuten kaduttaa, varsinkin jos sen otosta ei muista mitään!). Keskustelu jatkui sujuvasti ja meillä oli hauskaa, voi miten hyvin viihdyinkään hänen seurassaan. Yhtäkkiä pari kaveriani ilmestyi eteemme, päätettiin että kävelen heidän kanssaan takaisin meidän bungaloville, en itse välttämättä muistaisi reittiä (etenkään pimeässä) ja meidän majapaikka sijaitsi saaren toisella puolella. Eteen tuli ero hetki. Sovittiin kuitenkin seuraavalle illalle (hänen viimeinen ilta saarella) treffit rannalle. 

 Seuraavana aamuna olo oli aivan järkyttävä. Luulin saaneeni malarian (ei nyt sentään) mutta kyseessä olikin trooppinen krapula, tiedättehän sen tunteen kun on hikoillut kuumaassa, ei ole juonut tarpeeksi vettä ja kun tähän yhtälöön lisätään vielä alkoholi... O-ou!!! Normaali krapula vähintään potenssiin sata! Olo oli kerrassaan karmaiseva ja päivä meni sängyssä maatessa ja välillä vessanpyttyä halaillessa. Iltaan mennessä ei olo ollut kohentunut, en saanut pienintäkään suupalaa alas, päänsärky oli hirvittävä ja vatsa kramppasi, kävi myös mielessä, että olen saanut bonuksena jonkun vatsataudin. Illan alkaessa hämärtyä epätoivoni kasvoi. Oli pakko yksinkertaisesti todeta, että en todellakaan voi lähteä treffeille siinä kunnossa (vaikka niin kovasti halusinkin), hyvä kun pysyin edes pystyssä. Ei oltu vaihdettu Mr Londonin kanssa puhelinnumeroita, joten en voisi edes ottaa häneen yhteyttä ja kertoa etten pääse paikalle. Tähänkö tämä nyt sitten jäi, tiesin että seuraavana päivänä Mr London jatkaa matkaa kauas toisen puolen rannikolle (mikä ei ole meidän reissusuunnitelmissa) eli tuskin tiemme kohtaisivat enää koskaan. Kävin surullisena nukkumaan ja mietin onko hän nyt siellä rannalla turhaan odottamassa minua. Samalla tavalla olin haikea myös koko meidän loppureissun, pala sydäntäni oli jäänyt Phi Phi:lle ja tuolle ihanalle brittimiehelle.

...to be continued. 

ps. Saa heittää arvauksia miten tarina jatkuu ;-)