Neljä vuotta <3

Tänään tuli kuluneeksi neljä vuotta siitä kun musta ja Mr Londonista tuli virallisesti me Englannin eteläisellä Eastbournen rannalla. Olin tullut muutama päivä aiemmin Lontooseen siskoni kanssa (joka halusi välttämättä lähteä esiliinaksi). Kuulostihan se epäilyttävältä että sisko lentää Lontooseen tapaamaan jotain Thaimaan lomalla tapaamaansa miestä. Muistan kun tuijotin tuota upeaa ilmestystä Kensingtonissa meidän hotellin edessä enkä ollut saada sanaa suustani, kaikki tuntui niin epätodelliselta! Asuin tuolloin vielä suomessa eikä ollut aavistustakaan mitä tästä tapaamisesta seuraa ja miten paljon elämä tuleekaan muuttumaan...

Välillä mietin millaista elämä olisi jos tästä jutusta ei olisikaan ikinä tullut mitään tai mulla ei olisi ollu munaa lentää tänne. Asuisinko vielä uneliaassa Järvenpäässä ja olisinko töissä samalla turvallisella osastolla Meilahdessa. Olisko viikon kohokohta kun pääsee drinkille. Olisinko löytänyt ketään rinnalleni vai olisinko hyvää vauhtia erakoitumassa oleva tuleva "kissamummo". Jossain vaiheessa alkoi meinaa alkaa mennä usko siihen että löydän ketään kunnollista  miestä!

Koen että olen muuttunut ihmisenä valtavasti tämän neljän vuoden aikana, ehkä enemmän kuin mitään aikaisempana ajanjaksona. Toki tämä extreame hyppy mukavuusalueelta ulos ja uuden elämän aloittaminen vieraassa maassa on vaikuttanut asiaan. Kaikki blogia muistavat karmeat alkuhetket kynnysmattona mun ekassa työpaikassa jossa sain kokea miltä tuntuu olla "bullied" (kiusattu) ja olla jopa rasististen kommenttien kohteena "your skincolour doesn't suit here". Ensikosketus englantilaiseen sairaalamaailmaan oli kuin kylmä isku tai enemmänkin sarja läimäyksiä vasten kasvoja. Olin menettämässä mielenterveyteni ja suhde oli myös koetuksella koska suunnilleen kaiken vapaa-ajan itkin ja valitin töistä enkä nähnyt pakotietä. Mua uhkailtiin että en saa mistään työpaikkaa jos en pysy samassa paikassa 6kk enkä saisi myöskään suosituksia jos en pysy tota aikaa (molemmat kyllä ihan paskapuhetta). Puolitoista vuotta on kulunut tosta ja nyt viihdyn uudessa töissä ja ylennuksen myötä töissä menee entistä paremmin ja tuntuu että asioihin on ihan oikesti mahdollista vaikuttaa. Nyt elämäntehtäväni onkin auttaa ettei kukaan joutuisi samaan helvettiin ja todellakin kannustan vaihtamaan työpaikkaa ASAP jos on vakavia ongelmia eikä apua heru mistään. Täällä Lontoossa on todellakin työntekijän markkinat ja työpaikkoja löytyy vaikka millä mitalla. Mun työkaveri nappas justiinsa arvostetun Clinical Nurse Specialist (CNS) duunin ihan perus osasto työkokemuksella. Hyvä esimerkki kuinka kannattaa uskaltaa olla rohkea! Erikoistumisopintoja täällä on mahdollista suorittaa vaikka millä mitalla (tosin voi olla omakustanteisia) ja vain taivas on erikoistumismahdollisuuksien rajana.

On ollut kiva huomata että tänne on muuttanut paljon uusia suomihoitsuja ja keskustelu käy kuumana meidän "Suomalaiset sairanhoitajat Englannissa" facebook ryhmässä. Harmituksena vaan on että tänne vaaditaan nykyään (vuoden 2016 alusta) Australian ja US malliin kielikoe, pahamaineinen ja haastava IELTS! Tiedän useitakin suomalaisia ulkomailla asuneita jotka eivät ole saaneet vaadittavaa scorea edes toisella yrittämiskerralla. Testiin täytyy siiis todellakin valmistautua huolellisesti. Toki on hyvä että kielitaito testataan jotenkin koska olen huomannut moneen kertaan että joillakin täkäläisillä hoitajilla voi olla todella vakavia puutoksia kielitaidossa. Kielipää kuitenkin vahvistuu täällä ihan hujauksessa eikä mitään vakavia mokia pääse tapahtumaan herkästi koska kaikki lääketestit ja näytöt täytyy jokatapauksessa antaa ennenkun pääsee harjoittamaan töitä itsenäisesti (esim antamaan iv-lääkkeitä ja nekin aina tupla tarkistetaan). Harmillista kuitenkin että rekisteröinti on nyt monimutkaisempi kalliimpi suomalaisille hoitajille, jotka kuitenkin tunnetusti omaavat hyvän kielipään (asia kuitenkin erikseen on maat jossa englantia ei opetata samaan malliin kun suomessa).  

Mr London totesi vähän aikaa sitten että "you were such a big pussy when you moved here, real finnish forest troll". Totta, olin todella arka hoitamaan asioita oma-aloitteisesti ja "speak up". Hän kuitenkin jatkoi samaan lauseeseen että "Now you have grown up to be a real independent woman". Ei ehkä imartevin ilmaisu mutta merkitsee mulle paljon, paras palaute kun tulee ulkopuolelta eikä itseluottamus ole ikinä ollut mun vahvuus. Huomaa muuten että neljässä vuodessa myös kaikki kaunistelu on jäänyt puheissa pois eikä tarvitse enää niin tehdä vaikutusta toiseen, hahah. Rakastan tota kuitenkin enemmän kuin ikinä ketään ja ollaan erottamattomia. Kyllä kannatti ottaa se eka lento tänne 4 vuotta sitten vaikka kaikkia osapuolia vähän jännitti :)  Hyvä me!

Meidän suhteessa ja jutuissa on kyllä todella paljon sarkasmia, huumoria ja suorapuheisuutta. Kiusoitellaan toisiamme päivittäin ja kutitellaan niin että saadaan toisemme hulluiksi. Välillä mietin mitäköhän kaikkia omituisia kirjahduksia ja huutamisia tonne alakertaan kuuluu! Jos joku asia on sydämellä tai vaivaa niin se ei kyllä kauaa pysy sisällä (ainakaan mulla). Toisaalta olen myös oppinut pitämään turpani kiinni oikeissa tilanteissa ja antaa joidenkin juttujen mennä toisesta korvasta ulos... Esim jos toinen tulee töistä kotiin kuin myrkyn merkki (eikä ole samanlainen persoona kun mä jonka on pakko päästää kaikki paha olo heti ulos) niin on parempi antaa toisen hengähtää eikä tykittää sarjalla kysymyksiä mikä saattaa jopa aiheuttaa enemmän ärtymistä. Antaa pölyn laskeutua. 

Ollaan tällä hetkellä selvittelemässä mahdollisuuksia saada asuntolainaa ja ensiasunnon osto siis kiiltää mielessä. Omid on menossa tapaamaan mortgage brokeria eli siis tyyppiä joka selvittää parhaita mahdollisia lainadiilejä. Lontoon hinnat ja asuntojen laatutaso on kyllä vaan jotain niin totaalisen järkyttävää ja hinnat nousee ihan kokoajan. Todella masentavaa katsella mitä esimerkiksi £350 000 saisi, ei just mitään jos haluaa pysytellä Lontoon rajojen sisäpuolella. Haluttaisiin isompi kämppä 2-3 huonetta mutta tolla tahalla saa hädin tuskin yhtä makuuhuonetta eli siis 1 bedroom flatia ollaan realistisesti alkamassa etsimään. Omid on töissä cityssä eli sinne pitäisi päästä alle tunnissa ja mun pitäisi päästä töihin mielellään 40-50minuutissa. Ei siis mihinkään ihan perseeseen voi muuttaa. Mulla oli pitkään kriteerinä että pitää olla tubea lähellä mutta olen alkanut joustamaan siitä. Nyt mietin realistisesti että löytyisipä juna/tube/bussipysäkki 20min kävelymatkan säteellä. Muistan kuinka puhki olin ekoilla Lontoo visiiteillä koska tuli käveltyä niin hulluna, etäisyydet täällä kun on todella pitkiä vaikka tubet olisi lähellä. Nyt olen kuitenkin alkanut tottua menoon ja ymmärrän miksi ihmisen kirmaavat aamuisin jakkupuvussa ja lenkkareissa. Olen alanut mittaamaan askelia ja jos vähän käy kaupungillä pyörähtämässä niin 15 000 askelta eli kymmenisen kilsaa kilahtaa mittariin että hupsista! Pyörä nojaa lähes käyttämättömänä taloa vasten, josko sitä alkaisi vihdoin tänäkesänä käyttämään työmatkoihin. Nyt kun en ole enää niin "pussy" niin todennäköisesti uskaltaisin hullun liikenteen sekaan ;-) 

Lontoon ongelma on kyllä se että tavallisten ammattien tekijöillä (joita tässä kaupungissa tietysti tarvitaan) kuten poliiseilla, opettajilla ja sairaanhoitajilla ei ole enää rahaa asua täällä! Asuntojen hinnat on tuplaantuneet ja ylikin lyhyessä ajassa. Omidin kaveri myi juuri 5 vuotta sitten ostetun kämpän josta maksoi £150 000 ja myi nyt yli £400 000 (meni viikossa kaupaksi)! Huhhuh. Tämä kyseinen itälontoon alue kun pamahti hiljattain hipsterien suosioon ja hinnat nousivat rytinällä. Olisi kyllä ollut lottovoitto ostaa Lontoosta pienikin luukku vuosikymmeniä sitten (toki ne olivat sillonkin ajan hengessä kalliita)! 

Kimppa-asuminen on todella yleistä täällä Lontoossa ja siis pariskunnatkin asuvat kimppakämpissä koska se on ainoa mahdollisuus pystyä maksamaan Lontoo hintaa. Perhanan Lontoo miksi oletkin niin ihana ja kallis :D Lontooseen on rakennettu uudisrakennuksia hirveellä vauhdilla ja suurin osa myyty sijoitusasunnoiksi upporikkaille käsittömättömillä hinnoilla eli hinnat pysyy pilvissä, surprise. Esimerkiksi Battersea alueelle Thamesin rantaan on rakennettu kunnon ökykerrostaloja. Government tarjoaa nyt kylläkin reilua helposti saatavaa asuntolainaa uusille asuinalueille rakennettuihin kerrostaloihin. Nämä kämpät on siis suunnattu ihan "normaali ihmisille" ja myös shared ownership onnistuu eli voi ostaa vaikkapa vain 25%. Jos olisin täällä sinkkuna niim harkitsisim jotain tollaista. Nämä uudet alueet on vaan valitettavasti todella sieluttomia, epä lontoomaisia (jos näin voi sanoa) ja hankalien kulkuyhteyksien päässä mitä oon katsellut. Eikä ole esimerkiksi autopaikkoja laisinkaan eikä mitään mahistaa pitää autoa. Itse kerrostalossa koko aikuisiän asuneena en vastustaisi kerrostaloon muuttoa, mutta Omidille se on ehdoton nounou. Hän haluaa asua nimenomaan vanhanaikaisessa victoriantalossa. Homeongelmilta ja kostausvaurioilta ei siis varmastikkaan voi välttyä tulevaisuudessakaan. Totta Mr London on kyllä siinä mielessä että näissä taloissa on sitä sielua, korkeat katot on ihania ja takka olohuoneessa (vaikka se koriste onkin) tuo tunnelmaa. Jostain täytyy kuitenkin tinkiä koska kaikkea ei voi saada meidäm tuloilla: järkevää sijaintia ja kaunista kotia. Vai voiko? It remains to be seen :) 

I got it!

Tänään aamulla kolmannen yövuoron jälkeen (ei ehkä ihanteellisin aika) se vihdoin tapahtui: työhaastattelu senior staff nursen pestiin. Haastattelu oli jo peruttu kahdesti haastattelijoiden sairaslomien takia ja mun haastattelupaineet vaan jatkui ja jatkui. Olin kiireisen yövuoron jälkeen todella hermostunut ja kädet tärisivät kuin delirium potilaalla konsanaan. Haukoin henkeä ja rukoilin apua ennen haastatteluhuoneeseen astumista...

Kolme ihmistä haastatteli (yksi oli mulle tuntematon) ja kysymykset olivat tosi helppoja perus kysymyksiä kuten kuinka tuet juuri aloittanutta hoitajaa ja mitä teet jos huomaat puutteita kyvyissä. Sitten perus "valittava potilas" kysymys ja akuutti tilanne päällä mitä teet kysymys. Sitten selitin juurta jaksaen VHF potilaan kanssa menettelyn (esim ebola). Vaikein oli ehkä "kerro joku yksittäinen tapaus josta sait hyvää palautetta potilaalta toiminnastasi". Mietin vaan että täähän on aivan jokapäiväistä (tietysti tyypilliseen suomalaiseen tapaan en saanut sitä suustani ulos)  :-) Ei tullut mieleen kun eräs saattohoitopotilas jolle toin usein big mac burgereita kun mikään muu ei maistunut. Sitten jatkoin selittämistä jotain kun matron sanoi "shut up you got it" ja olin ihan että häh? Really? Odotin kysymyksiä safeguardingista, conflict resolution skills ja dealing with difficult personalities mutta ei mitään näistä! Sanoivat vielä lopuksi että erittäin hyvä haastattelu! Huh helpotusta! Tuntui että pääsin vähän liian helpolla koska tiedän että muut senior nursen paikkaa aiemmin hakeneet joutuivat kunnon grillaukseen. 

Olin kyllä tosi onnekas koska ensinnäkin olin ainoa haastateltava ja ylipäätään osastolta hakenut hoitaja. Haastattelu olisi varmasti ollut haastavampi jos meitä olisi ollut useampia. Mun ei myöskään tarvinnut tehdä "presentation" kuten aiempina vuosina hakeneiden. Se olisi ollut hulluna jännittävälle ja änkytysvikaiselle pahin painajainen! 

Nyt siis kohti uusia haasteita vaikka käytännössähän just mikään ei muutu, olen kuitenkin tehnyt in charge hommia jo pitkään. Nyt multa toki odotetaan vielä enemmän ja täytyy hioa leadership skills kuntoon. Erityisen iloinen olen uudesta kauniin hopeanharmaasta uniformusta, uskon että se päällä saan vielä enemmän itsevarmuutta ja tunnen olevani aito senior nurse. Kuulostaa ehkä naurettavalta mutta tää uniformu on mulle oikeesti tosi tärkeä juttu :D Inhoan nykyistä valkosiniraidallista pukua, en tajua kuka on keksinyt antaa kaikkein likaisinta työtä tekeville vaaleimman värin. No kai siksi että lika näkyy! Esim Rifampicin antibiootti usein "roiskuu" laimentaessa ja mulla on mennyt jo kaksi uniformua pilalle tämän lääkkeen takia, näyttää kun olisi veriroiskeet rinnuksilla!

Nyt odottelen Mr Londonia kuumeisesti kotiin jotta voitaisiin mennä yhdessä juhlistamaan mun uutta työtä. Mun ikisuosikki japanilainen Wagamamas vois olla just what I need. Pari lasia viiniä ja hyvää ruokaa kiitos! Huomenna menen laitattamaan ensimmäiset lontoolaiset irtoripset lomaa ajatellen, kiva juttu sekin. 

Suuri kiitos kaikille suomessa ja täällä enkuissa jotka ovat tukeneet henkisesti tässä työnhakuprosessissa <3 En olisi ikinä uskonut että tämä päivä koittaa (vieläpä näinkin nopeasti) kaikkien kivisten polkujen ja karikkojen jälkeen mitä täällä työskentely on tuonut mukanaan. Pakko sanoa mut oon nyt kyllä vähän ylpee musta :-) 

Työhaastattelu lähestyy... Jaiks!!

Heipä hei pitkästä aikaa! Pakko päästä tänne vähän vuodattamaan. Vuosi alkoi tosi kiireisissä merkeissä ja olen tehnyt töitä hullun lailla, kun on tehnyt viisi 13 tunnin työpäivää viikossa (osassa päivistä ei mahdollisuutta pienellekkään tauolle) niin olo on varsin rapea viikon päätteeksi). Halusin kuitenkin panostaa Senior nursen/team leaderin työhakemukseen oikeen urakalla ja sanailin 1500 sanan person statementin hien ja kyyneleiden voimalla pitkien työputkien päätteeksi. 

Infektio puolella talvi on aina tosi kiireistä aikaa, paljon flunssaa, keuhkokuumeita ja todella sairaita potilaita. Viime yönä suorastaan juostiin viemään potilasta teholle jonka happilarvot laskivat vaarallisiin lukemiin, sitten bed managerit kuumottivat siivoamaan huoneen minuuteissa koska toinen potilas oli jo matkalla huoneeseen. 

Sairaalassa on vallinnut joulun jälkeen suunnaton "petikriisi" eli kaikki paikat ihan tukossa päivystyksestä puhumattakaan ja jopa keskellä yötä joudutaan siirtämään potilaita toisille osastoille jos joku sairaampi on tulossa. Minkä tahansa erikoisalan potilaita voi myöskin tulla ovista ja välillä saa huuli pyöreänä googlettaa diagnooseja samalla kun huolestuneet omaiset pommittavat kysymyksillä (mikä on täysin ymmärrettävää jos ajattelee itsensä omaisen rooliin), bed managerit kuumottavat puhelimessa uusista potilaista (joille ei ole tilaa) ja pino kiireisiä verikokeita, sydänfilmejä odottaa ottajaa lääkärin hoputtaessa vierellä ja antaen lisää tehtäviä. 

Tähän yhtälöön vielä lisäksi se että vajaamiehityksellä mennään lähes joka vuorossa, flunssa on kaatanut monet hoitajat sängynpohjille päiväkausiksi. Viime viikonloppuna soitin epätoivoisesti kaikki osaston hoitajat läpi (kuka haluaa tulla lauantaina lyhyellä varoajalla töihin... nobody!) ja luulin hetken joutuvani jäämään pitkän päivän lisäksi yövuoroon, onhan staffing needs Nurse in chargen vastuulla. 

Työhakemus lähti viime hetkillä ennen umpeutumista ja parin päivän päästä kilahti kutsu haastatteluun, sekin täytyy hoitaa keskellä 13 tuntista työpäivää eli täytyy vaihtaa jakkupuku lennosta päälle! Mietin josko menisin vaan työuniformussa mutta pitää vielä vähän funtsia. 

Innostuin Asos nettikaupan alesta ja postimies toi mekkoa ja jakkua jos jonkinmoista. Toki piti ostaa myös lomavaatteita, 3 viikon päästä starttaa lento Dominikaaliseen Tasavaltaan. Odotetaan 2 viikon all inclusive hemmottelua kuin kuuta nousevaa :) Täytyy vielä emailailla hotellille että saataisiin seaview huone josta maksettiin extraa. Zikavirus jyllää tuolla suunnalla mutta en ole sentään raskaana, eikai sen pitäisi olla vaarallinen kun tiineille naisille. Virus tarttuu viimeisimpien tutkimusten mukaan jopa suutelemslla. Saari on pikkuruinen Cayo Levantado Samanan maakunnassa ja siellä ei ole kuin tämä yksi hotelli. Olen kysellyt hotellilta ja instagrammissa tuolla vierailleilta hyttys tilanteesta minkä ei pitäisi todellakaan olla paha. Etenkin kun kyseessä on kuiva kausi. Hotelli myös sumutetaan jollain myrkyillä päivittäin hyttysten karkoittamiseksi. Toivotaan näkevämme valaita koska nyt on paras whale watching season! Saaren ympärillä on myös paljon pelikaaneja kalastamassa joten niitä on varmasti hauska bongailla. Tällaisia eläinhulluja kiinnostaa kaikki elukat tuhatjalkaisista valaisiin :) Alla kuva muutaman viikon takaa St James's parkista.

Takaisin itse aiheeseen... Ensi torstaina siis pitäkää peukkuja puolen päivän aikoihin. Olen yrittänyt valmistutua koitokseen lukemalla satoja sivuja ohjeistuksia, sairaalan policyitä ja lakijuttuja joiden tuntemusta edellytetään. Täällähän kaikki on hyvin byrokraattista ja kaikki kiemurat täytyy osata jos haluaa senior rooliin. Esimerkiksi tilanteessa jossa potilaalla ei ole capacityä ja hänet on olosuhteiden pakosta "pakkohoitaa". Aiemmissa haastatteluissa on riittänyt kun on perustellut miksi on hyvä hoitaja ja hallitsee työnsä, mutta nyt pääpiste on vakuuttaa miksi juuri minä olisi hyvä tässä leadership ja management roolissa ja mitä annettavaa minun kyvyilläni on osastolle. Ööööh... Meinaan painottaa hyviä commucation skills, organising, co ordination and time magement skills ja antaa niistä esimerkkejä samoin kun "dealing with difficult" situations skills. Ja tietysti hehkuttaa kuinka motivoitunut olen tähän uuteen rooliin ja kuinka motivoin, tuen ja autan muita hoitamaan työnsä hyvin. 

Puoli vuotta sitten en olisi uskonut että minua voitaisiin edes harkita tähän senior staff nursen rooliin tai että kykyni siihen riittäisivät. Jatkuva Nurse in charge kokemus on kuitenkin tehnyt minusta rohkeamman ja tuonut paljon itsevarmuutta hoitaa tätä tehtää, suurimmilta melt down hetkiltä olen viimeaikoina välttynyt ja saanut pidettyä itseni kasassa ja ammattilaisena vaikka joku olisi juuri huutanut päin naamaa (ja tätähän tapahtuu usein) . Parasta on ollut kuitenkin huomata että ihan oikesti pärjään tässä roolissa, vaikka se pirun stressaavaa onkin ja kokoajan tulee uusia tilanteita vastaan joiden tyyppisissä en ole aiemmin ollut ja ratkaisu on löydettävä nopeasti. Ei voi ottaa rennosti kuten nämä ketut meidän takapihalla päikkäreillä :) 

Iso haaste on pysyä kokoajan ajantasalla lähes 20 potilaan asioista. Nurse in chargen kun oletetan tuntevan jokaisen potilasn tilanne tarkasti: senhetkinen vointi, vitaaliarvot, tutkimustulokset ja tulevat tutkimukset/suunnitelmat, sosiaaliset olot ja kotiuttamissuunnitelmat ja päivän päätteeksi hand over kaikki seuraavalla vuorolle. Handover on ihan oma taiteensa ja vie aikaa: siinä käytävä läpi kaikki edellä mainitsemani asiat kaikista potilaista. 

Lääkäreiden tekstien lukeminen on todella haastavaa, meillä siis vieläkin tehdään kaikki käsin eikä ole tietokoneella tietoja! Jännitin ihan hirveästi handoveria ekat 6kk mutta nyt olen kehittynyt onneksi siinäkin. Tuntui ettei aivokapasiteettia vaan mitenkääm ollut tarpeeksi muistamaan kaikkea! Näkisittepä kaikki ne lippulaput ja muistiinpanot mitä kannan taskuissani ja kun levitän me päivän päätteeksi raporttia varten eteeni, hah. Katselin muuten hiljattain osaston vanhoja valokuvia ja nauroin kippurassa vaikka vähän järkytyinkin: osasto näyttää tismalleen samalta kuin 80-luvun alussa, jopa uniformuni on samanlainen kun hoitajilla tuolloin!! Eikö olekkin aika järkyttävää ja huvittavaa samaan aikaan :)

En ole ikinä oikein kuvittellut itseäni "johtajatyyppinä" vaan olen tottunut ottamaan käskytyksiä muilta ja antanut jonkun muun viisaamman tehdä hankalat päätökset. Viimeaikoina tätä ihmistä etsiessä olen kuitenkin löytänyt hänet katsomalla peiliin! Ajattelin pitkään että paikkani on ihan tavallisena sairaanhoitajana potilaiden parissa. Tämä uusi mahdollinen työ vie minut kuitenkin kauemmaksi siitä miksi alunperin halusin hoitajaksi: olla tekemässä suoraa potilastyötä. Päivävuoroissa minulla ei ole omia potilaita ja kaksi kertaa viikossa päivä menee pitkälti tuntikausien ylilääkärin kierroilla. Jokaisen potilaan tilanne puidaan hyvin tarkasti monen erikoisalan voimin ja tämä vie pienen ikuisuuden aikaa, joskin on erittäin tärkeää. Olen erittäin tyytyväinen hoidon laatuun meidän osastolla, muuten en tähän paikkaan olisi jäänyt niin pitkäisi aikaa, tässä kuussa tulee puolitoista vuotta täyteen! Uskomatonta miten aika lentää!

Osastolla on ollut massiivinen henkilökuntavaihtuvuus päällä ja meitä "vanhoja" ei ole kun muutama hassu jäljellä joiden odotetaan tietävän kaikki , ratkaisevat ongelmat ja opastamaan uusia. Uusi mahdollinen rooli tuo mukanaan roppakaupalla vastuuta koska koko osaston pyörittäminen on vastuullani ja työpanoksen on oltava joka vuorossa 110%. Toki osastonhoitaja on paikalla suurimman osan ajalla ja setvii kaikista hankalimmat tilanteet. Harmi kuitenkin että tämä ihana osastonhoitaja on menossa takaisin yliopistoon ja uusi on ottamassa joskus keväällä ohjat käsiinsä. Toivottavasti saadaan tosi hyvä tyyppi!

Suomessa luotti aina muiden ammattitaitoon mutta täällä ei valitettavasti ole lainkaan itsestäänselvyys että kaikki muut hoitavat työnsä yhtä hyvin, joten epäkiitollinen roolini on myös making sure että kaikki muutkin tekevät työnsä hyvin ja patient care on safe at all times. Käytännössä joka vuorossa minun täytyy käydä kaikki hoitokansiot läpi ja varmistaa että kaikki on up to date. CQC eli community qualitity comission saattaa milloin astua sisään tarkistaen kaikki paperit, haastattelemassa potilaat ja hoitajat ja nurse in charge on tietenkin vastuuroolissa jos jotain on pielessä koska hänen rooli on huolehtia näistä jutuista ja että potilaat ovat tyytyväisiä. Toki täytyy tuntea omat rajansa, eihän sitä nyt kaikkeen yksin pysty ja potiaiden omahoitajilla tietysti myös vastuu hoidosta ja sen sujuvuudesta.

Kaiken kaikkiaan uskon olevani valmis tähän uuteen rooliin ja uusi hopean harmaa uniformu kiiltää jo silmissä, samoin isompi palkkakuitti. Nyt olen alimmassa band 5 palkkaluokassa ja band 6 rooli nostaisi palkkaluokkaa mukavasti. Toki sen eteen saa tehdä pirusti töitä... Bring it on, I am ready!! 

Ps. Pitäkää peukkuja ensi torstaina ;-) 

Uutta Vuotta!

Hyvää alkanutta Uutta Vuotta 2016 kaikille! Aloitin kirjoittamaan tätä postausta kun oltiin ajelemassa kotia kohti motarilla Lake Districtiltä. Menomatka meni sutjakkaaati 5 ja 1/2 tunnissa mutta paluumatka kesti yli 8 tuntia liikenneruuhkien takia. Onneksi mulla oli takapenkillä peitto, tyyny, juvät eväät ja ipad täynnä leffoja. Uusi vuosi vietettiin siis kaverimme Iwonan tädin mökillä luonnon helmassa. Lake District luonnonpuisto sijaitsee pohjois Englannissa Skotlannin alapuolella. Luulin että kyseessä on joku pieni suomityylinen vaatimaton mökki eivätkä odotukset olleet korkealla, mutta vastassa odotti valtava tyylillä remontoitu kivitalo vuorten juurella, kolme isoa makuuhuonetta, iso olohuone, tilava keittiä, ruokailuhuone...Ja wifi!

Suretti kun kuulin että talon oli rakkaudella remontoineet keski-ikäinen pariskunta, mutta vaimo kuoli ärhäkkään syöpään pian rempan valmistumisen jälkeen. Surun murtama mies myi talon ihan pilkkahinnalla jotta pääsisi siitä pian eroon :( Maisemat olivat suorastaan satumaiset ja lampaita oli kaikkialla mihin silmänsä laittoi. Aamulla ulos kurkatessa meidän makuuhuoneesta avautui tällaiset maisemat:

Vuosi vaihtui siis todella rauhallisissa merkeissä hyvän ruuan äärellä eikä krapulasta ollut onneksi tietoakaan. Mulle on tullut iän myötä tosi alhainen toleranssi alkoholiin, en saa enää juuri mitään alas parin kolmen viinilasin jälkeen! Juomapeliä pelatessa rukoilin ettei se shotti vaan osuisi omalle kohdalle! Monen monta Uutta Vuotta on tullut aloitettua vessanpyttyä halailemalla (jollen sitten ole ollu sairaalalla töissä) mutta ei onneksi tällä kertaa. Olisi ollut suorastaan tragedia kärsiä sängyn pohjalla eikä nauttia Lake Districtin upeista maisemista! Mua instassa seuraavat @annarosacecilia ovatkin saaneet jo kunnon kuvaoksennuksen tältä reissulta. 

Aamulla ensimmäisenä lähdettiinkin luontoon reippailemaan, ihailemaan järviä, vuoria ja syöttämään lampaille omenoita. Sain monta uutta villaista kaveria! Oli mahtava fiilis kun aamulla asteli ulos niin monikymmenpäinen lammaslauma juoksi määkien kohti herkkujen toivossa! Tuli kyllä lässytettyä lampaille niin paljon että muut piti mua ihan kahelina. Lake District vei palan sydäntäni ja toivottavasti pääsisi uusiksi jo kesällä! Katselin jo saunallisia majataloja jos vaikka tonne pääsisi viettämään Juhannusta. Poikkeuksellisesti tänävuonna emme tule Suomeen juhannukseksi vaan tarkoitus on tulla vasta heinäkuussa Kolin reissulle. Meistä on tainut tulla aikamoisia eräjormia ;-) Sitä se ikä kai teettää!

Töihinpaluu sujui 5 vapaan jälkeen yllättävän pehmeästi enkä menettänyt hermoja vaikka sain valitusuhkauksen ja huudot (täysin itsestä riippumattomasta syystä ja asiasta joka ei todella ollut mun vika, olin ainoastaan viestintuoja). Ollaan oltu myös todella short off staff ja joka vuorosta 2 tai jopa 3 hoitajaa/health care assistenttia down. Joku älypää oli tuonut jotain epämääräisiä rapuja/seafoodia osastolle ja ilmeisesti kaksi hoitajaa sai niistä ruokamyrkytyksen!  Virtaa on onneksi kuitenkin riittänyt ja joskus ei tarvita kun se yksi ihana työkaveri ja homma toimii! Tänään oltiin ward managerin kanssa ainoat hoitajat osastolla ja molemmilla oli 9 potilasta kunnes iltapäivällä saatiin lisäapua, sen jälkeen 6 vaativahkoa potilasta ei tuntunut enää missään! 

Viime postauksessa vähän vihjailinkin että olen nyt sitten todennäköisesti hakemassa senior staff nursen/team leaderin paikkaa meidän osastolta. Mulla oli hiljattain pomon kanssa 1-1 kehityskeskustelu ja seuraavan vuoden tavoitteisiin pomo listasi että mun tulisi hakea sitä pian aukeavaa band 6 paikkaa ja samoi olevansa suorastaan pettynyt jos en hae pestiä! Olin aika järkyttynyt suorastaan, en todellakaan osannut odottaa niin vuolaita kehuja ja että minun ihan oikeasti odotetaan hakevan tuota paikkaa. Sain kyllä keskustelun jälkeen tosi hyvät vibat, viimein työpanostani ja kaikkea uurastustani osaston eteen arvostetaan. Palkka-asteikolla ylöspäin kipuaminen tuntuu tietysti myös kivalta :) Tämän keskustelun jäljeen sain uutta buustia hoitaa työni entistäkin paremmin ja katson työtä ihan uusin silmin. Ennen keskityin enemmän siihen että sain oman urakan hoidettua, mutta nyt ajattelen osastoa enemmän kokonaisuutena ja kannan vastuuta ihan kaikesta. Band 6 senior nursen työ olisi kyllä huikea juttu tulevaisuuttakin ajatellen koska sitten voisin hakea esimerkiksi infection control nursen (päivä) töitä. Sexual health clinic työ voisi olla myös antoisaa, tässä enkku tahtisessa vuorotyössä en kyllä tule jaksamaan loputtomiin. 

Palaan vielä pikaisesti joulun fiiliksiin. Joulu meni tiiviisti töissä, olin joulupäivänä pitkän päivän töissä ja tapaninpäivänä piti olla yövuoro joten olin valmistautunut menenään Omidin vanhemmille joulupäivän illaksi töiden jälkeen ja olisin sitten saanut kyydin töihin seuraavan päivän yövuoroon. Vaan suunnitelmat menivät pipariksi saikkujen myötä ja jouduin tapaninpäivänsi eli Boxin dayksi pitkään päivään. Olinhan nurse in charge ja osaston miehityksen takaaminen oli minun vastuulla. Kuka haluaa tulla töihin jouluna lyhyellä varoitusajalla? Nobody! Ei ollut vaihtoehtoa enkä siis ehtinyt näkemään Omidin vanhempia vilaukseltakaan mikä kyllä harmitti ja sitten availin 27pv tippa linssissä heidän antamiaan upeita lahjoja. 

Ensi vuonna olen todellakin joulun vapaalla ja sisko vihjaili että voisi tulla miehensä kanssa tänne joulun viettoon, olisi kyllä huikeaa! Joulun paras hetki oli jakaa potilaille pienet sairaalan charityn lahjoittamat lahjat (lähinnä suihkutuotteita) ja laulaa "we wish you a merry christmas..." Monet liikuttuivat tästä pienestä eleestä ihan kyyneliin ja eräskin dementoitunut mummo alkoi laulaa mukana vaikka ei ollut viikkoihin puhunut juuri sanaakaan/ottanut kontaktia. Meitä hoitajia puolestaan itketti tieto erään kaikille rakkaan potilaan poismenosta jouluaattona (hänet oli jo siirretty toiseen sairaalaan). Elämä on joskus kyllä niin epäreilua. En ole ikinä mennyt potilaiden hautajaisiin vaikka perhe on välillä niihin kutsunut, mutta tämän potilaan hautajaisiin olisin kyllä mennyt jollen olisi töissä. Muita työkavereita on kuitenkin menossa tilaisuuteen, omaiset jotka tulivat kaikille hyvin tutuiksi arvostavat varmasti myös tätä elettä. Joskus hoitaja/hoitajat ovat ne ainoat jotka ymmärtävät miltä omaisista/potilaasta tuntuu, elämmehän yhdessä vakavasti sairaan potilaan ja tämän omaisen ylä- ja alamäet osastolla. Iloitsemme yhdessä toiveen pilkahduksiata ja tuemme kun näyttää synkältä ja tulee huonoja uutisia, toivoen yhdessä parasta. Olen aiemmin ollut sitä mieltä että hoitajan tulee pitää omat tunteen poissa pelistä, toki empatiaa saa näyttää mutta ei liialti koska tulee ikää kuin olla se vahva kantava henkilö ja ammattilainen, ei liikaa tunteiden vietävissä. Toki potilaiden tarpeisiin tulee eläytyä, tänään esim yritin small talkata äreän vanhemman miehen kanssa ja hän karjaisikin korvaaki "stop asking so many questions" ja esitti myös varsin rasistisia kommentteja kuten "you all have ruined the london I grow up in" viitaten ilmeisesti minuun ja filippiiniläiseen health care assistanttiin. (Ajattelin mielessäni että niin... Sori kun olen täällä auttamassa SINUA voimaan paremmin.)  Kun pyysin toistamaan jotain hänen sanomaansa asiaa niin ukko ärähti tyyliin että "forget, you don't seem to understand english anyway". Pappa laukoi kyllä aika karua tekstiä, eipä ole moisia väittämiä tullut vielä vastaan!

Suomessa hoitajana toimiessa rooli oli jokseenkin erilainen kun täällä, kenties johtuen suomalaisesta voimakkaan individualisesta kulttuurista harvojen potilaiden kanssa tuli kovin läheiseksi, mutta täällä on vähän eri meininki (toisaalta ihmiset myös valittavat herkemmin). Esimerkkinä eräs naispotilas tänään huudahti minut nähdessään "Oh Anna O missed you! Come on here darling so I can kiss your lovely cheeks. We all need kisses don't we". Suomessa en muista saaneeni usean vuoden uralla juurikaan henkilökohtaista kiitosta/korttia potilaalta, mutta kirjallista "kiitosta" saa täällä kuukausittain. Enkä nyt mitenkään kehuskele itseäni minään ylivertaisena hoitajana/äiti Teresana, samalla lailla kaikki muutkin osaston hoitajat saavat kirjallisia kiitoksia. Positiivinen palauta auttaa kyllä jaksamaan työssä vaikka ei se kissakaan pelkällä kiitoksella elä ;-) Miten potilaat ovat muistaneet/kiittäneet teitä muita hoitajia? 

Meillä oli muuten ikävä vesivahinko pari viikkoa sitten, naapuri tuli pimpottamaan ovikelloa ja johdatti mut hänen keittiöönsä katsomaan kattolampusta tippuvaa keltaruskeaa vettä jonka lähteeksi järkyttävästi paljastui meidän kylppäri!! Kun muutettiin tähän kämppään niin avauduinkin kuinka kamalassa kunnossa kylpyammeen alusta oli ja sieltä kasvoi sieniä! No amme tiivistettiin uudelleen reunoista ja vielä toisenkin kerran mutta nyt tiivosteet olivat taas pettäneet koska kylpyamme ei ollut stabiili jo valmiiksi lahon lattian päällä ja tällä kertaa seuraukset olivat tuhoisat! Land loard on nyt lupautunut kustantamaan uuden kylpyhuoneen meille koska alakerran täti on ymmärrettävistä syistä käärmeissään eikä ongelma ole enää vaan tässä kämpässä. Viimepäivinä täällä onkin rampannut jos jonkinmoista remonttireiskaa tekemässä tarjouksia.  

Olemme kylläkin pohtineet (taas kerran) muuttua uuteen kämppään ja olen selaillut viimeaikoina vuokrakämppäsivustoja ahkerasti. Suunnitelmissa on muuttaa etelämmäksi Wimbledoniin tai Kingstoniin tai niiden välimaastoon. Molemmilla olisi silti lyhyt työmatka ja oltaisiin lähempänä Omidin vanhempia. Uusi koti olisi kyllä tosi ihana juttu ja josko vaikka saisin sen kauan kaipaamani oman pienen puutarhan. Mun työkaveri otti just kissanpennun ja kissakuume nousi ihan huippulukemiin! Näillä Lontoon hinnoilla on ihan turha haaveilla oman asunnon ostamisesta joten vuokrakämpällä mennään. Molemmat ollaan aikalailla kyllästyneitä tähän kämppään vaikka hyvin ollaan viihdytty nämä vuodet. Jos näitä kylppäriongelmia, hometta siellä sun täällä, hengenvaarallista kaasuvuotoa ja kämmenen kokoista hämähäkkiä sängyssä lasketa! 

Tällainen kuulumisoksennus tällä kertaa! Olisiko kellään mitään postaustoiveita? Bääää! 

Kaksi vuotta sitten...

Kaksi vuotta sitten tuoreena lontoolaisena en olisi osannut aavistaa että nykyisin...

...Osaan erottaa sujuvammin erilaisia afrikkalaisia aksentteja toisistaan kun itse brittiläisiä! Skotti ja irkkuaksentin osaan ehkä just tunnistaa mutta en paljon muuta. No liverpool aksentin joo, se on aika karmea.

...Salakavalasti oma aksentti on alkanut muistuttaa enemmän intialaista kun brittiläistä! Liekö syynä että suuri osa potilaista intialaisia kuten myös lääkärit ja pharmaseutit ja tämä särmikäs aksenttihan tarttuu. Kärsin myös säännöllisesti curry riippuvuudesta ja voin käyttää uskomattoman summan intialaisiin take away tilauksiin. Eihän intialaista voi tilata ilman poppadomseja, onion bajia, samosoita, mixed grill tandooria, aina liian tulista vindaloota (kieriskeltiin molemmat tuskissamme viimeyö, vindapoota odotellessa!), pilau ricea, pari erilaista naania, cucumber raitaa, mango lassia... Eilen viimeksi. Katson nykyään myös ainoastaan Bollywood elokuvia! (tää vika oli kyllä sitten läppä, heh). 

...Saattaa helposti mennä 3-4kk etten liiku laisinkaan Lontoo "keskustassa" tai näe ensimmäistäkään turistia. Ei haittaa yhtään. 

...Olen unohtanut kokonaan ikävöidä suomalaisia juttuja kuten ruisleipää ja karjalanpiirakoita. Glögiä olisi kyllä kiva saada tänä jouluna!

...Suomen kieli ja etenkin kielioppi on alkanut takkuilla. Piti miettiä pitkään ja väännellä ympäriinsä "ainoatakaan" sanaa ja siltikään en ole varma kirjoitinko sen oikein. 

...Saattaa mennä yli 2kk että puhun äitin kanssa puhelimessa! 

...Mun äiti ei ole vieläkään tullut käymään täällä! Meinaan kylläkin pakottaa sen tulemaan huhtikuussa ja ostan sille liput!

... Lilluttelen jalkoja merivedessä lokakuu-marraskuun vaihtessa kuten tehtiin Walesissa. Oli kyllä niin virkistävää!

...Olen alkanut kuorsaamaan ja kovaa! Mr London nauhoitti eräänä yönä höyryjunalta kuulostavaa kuorsaamistani ja järkytyin kovasti!  

...En ole käynyt yhdessäkään yökerhossa Lontooseen muuton jälkeen jos Brightonin henpartyja ei lasketa! 10 vuotta sitten tuli käytyä varmaankin pari kertaa viikossa! 

...Tubematkat ahdistavat jos pitää kulkea yli 5 pysäkinväliä. Kärsin myös kroonisesta hikoilusta jos sisälämpötila nousee yli 20 asteen, olen aina kuumissani kun muut palelee esim. töissä. Nyt ymmärrän miksi poikaystävä hikoili aina suomessa sisällä kuin pieni possu! 

...Ei enää haittaa niin paljon että sisällä tuulee vaikka ikkunat on kiinni tai että seinillä on homelänttejä.

...En enää pelkää juurikaan brittihämähäkkejä eikä aiheuta suurempia sydämentykytyksiä poimia hämähäkki ja heittää ikkunasta ulos. Jollei hämähäkki sitten yllätä pahasti kuten pari kk sitten kun istahdin vessanpöntölle... Säikäyttämäni jättihämähäkki juoksi suoraan mua päin jostain lavuaarin suunnalta! Olisin voittanut olympialaiset sillä loikalla minkä tein pytystä eteiseen! 

...Pärjään ihan oikeasti nurse in chargena ja hallitsen työtaakkani niin hyvin kun se on hallittavissa. Alan pikkuhiljaa uskoa itseeni ja taitoihini yhtä enemmän. 

...Aloitan yliopistokurssin ensi kuussa ja meinaan nyt sitten todennäköisesti hakea esimiehen kannustamana band 6 senior hoitajan paikkaa vuodenvaihteen jälkeen! En kyllä ikinä olisi uskonut että näin pian, Hui! 

... Haaveilen salaa äitiyslomasta ja haluaisin jäädä kotiäidiksi useammaksi vuodeksi (jos niin onnekkaasti kävisi että saataisiin vauva). Ei ole kuitenkaan vielä ajankohtaista, nyyh.  

...Tekisin lomasuunnitelmia valaiden kiima-ajan perusteella! Matkustetaan helmikuussa Dominikaanisiin elämäni ensimmäiselle All Inclusive lomalle. Hotelli on pienen Caya Levantado saaren ainoa hotelli ja odotukset korkealla, hotelli on listattu tripadvisorissa maailman viidenneksi parhaaksi all inclusive hotelliksi. Helmikuu tulethan pian!

... En ole edelleenkään saanut blogin astuksia kuntoon tai muokattua ulkoasua mieleisekseni. Sori!

...Maksaisin yli 2500€ kameran zoom linssistä tai yleensäkkään olisin innostunut järjestelmäkameralla valokuvaamisesta. Oma iphone taas on niin sökönä kun olla ja voi mutta en silti ole raaskinut sijoittaa uuteen puhelimeen! Odottakaa vaan kun saan kaikki ottamani 12 368 oravakuvaa blogiin "orava edestä, orava takaa, orava istuiu, orava makaa"! :-) 

Ihanaa joulunodotusta kaikille! <3

Instagram: @annarosacecilia 

Karmea vapaiden aloitus

Viime postauksessa hehkutin kuinka osastotyö on niin mun juttu. Tällä hetkellä fiilikset on aivan äärilaidassa ja mietin miten uskallan edes astua ensiviikolla osaston ovista sisälle! Viimeiset kaksi päivää olen itkenyt ensimmäisenä aamulla, viimeisenä illalla ja herännyt haukkomaan henkeä keskellä yötä. Olotila on ollut on sekoitus surua, vihaa ja epäuskoa. Kävi mielessä myös ekaa kertaa elämässä käydä lääkärin juttusilla tästä kamalasta ahdistuksesta johtuen ja pyytää suunnitteen jotain nappeja rauhoittamaan oloa. Onneksi nyt olo on jo vähän parempi, aika parantaa haavat sanonta pitää kyllä paikkansa! 

Mikä sitten sai mut tuntemaan näin? Syynä eräs tavattoman järkyttävä tapahtuma töissä, jonka yksityiskohtiin en kuitenkaan voi porautua ymmärrettävistä syistä. Tulen muistamaan tämän tapahtuman kuitenkin varmasti koko loppuelämäni. Jopa kotoa osastolle herätetty erikoislääkäri itki kanssani tapahtunutta, jota ei kuitenkaan (luojan kiitos) voi laittaa kenenkään piikkiin. En tiedä onko muille hoitajille jäänyt samanlaisia traumoja kun mulle, esimerkiksi tietyt elvytykset tai potilaan kuolemat on jäänyt todella elävästi mieleen ja niitä muistelee vielä vuosienkin päästä. Tämä tapahtuma pidentää nyt listaa yhdellä uran järkyttävimmät tapahtumat top listalla ja tulee olemaan muistissani loppuiän. 

Mikä siinä onkin että aina kun on loma, pitkät vapaat tai jotain muuta kivaa tulossa niin yleensä just silloin jotain kamalaa tapahtuu!? Että haaveena vaan että voisi astella osastolta kevein mielin kohti lomaa/vapaita! Mulla on naismuistissa useampia tällaisia tapauksia että olen esimerkiksi joutunut perumaan jonkun reissun, koska edellisenä päivänä on töissä tapahtunut jotain mikä on saanut mut täysin tolaltani enkä ole kyennyt nukkumaan ja sitten kun saan viimein unen päästä kiinni niin en haluaisi herätä päiväkausiin. Unessa sentään on turvassa kaikelta ahdistukselta ja vatvomiselta, hereilläolo kun voi tuntua sietämättömältä jos yksi dramaattinen tapahtuma pyörii päässä yhä uudelleen ja uudelleen. Ihailen niitä ihmisiä jotka voivat jättää kaiken työpaikalle eivätkä vatvo traagisiakaan tapahtumia enää kotona. Olisinpa yksi heistä ja oppisimpa olemaan armollisempi itselleni! 

Sairaanhoitajan työn luonteeseen kuuluu valitettavasti dramaattiset tapahtumat mille ei aina voi mitään, eikä kaikkia voi pelastaa vaikka tekisi mitä. Tämä fakta on vaan pakko hyväksyä osana hoitajan työtä, työn luonne on vaan sellainen ja vaatii todella kovaa psyykkistä kestävyyttä (fyysisen lisäksi). Tulee elvytyksiä, nuorten ja vanhojen ihmisten kuolemia joissa potilas kuolee käsivarsillesi, löydät shokkina jonkun kuolleeena joka on 10min aiemmin moikannut käytävällä ja kävellyt vessaan, et saa loppumaan jonkun loputonta verioksennusta, löydät mahdollisesti potilaan hirttäytyneenä huoneestaan, hoidat nuorta itsemurhaa yrittänyttä luoden hyvän hoitosuhteen ja sitten parin kuukauden kuluttua luet hesarista kuolinilmoituksen, joudut hoitamaan kenties lapsensa murhannutta ja puhdistat tämän kynsien alta lapsen verta, olet vaarassa joutua itse tapetuksi tai vahingoitetuksi psykoottisen potilaan toimesta, sinua heitellään huumepiikeillä, päällesi heitetään täysi virtsapullo, potilas jahtaa hoitajia lasinpala kädessään viiltäen ketä ehtii, saat huudot, uhkailut tai jopa tappouhkauksen kiihtyneiltä omaisilta, työkaverit voivat olla v-ttumaisia ja saatat joutua työpaikkakiusan kohteeksi. Nämä kaikki kuvailemani tapaukset ei siis ole sattuneet sentään omalle kohdalle, mutta valtaosa niistä valitettavasti on. 

Terveydenhoitajan työ ei sekään ole aina "rauhallista" eräs ohjaajani kertoi kuinka pienelle pojalleen rokotetta ottamaan tullut isä oli pahoinpidellä hänet kimpaantuessaan kun toimenpide ei mennyt kuten piti. Terveysasemilla narkkarit voivat olla hyvinkin aggressiivisia ja uhkailevia, puhumattakaan mitä päivystyksessä voi tulla vastaan. Lohduttomia ovat myös tilanteet kun vauvan sydänääniä ei kuulu neuvolatarkastuksessa, vanhemmat ovat kenties vuosia yrittäneet pienokaistaan ja käyneet kaikki mahdolliset hoidot, mitkään lohdutuksen sanat eivät siinä tilanteessa auta. Joskus mietin miten aborteissa avustavat selvytyvät työstään, katsella niitä pieniä runneltuja jalkoja ja käsiä. Tai palomiehet, muistan elävästi kuinka jossain koulutuksessa palomies kertoi halanneensa tuntikausia ulkona pakkasessa perheensä menettänyttä isää, keittiön palovaroitin oli otettu viikkoa aiemmin lettujen paiston vuoksi alas. 

Miten näitä tavattoman vaikeita työn aiheuttamia tunteita voi sitten käsitellä? Siihen kun tietäisi vastauksen! 

Itselle auttaa puhuminen parhaiten, yksinkertaisesti asian läpikäyminen kollegoiden kanssa yhä uudelleen ja uudelleen. Puhuminen on vaan niin terapeuttista, kuten myös itkeminen jos siltä tuntuu, let it come out! Ulkopuoliset myös näkevät usein asian eri valossa ja valavat uskoa ettet olisi voinut tehdä siinä ja siinä tilanteessa mitään muuta. Mua liikutti myös pomolta saatu rohkaiseva tekstari kun hän pahoitteli tapahtunutta ja tiedusteli miten jaksan ja haluanko jutella tapahtuneesta. Pomo ei ollut edes töissä mutta vakavista tapahtumista näköjään heillekkin ilmoitetaan vaikka olisi vapaapäivä. Tämä viesti merkitsi mulle todella paljon ja hän myös muistutti etten syyttäisi itseäni koska todellakaan tapahtuma ei ollut kenenkään yksittäisen henkilön syytä. Ihanaa että mulla onkin hänen kaltainen pomo! 

Kirjoittamisesta on tullut myös tullut mulle tärkeä tapa käydä läpi jotain traumaattista, siksi tulin tänne blogiin kirjoittamaan tuntemuksiani auki. Vaikka epätoivossa olisi helppo vatvoa päiväkausia niin yksi kertainen komento "lähde ulos" toimii niin vaikealta kun se tuntuisikin sillä hetkellä. Poikaystävä nimittäin pakotti mut ihmisraunion ylös nyyhyttämästä sängystä. Reipas kävelylenkki raikkaassa ilmassa lähikauppaan ja pohtimaan mitä margariinia, mehuja tai hedelmiä ostetaan, mikä olikaan se hyvä vessapaperi mitä ostettiin viimeksi ja naureskeltiin sille episodille kun haksahdettiin ylikalliiseen "luksustuotteeseen" aloe vera vessapaperiin joka oli niin liukasta että sen käyttämisestä ei meinannut tulla mitään ja haisikin kamalalle, heitettiin lopulta rullat pois! Lohdullista on myös että mun kaksi parasta ex kollegaa tuli eilen illalla Suomesta meille tänne Lontooseen viettämään perinteeksi tullutta tyttöjen pikkujouluviikonloppua. Voi sitä helpotuksen määrää kun saa jutella myös ihan suomeksi mieltä painavista jutuista ja pitää tietysti myös hauskaa. Odotan jo innolla että pääsen kohta kokkaamaan likoille pitkän kaavan mukaan aamupalaa ja sitten suuntana Sky Garden ja muut Lontoon hulinat. 

Hoitajan työ on kyllä joskus suoraan sanottuna perseestä, paljon se ottaa mutta paljon myös antaa (ainakin haluan uskoa niin)! Miten te muut käsittelette työn aiheuttamia traumoja tai vaikeita tunteita? Vai kärsittekö moisista?

Miten päädyin sairaanhoitajaksi

Tämä on nyt sitten vähän niinkuin toivepostaus, joku kun kyseli kommenteissa miten päädyin sairaanhoitajaksi ja että kertoisin urastani Suomessa. 

Voisi sanoa että päädyin alalle vähän niinkuin vahingossa. Sairaanhoitajan ammatti ei nimittäin juuri käynyt mielessä lukioaikana, nuorena ja naivina suunnitelmanani oli pyrkiä yliopistoon lukemaan psykologiaa, sosiologiaa tai jotain muuta "hienoa". Jossain vaiheessa kuitenkin valkeni että psykologiaa on vähintäänkin yhtä vaikea päästä lukemaan kuin lääkikseen (enkä koskaan ole ollut matikka/kemia/nero tai nyt mikään muukaan nero). Lukiossa kukaan ei missään vaiheessa edes tuonut sairaanhoitajan ammattia esille eikä ammatinohjaussessioissa/luennoilla tähän ammattiin rohkaistu, kai lukiolaisten sitten odotettiin pyrkivän ns. akateemisille aloille. 

Lukion jälkeen matkustelin ja työskentelin puolisen vuotta perheeni kukkakaupassa. Jatkokoulutuksen suhteen en ollut mitenkään varma, ei tullut "ahaa-elämyksiä" ja kävin pari kertaa työkkärissä työpsykologilla juttelemassa ja testeissä. Tuolloin taisin ottaa ekaa kertaa puheeksi hoitoalan. Olin ollut joskus yläasteella TET-harjoittelussa vanhainkodissa ja tykkäsin siitä kovasti. Työkkärin täti sanoi että testien perusteella mulle ei sopisi sairaanhoitajan tasaisen toistuva työ (mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, tässä työssä jos missä jokainen päivä on erilainen). Hän kannusti mua hakemaan opiskelemaan yhteiskuntatieteitä, sosiaalityötä tai toimintaterapiaa, hän sanoi näkevänsä mut esim. tekemässä työtä maahanmuuttajien sopeuttajana. Lukiohäiriön vuoksi kävin myös puolisen vuotta neuropsykologin vastaanotolla (kiitos äitini joka halusi ottaa kaiken irti vakuutuksestani). Tämä ihana naisihminen varoitteli mua hoitoalasta ja sanoi muistaakseni ettei alalle kannata missään nimessä hakeutua koska burn out on niin yleistä. 

Oma äitini sitten ehdotti ekaa kertaa hoitoalaa ja muistutti kuinka hänen Hilkka tätinsä oli kovin ammattiylpeä sodassakin auttanut sairaanhoitaja. Hilkka oli jossain vaiheessa sairastunut tuberkuloosiin ja tuohon aikaan hoitona käytettiin keuhkopussin puhkaisua! Äiti kannusti hakemaan sairaanhoito-opistoon ja muistutti kuinka sairaanhoitaja on arvostettu ammatti ja töitä riittää. Ajattelin tuolloin että en kyllä kestäisi sairaalatyötä tai edes sitä sairaalojen hajua... 

Jokin alassa kuitenkin kiinnosti ja muistin kuinka olin joskus lapsena miettinyt kouluterkkarin työtä. En tuolloin edes tiennyt että terveydenhoitajilla on sairaanhoitajan pohjakoulutus. Sitten syntyi ajatus: Minä haen terkkariksi "siistiin sisähommaan" missä ei tarvitse työskennellä sairaalassa! Ensimmäisenä valintana hakupapereissa mulla oli kuitenkin työkkärin tädin ja neuropsykologin ehdottama toimintaterapeutti. Pääsykoe oli kolmivaiheinen: vaativia kirjallisia tehtäviä ja haastavia laskuja, psykologin haastettelu ja opettajan haastattelu. Tuolloin tajusin että mulla ei oikeesti ollut edes juuri hajua mitä toimintaterapeutti tekee! Haastettelussa opettaja näytti vessanpytyn kuvaa ja kysyi miten tämä kuva liittyy toimintaterapeuttiseen prosessiin. Olin ihan monttu auki! Tämä kyllä kertoi miten epäkypsä olin tässä vaiheessa, nyt voisin puhua vessanpytystä ja sen käyttöön liittyvistä apuvälineistä vaikka puoli tuntia.  Sain varmasti kaikkien aikojen huonoimmat pääsykoepisteet, muistaakseni jotain 12/50 ja sisäänpääsyyn olisi vaadittu tyyliin vähintään 42 pistettä! 

Tuohon aikaan Stadian eli nykyinen Metropolia (kuva yllä) pääsykokeet hoitoalan puolelle oli onneksi helpot ja pääsin ekalla yrittämällä opiskelemaan terkkariksi! Koe kun oli rasti ruutuun koe missä kysyttiin lähinnä eettisiä kysymyksiä. En ollut edes lukenut pääsykoekirjaa "hoitotyön etiikka" kokonaisuudessaan ja muistan miettineen pääsykoeaamuna että mitä jos jäisinkin vain nukkumaan, olin muistaakseni ollut baarissa edellisenä iltana ja todenäköisesti olin myös krapulassa pääsykokeessa. Jos hoitotyön koe olisi ollut biologiaa ja kemiaa kuten tänä päivänä(?) niin en olisi varmastikkaan päässyt sisään! Tuntuu hassulta että paljon paljon minua nuoremmat valitsevat hoitoalan jo peruskoulun jälkeen hakeutumalla lähihoitajiksi, niin nuorena kun luulisi olevan vaikea päättää "mitä haluaa tehdä isoma". Toisaalta lähihoitajan työ on loistava pohja sairaanhoitajiksi haluaville ja kyllä sen varsin pian huomaa onko oikealla alalla, hoitoala ei todella ole kaikkia varten. Minua lämmittää ja lohdittaa että jo menehtynyt isäni oli erityisen ylpeä että valitsin hoitajan uran. Hän oli aivan tohkeissaan kun kävin erään kerran Meilahdessa katsomassa häntä osastolla sairaanhoitajan vaatteissani. 

Olin aivan vakuuttunut kouluun päästessä että musta tulee terkkari enkä missään tapauksessa halua työskennellä sairaalassa (toki tiesin että sairaalaharjoittelut ovet edessä). Jälkeenpäin ajateltuna, kuinka naivia ajattelua, varsinkin kun en ole päivääkään työskennellyt oikean terkkarin hommissa! En vaikka eräs harjoitteluni ohjaaja terkkari soitti jopa äidilleni koska halusi mut niin kovasti töihin Viiskulman terveysasemalle. Totuushan oli että jo mun eka sairaalaharjoittelu "käänsi kelkkani". Kypsymisprosessi hoitajaksi ja muutenkin aikuiseksi alkoi: Tajusin että osastotyö ja tiimimeininki on todennäköisesti paljon enemmän mun juttu kun yksin terkkarin kopissa kökkiminen. Alla olevassa kuvassa muuten harjoiteltiin tunnistelemaan mahdollisia rintasyövän aiheuttamia patteja. 

Harjoittelut äitiysneuvolaan, terkkariasemille ja kouluun vaan vahvistivat tätä teoriaa, en kokenut terkkarin työtä laisinkaan omaksi. Etenkin neuvolan hullu työtahti oli järkytys. Monilla asiakkailla oli sosiaalisia ongelmia ja yhdessä pohdittiin miten raskaana oleva 17v söisi jotain muuta kun irtokarkkeja kaikilla aterioilla (muuhun ei ollut rahaa). Mua suretti myös parikymppisen loppuunpalaneen lestadiolaisäidin kohtalo: jaloissa pyöri vauva, kaksi vilkasta taaperoa ja uusi vauva parhaillaan tulossa (ja ties kuinka monta tulevaisuudessa lisää). Nuorella masentuneella äidillä ei todellakaan näyttänyt riittänyt voimavaroja suurperheen pyörittämiseen (vaikka kotona kävi kuinka neuvolan järjestämiä apupalveluita). Vauvan sydänääniä kuunnellessa hänen äidin ilme ei värähtänytkään, hän ei myöskään jaksanut komentaa tai edes katsoa taaperoitaan jotka riehuivat ympäri huonetta. Olin innoissani kun vedin ensimmäisen raskaana olevan ensikäynnin ja ohjasin erästä tulevaa äitiä ja kyselin raskauden aiheuttamia tuntemuksia. Kaikki meni mielestäni hyvin ja välillämme oli äidin kanssa hieno vuorovaikutus. Ohjaaja vain huokaili että käytin aivan liikaa aikaa koska vielä on kirjaaminen edessä ja seuraava asiakas on odottanut käytävällä jo 10min. Huokaus. Silloin ajattelin että en kyllä ala tekemään tätä hommaa niin tiukassa aikataulussa!

Terveysasemalla taas oli järkytys kuinka moni tuli jo huoneeseen itkien tai sitten itsemurhaajatuksissa, työ oli jälleen enemmän ihmisten sosiaalisten ongelmien ratkaisia kun "hoitamista" ja työtahti jälleen kerran hirmuinen, tuntui ettei kenenkään asioihin ollut aikaa paneutua. Tuntui julmalta ohjata yksinäistä lievästi ylipainoista 2 tyypin diapeetikkovanhusta syömään terveellisemmin ja välttämään herkkuja kuten ohjaaja opasti vieressä, olisin vaan halunnut sanoa että syö kahvin kanssa sitä pullaa, ota toinenkin ja yritä nauttia loppuelämästä! Se riittämättömyyden tunne terveysasemalla oli jotain erilaista kun sairaalassa, jossa sentään tuntuu että voi ihan tosissaan vaikuttaa potilaan vointiin ihan konkreettisesti... ja mikä parasta, aina tulee seuraava vuorolainen jatkamaan hommaa ja ratkaisemaan ongelmia. 

Keikkailin koko opiskeluajan eri keuhko-osastoilla Meilahdessa (olin siellä ekassa työharjoittelussa) ja sinne myös jäin töihin heti valmistuttuani. Keuhko-osasto olin työnä varsin haastava ja eri keuhkosairaudet tulivat tutuiksi: COPD, astma, erilaiset keuhkofibroosit, erilaiset keuhkosyövät...  Moni kärsi pahasta hengenahdistuksesta eikä ollut yksi tai kaksi kertaa kun potilas kuoli kesken vessareissun! Parin vuoden aikana opin näppäräksi perushoitotyössä ja tämähän on koko sairaanhoitotyön pohja. Tein ilomielin keikkaa joulut, pääsiäiset ja viikonloput (ja myöhemmin kärsin maksamalla kaikki opintotuet korkojen kera takaisin ja jouduin jopa ottamaan opintolainan näiden takaisinmaksuun, oma vika kylläkin). Ihon tarkkailut, painehaavat, erilaiset avustustekniikat ja apuvälineet tulivat "perushoitajavuosina" tutuiksi.

Potilaisen kanssa kommunikointi oli ihan parasta ja kuuden hengen miesten potilashuoneessa naurettiin joskus ihan kippurassa ja yhteishenki oli huima (vaikka yöllä kukaan ei nukkunut kun joku kuorsasi aina niin että ikkunat tärisivät). Naisten kuuden hengen potilashuone oli taas usein painajainen josta ei päässyt pois, naiset kun osaavat olla paljon vaativampia ja kateellisia. Aina kuului jostain "minulle myös, minäkin haluan että jalat rasvataan", "hoitaja minä en ole saanut vielä huomiota", "hoitaja kukaan ei ole leikannut kynsiäni viikkoihin"... 

Ensimmäinen kesä vastavalmistuneena hoitajana oli kyllä katastrofi (joskin ammatillisesti tärkeä), jokin meni pahasti pieleen työvuorosuunnitteluissa ja välillä olin ainoa sairaanhoitaja osastolla kun muut olivat lomalla. Vastuullani oli koko 24 paikkaisen osaston pillerit,  iv lääkkeet sun muut sairaanhoitajan hommat. Onneksi apuna oli kokeneita perushoitajia, muuten olisin varmaan saanut sydänkohtauksen siinä stressissä. Ei auttanut kun soitella muiden osastojen hoitajille ja kysellä neuvoa jos tuli tiukka paikka. Purskahdin eräänä viikonloppuna itkuun kun ylilääkäri tuli katsomaan aamuksi määrättyjä keuhkokuvia joita ei ollu otettu koska en tiennyt että lähetteet täytyy muuttaa tietokoneella päivystyslähetteiksi. Tämä hienotunteinen lääkäri lohdutti minua suunnilleen näin: "Anna kun etsit sairaanhoitajaa osastolta niin sinun ei tarvitse kun katsoa peiliin, luota itseesi, pärjäät kyllä varmasti". Tämä kesä olikin aikamoinen tulikoe jonka ainaka opin todella ottamaan vastuuta ja ymmärsin mitä sairaanhoitajan työ on kaikessa ihanuudessa ja kamaluudessaan. Parasta oli potilaiden kiitollisuus, nähdä kun joku paranee  silmissä taikka sitten onnistunut saattohoito, jossa potilas sai kuolla rauhallisesti omaisten ympäröimänä. Onneksi keuhko-osastolla osattiin saattohoitaa, tehtiin ajoissa DNR-päätökset ja morfiinia annettiin suoraan suoneen aina kun tarvetta. Täällä Englannissahan ei ikinä anneta morfiinia suoneen osastolla, ainoastaan sc pistoksin. Monet potilaat myös elvytetään (lopputulos kuitenkin varma kuolema) koska DNR päätöksiä ei osata tehdä ajoissa toivottomassakaan tilanteessa. Surullista. Toisaalta täällä Englannissa olen törmännyt moniin todella sairaisiin jotka eivät missään nimessä halua DNR päätöstä vaan itse toivovat elvytystä jos sellainen tilanne tulee eteen. Kulttuurierot näissä jutuissa ovat kyllä valtaisat (ei tietenkään voi yleistää mitään, jokainen on yksilö). 

Palataan kuitenkin takaisin Meilahden vuosiin... Tuttu hoitaja oli töissä infektio-osastolla ja kiinnostuin kovasti infektiosairauksisra/trooppisista sairauksista erikoisalana. Infektio-osastoilla henkilökuntamiehitys on yleensä myös parempi ja tämäkin osaltaan rohkaisi hakemaan vakipaikkaa 2010 luvun paikkeilla. Tein pari keikkavuoroa infektioille ja uskalsin laittaa hakemuksen...Pian olin allekirjoittamassa ensimmäistä vakituista työsopimusta (keuhkoilla tein valmistuttuani äitiysloman sijaisuutta). Meilahden ja Auroran infektio-osastot tulivat hyvin tutuiksi 3 vuoden aikana. Infektioissa erikoisalana kiehtoi että potilaiden tila oli välillä kuin suuri mysteeri mitä eri erikoisalan lääkärit yrittivät ratkaista, useimmiten onnistuneesti. Erilaiset trooppiset taudit kuten melioidoosi, malaria, erilaisen loiset ja madot olivat mielenkiintoisia. Joskus ihmeteltiin jotain matoa purkissa oikeen porukalla! Työn ohella opiskelin Helsingin Yliopistossa 1/2 vuoden kurssin Kehitysmaalääketiedettä. Toimin myös osaston elvytysvastaavana ja kävin vanhalla kirralla persoonallisen Leila Saaren elvytys- ja simulaatiokursseilla. Suosittelen lämpimästi jos on mahdollisuus osallistua! Alla olevassa kuvassa olen vetämässä elvytyskoulutusta -joka meni kyllä aika levottomaksi :D 

Mielessä kyllä alkoi kylläkin kyteä parin vuoden jälkeen että mitä kaikkia muita erikoisaloja en ole vielä nähnyt, pohdin työtä päivystyksessä, teholla, päiväklinikoilla... Loistava työilmapiiri osastolla, ihana esimies, vaikutusmahdollisuudet työvuoroihin, antoisat vastuutehtävät ja upouusi hieno kolmiosairaala painoivat paljon vaakakupissa ja mietin että tästä paikasta jään varmaankin eläkkeelle. Uskon vakaasti että olisin edelleen samassa paikassa töissä jos tuo vieressä kuorsaava englisman ei olisi sekoittanut mun päätä! :) 

Joskus tosissaan mietin josko hakisin teholle töihin oppimaan uutta, mutta keskusteltuani kollegoiden kanssa tulin siihen tulokseen että yhden potilaan kanssa nyhvääminen ei ole mun juttu. Potilaat teholla ovat usein myös tajuttomia eikä kommunikaatiota välttämättä juuri ole koska usein heti kun potilaan tila kohenee niin osastopaikka kutsuu. Eräs hoitaja kertoi kuinka purskahti itkuun toista viikkoa intuboituna ollutta potilasta pestessä, koska mitään kommunikointia potilaan kanssa ei ollut, kuin olisi nukkea pessyt. Hän koki työn valtavan yksinäiseksi ja palasi sittemmin osastotöihin. Tehotyö on myös hyvin teknistä ja laitteita on paljon, ala onkin enemmän miesten mieleen. En koskaan ole tykännyt säätää koneiden ja monitorien kanssa säätämisestä. 

Työ päivystyksessä on taas yksi aina mielessä kytevä juttu ja harmittaa ennen ikinä päässyt harjoitteluissa kokemaan sairaalapäivystykseen sykettä. Jossain vaiheessa kuvittelin haluavani sairaanhoitajan työssä nimenomaan "actionia, draamaa, verta ja suolenpätkiä" mutta toisaalta kokemus on osoittanut että kammoksun tällaisia tilanteita. Toki tiedän mitä tehdä ja kuinka toimia akuutissa tilanteessa mutta en koe näitä tilanteita mitenkään mukavaksi tai antoisiksi. Joka ikinen elvytys missä olen ollut mukana on jäänyt jossain määrin traumaattiseksi kokemukseksi. Olen valitettavasti vähän sellainen tyyppi vielä vuosienkin jälkeen että etsin aina syytä itsestäni. Jos kun jouduin tekemään valituksen lääkärin toiminnasta (joka ei useista soitoista huolimatta tullut katsomaan potilasta tarpeeksi nopeasti yms) niin tunsin huonoa omatuntoa koska tiesin että lääkäri joutuu ongelmiin (joskin aiheellisesti). 

Toivoin usein että minusta löytyisi enemmän "kovuutta" ja kykyä asettaa asiat isompiin mittakaavoihin, ei aina etsiä syitä itsestä. Minulle on kuitenkin vuosien varrella kehittynyt varsin vahva ammatti-identiteetti ja tiedän olevani pohjimmiltani hyvä ja empaattinen hoitaja. Heikkouksiani ovat stressaaminen ja "sähellys", näitä piirteitä olen onneksi kuitenkin oppinut hallitsemaan vuosien varrella. Toivoisin olevani enemmän pitkäjänteinen, rauhallinen ja olla ottamatta asioita liian henkilökohtaisesti.

Alla oleva kuva napattu jouluaattona töissä, vuosi ehkä 2011?

Esimerkki löytyy läheltä... Viimeviikolla purskahdin itkuun kesken pirun kiireisen työpäivän. Olin viettänyt päivän (ja edellisen päivän) enemmäkseen 1-1 hoitajana tehopaikkaa odottaneen todella sairaan potilaan kanssa ja olin nälkäisenä, janoisena, väsyneenä ja pissahädässä tekemässä jotain kymmenettä lääkeliuosta potilaalleni lääkehuoneessa kun osaston house keeper alkoi kiroilemaan mulle päin naamaa koska olin muuttanut yhden neulaboxin paikkaa hyllyssä (hän oli laittanut boxin ylimmälle hyllylle mihin en ylety ja niitä neuloja käytetään yli sata päivässä)! Tavallisesti olisin kohauttanut olkapäätä, mutta nyt tilanne meni vaan yli sietokyvyn ja purskahdin itkuun. Ei tarvitse varmaan erikseen mainita että olen myös aika herkkä tyyppi enkä kestä jos mulle ollaan ilkeitä (muistattehan mun lohduttomat postaukset ekasta niiden brittipaikasta noita-akka hoitajien keskeltä)! Pomo sattui paikalle, otti mut syleilyynsä ja nyyhkytin siinä sitten hänen olkapäätään vasten muutaman minuutin purkaen kaiken pahan olon ja turhautumisen. Pomo myös tuomitsi house keeperin epäasiallisen toiminnan ja piti tälle puhuttelun. Vähän kyllä nolotti mun reaktio ja totaalinen "mental break down". Vartti myöhemmin olin kuitenkin koonnut itseni ja täysissä voimissa, annoin lääkkeet sairaalle potilaalle, otin verikokeet, mittasin vitaalit ja virtsamäärän, toistin sydänfilmi ja siirsin hetken päästä potilaan onnistuneesti teholle lääkäreiden kanssa, annoin monimutkaisen hand overin tehohoitajille, lohdutin omaisia ja ohjasin siinä sivussa ensimmäisen vuoden opiskelijaa (edelleen nälässä, janossa ja pissahädässä). Päivän päätteeksi mentiin parin ihanan kollegan kanssa pubiin burgerille purkamaan päivän tapahtumia, olo kyllä keveni kummasti! Ihanat työkaverit ovat todellakin voimavara kaiken hullunmyllyn keskellä <3. Eikä ole sairaanhoitajan työ muuten ainakaan tylsää ja yksipuolista!

Kaikki muut mun vanhat terkkari luokkakaverit ovat tällä hetkellä terkkarin päivähommissa, kuka koulussa tai muissa oppilaitoksissa, kuka terveysasemalla, kuka työterveyshoitajana, kuka neuvolassa ja kuka yksityisellä firmalla. Vain yhden tiedän olevan muissa kun hoitsun hommissa. Ainiin ja yksi rohkea jatkoi opiskelemaan hoitotieteitä. Onnea ja menestystä kaikille heille ja kiitos yhteisistä vuosista, en hetkeäkään kadu että opiskelin terkkariksi kaikkien näiden mahtavien tyyppien kanssa. Musta tuli siis vähän nii kuin luokan "musta lammas" ja jäin töihin tavallisen sairaanhoitajan hommiin sinne pahanhajuiselle osastolle mihin en ikinä halunnut! Mitä tästä opimme... NEVER say never! ;-) 

Miten te muut hoitajat löysitte alalle ja oletteko olleet tyytyväisiä uravalintaan?

Tämä selfie on napattu työpaikan vessassa kun olin vielä suhteellisen freesinä ennen 13h työvuoroa (jälkeen kuva muistuttaakin sitten zombieta)!