Vuoden ensimmäinen

Loppuvuosi hurahti ihan hirveellä vauhdilla ja vaikea uskoa että eletään vuotta 2015. Vietin uudenvuoden töissä varmaankin painajaismaisimmassa yövuorossa ikinä ja viisarin värähtäessä 00:00 taisin olla ottamassa verikokeita huonokuntoisesta potilaasta. 

Samaan aikaan viereisessä huoneessa potilas kaatui lattialle, kellot soivat taukoamatta ja joku repi vaivalla saadun kanyylin irti. Sekava psykoosissa oleva (vanki)potilas paukutti huoneen ovea ja edes kahden isokokoisen miesvartijan läsnäolo ei saanut tuntemaan oloa turvalliseksi. Täällähän ei mitään hälytysnappeja harrasteta (suomessa lähes pakollisia!) Soitette sitten vaan poliisit jos tilanne käy mahdottomaksi oli ohjeistus kun saavuimme yövuoroon, mitenköhän ne poliisit tänne ehtivät ajattelin. Jossain vaiheessa kaaosmaista vuoroa kun se sata hommaa oli kesken tuli healt care assistant vielä näyttämään jonkun romahtaneita verenpaineita ja meinasin itsekkin romahtaa. 

Kun ajattelin ettei tästä enää pahemmaksi voi mennä niin tuli jollekkin vielä rintakipua enkä meinannut löytää koko helvetin sairaalasta yhtäkään toimivaa ekg-laitetta ja se yksi jonka löysin teholta oli varmaankin Florence Nightingale ajolta! Siis aivan käsittämätöntä! Kun vihdoin saatiin filmi ulos niin lääkärillä ei ollut aikomustakaan ehtiä katsomaan kyseistä nauhaa, vaan hän oli kuulemma päivystyksessä lähestulkoon elvytystilanteessa. Kipulääkettä vaan ja sormet ristiin ettei ole akuuttia sydänperäistä. Käsittämätöntä että yhdellä lääkärillä on yöaikaan toistakymmentä akuuttiosastoa ja vielä päivystyksen potilaita! Tähän ongelmaan olen törmännyt useasti tässä uudessa sairaalassa: lääkäreiden taakka on täysin kohtuuton yöaikaan, puhumattakaan hoitajista.

Lääkärille ei saisi edes soittaa suoraan vaan night practionerille (kokenut "yöhoitaja") ensin joka sitten yrittää ensin ratkaista ongelman. Usein nämä kokeneet tädit ovat niin kiireisiä että tuskin edes soittavat takaisin. En ole kyllä koskaan tuntenut olevani niin yksin ja pulassa yöaikaan kun tässä paikassa ja se on kyllä karmivaa se. Kaiken kiireen ja paineen lisäksi saa vielä pelätä oman henkensä edestä viitaten tohon väkivaltaiseen potilaaseen. 

Tunnin palkatonta taukoa ei tietenkään ehtinyt pitämään ja aamulla lähdin yrjönhajuiseen bussiin täydellisen uupuneena ja kauhulla odottaen seuraavaa yövuoroa. Aamuvuoro vielä ihmetteli että ettekö tosissaan ehtineet pestä kuin yhden potilaan!? Meillä on todellakin järjetön tapa pestä yövuorossa potilaat aamuvuoroa varten! Tämä ei olisi juolahtanut mieleenkään suomessa (ellei joku nyt ole todella suihkun tarpeessa likaisena yms) mutta täällä Lontoossa vaaditaan olevan moninkerroin tehokkaampi. Olen kohta ollut vuoden täällä sairaanhoitajana ja en kyllä vieläkään ole oppinut olemaan tehokas Lontoon malliin ja tekemään sataa hommaa samanaikaisesti... Olen ollut parissa vuorossa nurse in charge ja se on kyllä todella kuumottavaa hommaa. Lääkärit ja bedmanagerit roikkuu kimpussa, pitää hoitaa paljon käytönnön juttuja osaston pyörittämiseksi ja sitten vielä ne 6 omaa potilasta. Verikokeet ja kanyylit ovat jääneet täysin hoitajien kontille, onhapan tullut ainakin harjoiteltua pistämistä. Turvakanyylit on kyllä täällä sentään maailman turvallisempia, ei pelkoa pistotapaturmista! 

Kirjoitin tämän tekstin tammikuun ensimmäisinä päivinä kun tunsin burn outin tulevan tsunamin voimalla, mutta en saanut tekstiä koskaan julkaisukuntoon. Töissä on totta tosiaan ollut aivan hirvittävän rankkaa ja se on vienyt multa kaikki mehut. Vapaapäivät menee toipumiseen ja tunnen olevani zombi suurimman osan ajasta. Sairaaloita on ravistellyt massiivinen flunssaepidemia ja potilaita tulee todellakin ovista ja ikkunoista. Meidän sairaalassa on myös jatkuva työvoimapula ja muut osastot soittelevat apua koska heillä saattaa olla vain yksi ainoa hoitaja vuorossa! Voitteko kuvitella että tämän kaiken keskellä UK Government suunnittelee parhaillaan poistavansa NHS sairaalojen työntekijöiltä pois viikonloppu ja yölisät???!!!! Siis WTF eli suomeksi MITÄ VITTUA?? Sekin pieni lisäansio mitä täällä maksetaan viikonlopuista ja öistä otettaisiin pois (lisät ei siis muutenkaan ole lähellekkään suomen tasoa!) Päivätyöhön tai yksityiselle vaihtaminen (tai jopa alanvaihto) on todella pyörinyt mielessä. Järki kuitenkin sanoo pysymään tässä paikassa keräten kokemusta että tulisi edes vuosi täyteen, ei ole oikotietä onneen...

Tällä hetkellä toivoa antaa helmikuun 1.päivä starttaava Thaimaareissu Mr Londonin kanssa, lennetään Phukettiin ja vietetään kahden viikon loma yhteensä kolmessa eri hotellissa Khao Lakissa ja Phuketissa. Voin rehellisesti sanoa etten ole koskaan odottanut yhtä paljon lomaa! Pakko vähän hehkuttaa että meillä on ekassa hotellissa "swim out"-huone eli suoraan terassilta voi pulahtaa altaaseen :) Kuinka monta kertaa olenkaan viimeaikoina mielessäni tehnyt tämän pulahduksen, kuivannut itseni terassilla heinäsirkkojen sitotyksessä pienille gekoille sössöttäen, heittänyt rantamekon niskaan ja lähtenyt Mr Londonin kanssa käsi kädessä aamiaiselle rantakamppeet kassissa suunnitellen viidakkoretkiä ja snorklausreissua... Tiedän että on vähän nössöä menna aina vaan takaisin Thaimaaseen, maailmassa kun on niin monta paikkaa missä en ole käynyt! Thaimaassahan me itseasiassa Mr Londonin kanssa tavattiin :D! Thaimaa on vaan niin helppo, takuu aurinkoinen ja thairuoka... Ah ah ah! Ens kerralla sit jonnekkin muualle

Työjutuista vielä sen verran että enskuussa saan ekan korotuksen (jippii!) ja palkka nousee tonnilla (vuodessa). Lisäksi hoitajien hätähuuto on kuultu ja meillä on nyt 3 hoitajaa yössä (jos vaan on henkilökuntaa) mikä on kyllä jo helpottanut työtaakkaa. Tämä päätös tuli kyllä täydelliseen aikaan, sairaalan kriisitilanteen vuoksi entistä huonompikuntoisia potilaita hoidetaan osastolla vaikka heidän paikkansa olisi valvonnassa, viimeksi pari päivää sitten joku intuboitiin osastolla mikä on kyllä erittäin harvinaista. 

Positiivista on myös se että olen päässyt todella mielenkiintoisiin koulutuksiin ja tällä viikolla suoritin simutaatioharjoituksia lääkärikollegoiden kanssa. Simulaatiotilat ovat kyllä mahtavat (johinkin sentään laitettu rahaa) ja potilasnukke "puhuu", pupillit liikkuvat ja nukkeen toi kytkeä nesteitä ja se reagoi esimerkiksi hapen antoon ja tiputukseen. Simulaatiossa meille osui mm. septisen potilaan case, vuotava kirurginen potilas ja lopuksi elvytys. Peiliseinän takana meitä tarkkaili joukko senior henkilökuntaa (anestesialääkäri yms) ja toisen lasiseinän takana muut kurssilaiset. Kaikki sessiot nauhoitettiin ja lopussa annettiin palautetta mikä meni hyvin ja mikä ei. Sain hyvää palautetta tietotaidosta, mutta kuulemma itseluottamusta pitää jossain tilanteissa lisätä. En esimerkiksi sanonut tarpeeksi pontevasti että nyt tarvitaan tätä ja tätä lääkettä yms. Megamoka oli kun aloitin oikeaoppisesti paineluelvytyksen, mutta sitten keskeytin sen kun ojensin lääkärille jotain mitä hän pyysi, mikä aivopieru!! Simulaatiotilanne on kyllä todella stressaava mutta samalla NIIN opettavainen kokemus, "potilas" ei myöskään kärsi vaikka tulee tehtyä virheitä ja siis todella hyvää valmennusta tositilanteita varten. Esim elvytystaitoja on kyllä pidettävä jatkuvasti yllä koska ne taidot vaan ruostuvat kun aika kuluu ja lisäksi oikessa tilanteessa stressihormonit sekoittavat pakkaa niin että tarvitaan todellakin niitä selkärangasta tulevia opeteltuja toimintamalleja! Ihailen kollegoita jotka pysyvät rauhallisina tilanteessa kun tilanteessa mutta itse olen valitettavasti persoonaltani sellainen häslääjä-tyyppi vaikka kuinka voissa paistaisi. Toki vuosien varrella pahimmat häsläyskohtaukset on madaltuneet (thank God). Pomo vähän lupaili mulle tulevaisuudessa "Acute unwell adult" kurssia mikä kestää yhteensä 10 viikkoa ja sisältää casejuttuja, lisää simulaatioita ja loppukokeen näyttöineen. Alla vielä kuva yhdestä simulaatioluokasta, nämä nuket ei kuitenkaan ole niitä kalliita puhuvia tapauksia. 

Pysytään positiivisena... Alkuvuotta on myös lämmittänyt uudet ja vanhat tuttavuudet, viimeviikonloppuna sain ihania suomityttöjä kylään ja tapasin ennen tätä lapsuudenkavereita sekä heidän kavereitaan Lontoossa. Käytiin mm. upeassa St Pancras hotellissa (rakennettu vanhan juna-aseman tiloihin) drinksuilla ja on muuten kyllä aivan mieletön tunnelmallinen hotellibaari upeine holvikaarineen. Jos haluaa vähän poshimpaa Lontoo-meininkiä ja kenties bongailla julkkiksia niin all you need is tube King's Cross asemalle! Jos on varaa laittaa n. £280 hotelliyöhön niin varmasti myös erittäin mieluisa 5 tähden hotelli asua! On niin kiva kun tänne tulee vieraita ja tulee itsekkin liikuttua Balhamia pidemmälle ja nähtyä Lontoota uusin silmin. Käytiin tyttöjen kanssa myös ekaa kertaa testaamassa japanilaishenkisen Ping Pong ravintolan missä tilataan pelkkiä pieniä annoksia ruksien tilauskaavakkeeseen plus aivan valtavia drinkkejä (olin hyvässä nousuhumalassa jo ennen alkupaloja!). Tämä ravintolareissu oli kyllä elämys ja voisin mennä vaikka heti uudestaan!

Myös työkavereiden kanssa on "lähennytty" ja olen saanut tuolta sellaisia kavereita joiden kanssa olen tekemisissä työpaikan ulkopuolellakin. Viimeksi eilen mentiin porukalla lähipubiin after work drinkeille ja nauru raikasi sekä olo keveni. Erityisen läheiseksi on tullut eräs ruotsalainen hoitaja ja sattumalta hänelläkin on iranilaiset juuret omaava poikaystävä! Hyvät työkaverit kyllä keveltävät osaltaan työtaakkaa ja tietävät tismalleen miltä sinusta tuntuu v-mäisen työpäivän päätteeksi. Suurin osa meidän hoitajista on samassa ikäryhmässä mun kanssa mikä lisää kanssa joukkoon sulautumista. 

Vaikka arkielämä ja työ Lontoossa on tosi raskasta ja hektistä niin täytyy kyllä todeta elämä kokonaisuudessaan on kyllä niin paljon eläväisempää ja antoisampaa (kuin suomessa) tässä suurkaupungissa! En voi sanoa että "päivääkään en vaihtaisi pois" koska kyllä varmana vaihtaisin, mutta kokoajan asiat ei vaan noi mennä täysin putkeen as we all know. Mr London on mulle aina hokenut "choose your attitude" ja se on kyllä varmaan paras elämänohje minkä olen kuullut. 

Ps. Edes lemmikkieläin-ikävä ei ole niin kova kun puistoista löytyy näin kesyjä otuksia :) 

Sairas ja syntinen

En ole ollut ikinä elämässäni sairaslomalla. Kunnes koitti tämän viikon tiistai. Kahdeksan vuotta ilman sairaslomaa, jos lasketaan siitä kun aloin opiskelemaan 2006. Työskentelin kesät ja viikonloput enkä ollut ikinä sairaana yhdestäkään työvuorosta. Yhden kerran rukoilin saada perua vuoron (kaksi viikkoa etukäteen) koska olisin varannut ulkomaanmatkan. Tiedän että vuorojen uusiksi sovittaminen/sairasloman paikkaaminen on aina haastatavaa etenkin hoito-alalla, joten olen tehnyt kaikkeli ettei tarvitsis olla poissa. 

Tiedän myös kärsiväni "liian kiltti tyttö" ja jossain määrin marttyyri-syndroomasta, mutta minkäs sitä itelleen voi. Tiedän tämän asenteen pitkälti periytyvän vanhemmiltani: yrittäjä työnarkomaani äidiltä, joka oli omistamassaan kukkakaupassa sitomassa kimppuja 24/7 ja varmaankin 20 tuntia synnyksestäni sekä marttyyri-isävainaasta joka kerskaili työn aiheuttamalla välilevynpullistumalla ja jaksoi aina muistuttaa kuinka nimenomaan raskas työ pilasi hänen terveytensä (eikä suinkaan se lonkero mitä piti kitata joka ilta lievittämään työstressiä). Todellisia idoleita.   

Pakko myöntää että ole. monta kertaa ollut töissä kun olisi oikeasti pitänyt jäädä sängyn pohjalle paranemaan. Pelkäsin kuitenkin työkavereiden ja pomon reaktiota, onko Anna oikeasti sairas vai teeskenteleekö tai ehkä krapulassa. Tiedän että tällainen ajattelu on ihan sairasta ja sairaana olo on joskus hyväksi koko työyhteisölle (ettei tartuta muita) ja etenkin potilailla (kuka haluaa sairaan hoitajan hoitavan itseään). Mua olisi pitänyt löydä puulla päähän jo kauan aikaa sitten! 

Muistan eräänkin uudenvuoden, varmaankin 2008 kun oltiin osastohoitajan kanssa kahdestaan yövuorossa koska flunssaaalto oli kaatanut suurimman osan työntekijöistä. Olin itsekkin hirveässä köhässä ja pomo laittoi mut hengittämään atrovent-höyryä nebulisaattorilla että olisin jotenkin selvinnyt työvuoron loppuun. Toisessa työpaikassa oli vanhan pomon aikaan tiukka politiikka poissaoloissa eikä niitä oikein suvaittu ollenkaan. Jos soitti itsensä sairaaksi niin pomo saattoi kuulemma sanoa että lepää vielä 2 tuntia ja tule sitten. Jos sairastui kesken työvuoron niin passitettiin lääkekaapille hakemaan helpotusta. Tällaisessa ympäristössä työskennellessä rima sairaslomaan kasvaa kyllä pilviin asti eikä missään pienessä köhässä tulisi mieleenkään jäädä kotiin. 

Paheksun kuitenkin mielessäni jatkuvia "sikasaikuttajia" ja tunnen oman sädekehäni vahvistuvan. Jollain kierolla tavalla olen ollut ylpeä itsestäni ja siitä että en ole ikinä ollut sairaslomalla. Merkki hyvästä,ahkerasta ja tunnollisesta työntekijästä tai joku sellainen illuusio? No nyt se illuusio on kadonnut ja sädekehä murentunut. Olen liittynyt kuolevaisten ja syntisten joukkoon. 

Olin poissa yhden yövuoron koska ääni ei kulkenut, nokka vuosi kuin vesihana ja yskä rohisi syvällä keuhkoissa kuin keuhkotautisella. Hikoilusta ja vilunväreistä päätellen mulla oli myös jossain vaiheessa kuumetta, todellinen sairaanhoitaja kun kotona ei ole edes toimivaa kuumemittaria. Täysin perusteltu ja pätevä syy jäädä kotiin? Silti Mr London suunnitteen pakotti mut soittamaan töihin. Pomo antoi päivän saikkua velvoittaen soittamaan varhain seuraavana aamuna ja kertomaan miten voin. Jotenkin panikoin tätä ja piiskasin itseni parantumaan, kiskoin kilokaupalla vitamiineja, flunssajuomia, oireita helpottavia lääkkeitä... En pystynyt edes ummistamaan silmiäni koska olin niin stressaantunut paranemisesta. Hoin ettei sota yhtä miestä tarvitse mutta silti tunsin valtavan huonoa omatuntoa saikkupäivästä. 

Miksi on niin helvetin vaikeaa olla sairaslomalla?! Kuten voitte arvata niin palasin töihin aivan liian aikaisin ja olin varmaankin sairaampi kun suurin osa hoitamastani potilaista. Hyvä asia oli että jokainen hoitamani potilas oli respiratory isolation eli käytin maskia heitä hoitaessa. Tajusin töihin palatessa että en olisi missään nimessä saanut tulla vielä töihin, henkeä ahdisti ja rintaa pisti. Kiire ja stressi tuntui satakertaiselta puolikuntoisena, luulin puolivälissä vuoroa tuupertuvani lattialle. Miksi piti olla niin idiootti että pakotin itseni töihin kärsimään ja mitähän tällä luulen saavuttavani?

Sain seuraavassa vuorossa kuulla senior sisteriltä vähän uhkaavaan sävyyn että mikäli olen sairaana toistamiseen 3 kk aikana niin olen under investigation ja minut passitetaan työterveyshuoltoon sekä pomon kanssa neuvotteluun ruotimaan sairastelujen syytä. Nyt pelkään kuollakseni että sairastun talven aikana uusiksi ja joudun täten silmätikuksi, under investigation. Seuraavaksi varmaan vankilaan?

Olen ensiviikon lomalla ja olin etukäteen sopinut tekeväni lomaviikolla pari ylimääräistä "bank shift" työvuoroa, koska osastolta on lähtenyt pari hoitajaa Sierra Lioneen ebolahommiin ja puutoksia oli plus että extra raha näin joulun lähestyessä tulisi todella tarpeen. Nyt en kuitenkaan saa tehdä näitä vuoroja koska hospital policy sanoo että jos on sairaana niin bank shiftejä ei saa tehdä 2 viikkoon!! No taidan sitten maata viikon "pakkolomalla" sohvalla mussuttaen joulusuklaata ja ryystäen glögiä kuten tätä kirjoittaessa. Niin ja parannella tätä edelleen jylläävää flunssaa, ehkä parempi niin. Podetteko te muut muuten sairaslomista huonoa omatuntoa vai olenko yksin tämän sairaan syndroomani kanssa?

Marraskuinen lomaviikko

Oltiin molemmat Mr Londonin kanssa viimeviikko lomalla, teki kyllä hyvää irtautua arjesta eikä herätä aamuisin herätyskellon pirinään 5.30. Alkuviikosta meillä oli kunnon tilitystiimi neljän suomihoitsun kesken Nordic barissa keskustassa (sopivasti happy hourin aikaan) ja syötiin Katjan kanssa kunnon suomilohturuokaa: pyttipannua ja lihapullia. Oli lohdullista, mutta samalla myös karmivaa kuulla, ettei muillakaan olen mennyt töiden aloitus täällä ihan putkeen. Tuli kivoja uusia hoitsututtavuuksia ja toivottavasti nähdään jatkossakin :-)

Käytiin keskiviikkona Mr Londonin kanssa kahdestaan Tower of Londonissa, missä kumpikaan ei ole ikinä käynyt muurien sisällä. Oli kyllä hieno kokemus, odotin kyllä jotenkin vähän "loistokkaampaa" meininkiä. Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin niin Tower of Londonin ympäristä on ollut kovasti turistien suosiossa viimeviikkoina, linnan ympärille nimittäin istutettiin yli 800 000 keraamista punaista unikkoa ensimmäisen maailmansodan muistopäivää ajatellen (sen alkamisesta 100 vuotta tänävuonna). Verenpunainen unikko symbolisoi verta ja sodassa kaatuneita ja unikot kukkivat villeina joillakin taistelutantereilla (muistaakseni etenkin ranskassa). Luin että noita unikkoja oli rakentamassa ja asentamassa yli 21 000 vapaasehtoista! Näky oli kyllä aivan henkeäsalpaava, kannattaa katsoa lisäkuvia instagrammista esim. #towerpoppies! Nyt unikot on jo kerätty pois ja niiden myynnistä odotetaan 14miljoonan punnan tuottoa hyväntekeväisyysjärjestöille. 

Aikuisen lippu maksaa 22£ ja sillä pääsee linna-alueelle, sen ilmaisille turistikierroksille, kävelemään muurien päällä, museoihin ja näyttelyihin. Käytiin mm. ihailemassa royal familyn kruununjalokiviä, istumassa kappelissa jossa itse kuningatar Elisabeth oli istunut muutamaa päivä aikaisemmin, tutustumassa vanhoihin sotavarusteisiin ja vierailtiin kidutuskammiossa. 

Kotimatkalla käveltiin Tower Bridgen läpi joen toiselle puolelle ja sieltä avautui hienot maisemat. Tower of London linnoituksia näkyy tossa "dildorakennuksen" alapuolella. Vasemmalla taas jättikokoinen juustoraastin kuten olen kuullut tosta rakennuksesta puhuttavan. Tässä kuvassa yhdistyy hauskalla tavalla vanhaa ja uutta!

Viime viikonloppuna saimme myös vieraaksemme kaveripariskunnan mun kotipaikkakunnalta ja Lontoota tuli koluttua sikin sokin. Innostun aina kovasti vieraista ja tykkään kovasti "matkaoppaan" roolista. Covent Garden, Soho ja Camden tulivat erityisen tutuiksi, oli kiva löytää uusia kävelyreittejä ja uutta nähtävää, tunnelma alkaa monissa paikoissa olla jo ihanan jouluinen! Tuntui välillä kun olisi ollut itse lomalla jossain vieraassa kaupungissa eikä tullut ainakaan murehdittua työjuttuja. 

Yksi kestosuosikki pysähdyspaikka on St James park Big Benin ja Buckinghamin palatsin välissä (montakohan monta sataa kertaa olen maininnut tän puiston mun postauksissa haha). Siellä näkee aina jotain hauskaa ja yleensä siihen liittyy eläimet. Meillä kävi hyvä tsägä ja puistossa asuvat pelikaanit olivat parkkeeranneet lammen reunalle, joten oli hyvät paikat pällistellä niitä. Mua jaksaa aina ihmetyttää noi isot upeat linnut keskellä kiireistä kaupunkia! 

Syötettiin muita lintuja (pelikaaneja ei saa syöttää) ja orvavia jotka kiipeilivät ihan vallattomina pitkin housunlahkeita ja ties missä. En muista koska olisin nauranut yhtä paljon! Vähän kyllä pelotti yli kesyt pulut mikä varmasti näkyy kuvasta :D

Pulujen kanssa pitää olla kyllä oikeesti varovainen ainakin näin infektiohoitajan näkökulmasta: olen nähnyt uralla ainakin kaksi pulujen (bakteerien) aiheuttamaa meningiittiä! Kädet pitää siis hinkata erityisen hyvin pulujen kanssa peuhaamisen jälkeen (ja varmaan takkikin tässä tapauksessa). Ei saatu sentään kakkaa päälle!

Kotiin saapuessa odotti vielä yksi vähän surullisempi lintuyllätys: meidän ulko-oven nurkkaan oli painautunut kiinni ilmeisen kovia kokenut puluparka, joka ei liikahtanutkaan mutta oli kuitenkin hengissä. Elvytysyrityksiin ei sentään alettu, mutta soitettiin RSPC:lle ja nostettiin ohjeiden mukaan pulu laatikkoon toipumaan veden ja nuudeleitten kanssa. Pulu oli aamulla onneksi vielä hengissä ja vietiin se läheisen puiston lammen lähelle pusikkoon, lähti onneksi ihan virkeän näköisenä hyppelehtimään. Saatiin muuten viikonlopun aikana lisänimitys "crazy bird couple". 

Parin viikon päästä toteutuu pitkäaikainen toive ja pääsen katsomaan Lion King musikaalia suomesta saapuvien työkavereiden kanssa. Olen haaveillut jo pari vuotta näkeväni ton musikaalin, mutta en ole saanut aikseksi ostaa lippuja (koska tolla showlla kyllä osataan rahastaa). Tyttöjen kanssa on aina super hauskaa ja suunnitelmissa on ainakin nauttia pitkistä aamubrunsseista, tyhjentää Itä-Lontoon Westfields ostoskeskus ja vierailla Winter Wonderland joulutorilla/huvipuistossa. Näyttäisi muuten myös siltä että olen joulun vapaalla mikä on kyllä todella tervetullut ja iloinen yllätys, koska olin lähes 100% varma että joudun uutena tulokkaana jouluksi töihin. En edes tunne itseäni enää kauhean uudeksi, mun jälkeen kun on aloittanut 4 uutta hoitajaa. 

Näin pahimpaan kaamosaikaan on kyllä parasta lääkettä viettää aikaa hyvässä seurassa ja yrittää pysyä aktiivisena (vaikka joskus tekisikin mieli jäädä sinne sängynpohjalle)! Miten te torjutte "kaamosmasennusta" vai ootteko taipuvaisia moiseen?

Marraskuun meininkejä

Käsittämätöntä että eletään jo marraskuun puolella! Vielä viimeviikolla istuin auringonpaisteessa hiaton kesämekko päällä meidän lähi Starbucksin terassilla ryystäen peppermint mochaa. Viikonloppuna meillä oli vieraita suomesta ja syötiin vielä iltakymmeltä ravintolan terassilla. Franco Mancan pizzat ja luomiviinit eivät (taaskaan) pettäneet! 

Kelit alkaa kuitenkin valitettavasti viilentyä täälläkin ja tällä viikolla oli oikeasti ollut kylmä. Ollaan opittu aika piheiksi lämmityksen suhteen (se on täällä vaan niin jumalattoman kallista) ja lämmitys ei ole ollut päällä kuukausiin lukuunottamatta paria tunnin jaksoa esim pyykin kuivaamiseen. Alan myös ymmärtää miksi britit ryystävät jatkuvasti sitä teete: lämmittäähän se mukavasti. Tänäänkin (vapaapäivä) olen keittänyt teetä parin tunnin välein. Töissä en osaa enää kuvitellakkaan istuvani aamuraportilla ilman sitä kuumaa kuppia kädessä. Tauotkin aloitan poikkeuksetta aina napsauttamalla vedenkeittimen päälle. Kuumavesipulloa en ole vielä hankkinut, mutta epäilemättä sellainen (tietty jonain ylisöpönä karvaisena elukkana) on kohta sängyssä kaverina!

Ostin viikonloppuna Primarkista lämpölegginssit jotka lämmittävät tosi mukavasti. Hankin viimevuonna porokuvioiset ja ne ovat kyllä olleet todella kovassa käytössä läpi vuoden. Värikkäät villasukat löytyi puolestaan TKMaxxista, ei palele enää. Mulla meni kyllä pitkään oppia pukeutumaan täällä briteissä sisällä lämpimästi, suomessa asuessa kun en lähes koskaan pitänyt mitään pitkähihaista sisätiloissa "voimakkaasta" lämmityksestä johtuen!

Esitellään nyt vielä viikonlopun paras löytö: päheet mustat talvinilkkurit New Lookista.

Tähän asti olenkin vedellyt suunnilleen Primarkin kolmen punnan kangaskengissä (on muuten hinta laatusuhteeltaan tosi hyvät). Sairaanhoitajan onnettomalla palkalla ei näköjään sitten juuri muualla shoppailla, haha! Olen oikeasti aika huono lähtemään omin päin koluamaan kauppoja enkä ikinä löydä sitä mitä lähdin etsimään. Onneksi täällä käy tasaiseen tahtiin vieraita joiden kanssa "joutuu" sitten shoppailemaan. Tuntuu etten edelleenkään oikein tiedä mihin ihmisiä pitäisi viedä ostoksille, tiedän jättimäiset Westfieldit ja aina ruuhkaisen oxford streetin mutta joskus olisi kiva shoppailla vähän rauhallisemmissa merkeissä. Onko muilla lontoonsuomalaisilla antaa jotain sisäpiirivinkkejä (esim jotain "rauhallisemmista" ostareista mitkä olis kuitenkin lähellä keskustaa ja missä ei menis koko päivää), missä te shoppailette? Olen muutaman kerran käynyt Kingstonissa onnistuneesti shoppailemassa ja siellä on kyllä kivat ostarit plus isoin koskaan näkemäni Tk Maxx. 

Tässä kuussa meille tulee suomesta ennätyksellisesti neljät vieraat (tai no yhdet ovat tod näk hotellissa) joten vipinää riittää (ja ruisleipävarannot pysyvät runsaina,jes)! 

Käytiin viikonloppuna myös ihailemassa Tower of Londonin unikkomerta. Oli kyllä aivan upea näky (kunhan jonottamisen jälkeen pääsi lähellä muureja)! Ahdisti kyllä kun jengiä oli tosissaan varmaankin yhtä paljon kun noita unikoita! Noi on muistaakseni ainakin 11.11 (muistopäivä) asti esillä, kannattaa käydä katsomassa mutta älkää missään nimessä menkö lauantaina puolen päivän aikaan niinkun me!! Unikoita näkee täällä joka puolella tähän aikaan vuodesta (ihmisten rinnuksissa) ja tällä eleellä osoitetaan kunniaa ensimmäisessä maailmansodassa menehtyneille.

Kai tässä on pakko vähän töistäkin lätistä... Uudessa duunipaikassa tuli kuun alussa jo 2 kuukautta täyteen! Viihdyn edelleen lähinnä mukavien työkavereiden johdosta, vuodeosastotyö itsessään alkaa puuduttaa, menee hermo monimutkaisiin ja vanhanaikaisiin paperitöihin (sähköisen järjestelmän tulo viivästyi jälkeen prkl) ja lääkärit ovat valitettavasti varsin käytöshäiriöistä suoraan sanottuna. Jos esimerkiksi kysyy jotain (kun vieläpä huolellisesti valitset hetken jolloin lääkäri näyttää suhteellisen ei kiireiseltä) väärään aikaan niin voi saada aikamoiset sadattelut niskaan. 

Eräs consultant on erityisen häijy ja mm. huusi mulle kuinka pidettelen häntä lauantaina töissä kun en heti tiennyt mistä tavoitan erään lääkärin jonka potilasta hän tuli arvioimaan. Hetken päästä hän sai raivarin kun en tiennyt missä lääkäreitten kirjaamiseen tarkoitetut tyhjät paperipohjat säilytetään ja hän jatkoi sättimistä, että miten voin olla tuolla hoitajana jos en tiedä edes simppeleimpiä asioita kuten missä noi paperit säilytetään (olin tosissaan ollut sen max 3 viikkoa töissä tossa vaiheessa)! Pahoitin mieleni ja harmitti kun en osannut sanoa mitään nasevaa kommenttia takaisin, mutta kun kuulin muitten hoitajien kokemuksia tästä ultimate mulkusta lääkäristä niin helpotuin. Mulla on joku kiltin tytön syndrooma ja kuvittelen aina että kaikki on mun syytä, tällaset tilanteet vaan pahentaa sitä. Onneks jopa osastonhoitaja tuli pahoittelemaan (ja kiroamaan) tän tyypin käytöstä kun kuuli muilta mitä oli käynyt ja kertoi kuinka tämä lekuri on piinannut röyhkeydellään muita hoitajia ja lääkäreitä vuosikausia. Silti sama naama on esimerkiksi pikkujouluissa ensimmäisenä mukana! Jotkut ihmiset on kyllä vaan ihan uskomattomia! Tänä vuonna saattaa muuten sattua joku punkkulasi syliin (tai päähän) "vahinko" pikkujouluissa, käh käh. 

Töissä on ollut varsin kuumottavat tunnelmat ebola-epäilyjen suhteen. Meillähän ei pitänyt mitään eboloita hoitaa mutta kuinka ollakkaan näitä epäilyjä on ollut useita. Vielä pari viikkoa sitten meillä ei ollut kunnon varusteita eikä oikein mitään muutakaan toimintasuunnitelmaa, no nyt varusteita on hommattu ja harjoituksia pidetty. Eilen sairaalan edustalla riitti tv-kuvaajia ja uutisissa reviteltiin ebola-tapauksella, joka onneksi kuitenkin varmistui vääräksi hälytyksesti ja testitulos tuli takaisin negatiivisena. 

Suoraan sanottuna hoitaisin mielummin ebolaa Afrikassa telttasairaalassa, jossa on ainakin tilaa riisua suojavarusteet turvallisesti. Eristyshuoneen välitila, jossa hädin tuskin mahtuu kääntymään kun ei todellakaan sovellu ebolavarustuksen turvalliseen pukemiseen/riisumiseen! Riisumisessa kun piilee nimenomaan se suurin kontaminaatioriski. Kaikki caset ovat olleet tähän mennessä epäilyjä mutta on kyllä sellainen venälainen ruletti fiilis tästä touhusta... Kyllä se vielä osuu kohdalle?

Mitähän sitä nyt sanoisi

Blogin pitäminen on viimeaikoina vähän tökkinyt ja mulla roikkuu luonnoksissa postauksia kuten "ensimmäiset yövuorot takana", "hoitajan tunnustuksia", "hoitotyön erot suomi vs englanti vol 2" ja "infektio-osaston antia", mutta en ole saanut niitä julkaisukuntoon. Saatan kirjoittaa hirveällä innolla postausta puolisen tuntia, mutta sitten tulee täys stoppi enkä saa tekstiä enää jatkettua. 

En ole näköjään täällä blogissa puhunut juuri mistään muusta kun (kyllästymiseen asti) töistä kuukausi tolkulla, mutta eipä sitä oo oikein mitään muuta mainittavaa tapahtunut elämässä. En edes muista kunnolla koska olisin poistunut täältä Etelä-Lontoosta joen toiselle puolelle! Tai no muutama viikko sitten päädyttiin vietämään iltaa "keskustaan" ja varattiin hetken mielijohteesta (parin tequilan rohkaisemana) karaokekoppi Sohosta. Toi ilta oli kyllä hauskoin (ja kallein) aikoihin! Sai siitä kyllä kärsiäkin 2 päivän krapulan verran ja ääni oli poissa kaikesta laulamisesta (lue:huutamisesta). Naurettiin kyllä vielä pitkän aikaa ton illan tulkinnoille!

Kohta tulee kokonainen kuukausi täyteen uudessa duunissa, aika on kyllä mennyt hirmuisen nopeasti. Olen käynyt uudelleen samat sairaalan vaatimat koulutukset mitkä kävin vanhan duunin aloittaessa (mikä on vähän turhaa) ja viime perjantaina homehtuin kolmetuntisessa kommunikaatioharjoituksessa. Eilen taas harjoiteltiin elvytyssimulaatioita koko päivä lääkisopiskelijoiden kanssa ja jokaisen piti vuorollaan johtaa ja koordinoida elvytystä. Mä oon jotenkin tosi surkea noissa "näyttely" tilanteissa ja tuntui että olin ihan idiootti enkä muistanut monia tärkeitä juttuja. Sain palautetta kun en tuntenut täkäläisiä lyhenteitä verikokeistä mitä pitää ottaa elvytyksen aikana/jälkeen. Eikös lääkäri yleensä hoida tollaset hommat? Jouduin viimeviikolla muuten täysin ennalta varoittamatta (pomo unohti ilmoittaa) tekemään lääkelaskukokeen missä oli 6 sivua ja aikaa 45min eli mitään laskuja ei todellakaan ehtinyt tarkistaa. Voi sitä helpotusta kun sain vaadittamat 100% oikein ja kokeen läpi! Olisin saanut varmaan kauheen depression jos en oli päässyt läpi... 

Viihdyn töissä hyvin ja kaikki ne sosiaaliset ongelmat poissa, mitä tuli vanhalla osastolla vastaan. Työkaverit ovat auttavaisia, tauot ehdin pitämään lähes aina (puol tuntia aamulla ja tunti iltapäivällä mikä on ruhtinaalista brittioloissa) ja töistä pääsee ajoissa kotiin. Työvuoron jälkeen olo ei ole sellainen täysin hakattu ja pystyn tekemään kotona muutakin mun makaamaan lobotomiapotilaana sohvalla ja näpyttelemään puhelimella take away tilauksen. Toki tämä kaikki uuden opettelu ja omaksuminen on ollut omalla tavallaan rankkaa. Sisäänajovaihe on vaan aina käytävä läpi, oli kyseessä sitten uusi työ,  harrastus tai poikaystävä (haha). 

Miinuksena täytyy mainita yövuorot, jotka ovat olleet tosi kiireisiä. Osastolla on öisin vain 2 hoitajaa ja siis 9 potilasta per nuppi. Näistä kun melkein jokaisella menee 4h välein antibiootit niin se jo pitää kiireisenä. Antibioottien anto on ärsyttävää, koska kaikki annetaan ruiskupumpun tai infuusioopumpun kautta, ongelma on että näitä pumppuja ei riitä läheskään kaikille vaan niitä pitää siirrellä ja putsailla jatkuvasti. Suurin osa antibiooteista annetaan 5 min infuusiona ja kone alkaa pitämään palohälytykseltä muistuttavaa ääntä jo 2 min päästä "end of infusion alarm". Käytännössä et voi juuri lähteä potilaan huoneesta jos yrität hoitaa homman hiljaisesti herättämättä kaikkia. Tietysti joku soittaa kelloa samaan aikaan ja jäät jumiin jonnekkin tän "palohälytyksen" alkaessa. Osastolla on vain yksi paikka mistä näkee kuka soittaa soittokelloa, ikävä on niitä meikun taskussa kannettavia älypuhelimia, mistä voi parilla klikkauksella kuitata hälytyksen tai ollaa vaikkapa puhelinyhteyden potilaalle, jolloin osaa kiikuttaa sen panadolin samalla keikalla. Tosia on että pitäis lopettaa kaikkien suomen hienouksien perään haikailu ja sopeutua näihin semi alkeellisiin nykyoloihin...mutta on se vaan hankalaa! Pakko myöntää että edelleen haikailen ihan päivittäin takaisin Suomeen ja vanhalle osastolleni. 

Pitää vielä mainita mulle uusi ja haastava potilasryhmä: Sick Sell Syndrom eli sirppisoluanemiaa sairastavat potilaat. Tätä sairautta esiintyy vain tietyissä Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa, mutta tätä diagnoosia kantavia on paljon Lontoossa vilkkaan maahanmuuton johdosta. Normaalit verisuonissa uiskentelevat punasolut ovat kauniita ja pyöreitä, mutta sirppisoluanemiassa punasolut ovat C:n muotoisia eivätkä nämä "vammautuneet" punasolut pysty kuljettamaan happea ja hemoglobiinia kuten normaalit punasolut. C:n muotoiset punasolut myös kasaantuvat verisuonten seinämiin aiheuttaen kovia kipukohtauksia ja tulehduksia. Nämä voivat myös tukkia koko suonen aiheuttaen verisuonitukoksia ja jopa halvauksia. Potilaat ovat hyvin aneemisia, kivuliaita ja tarvitsevat usein verensiirtoja. Vain onnekkaimmat pääsevät hoitoon ja kun kysyin hematologilta että mitä kaikille niille käy jotka sairastavat tätä jossain afrikan peräkylässä tapahtuu niin vastaus oli yksinkertainen: kuolevat varhain pois. Mielenkiintoista että tätä sirppisoluanemiaa esiintyy nimenomaan malaria-alueella, mutta tämä tauti suojaa malarialta. Joku evoluutio fuckup kyseessä?

Aika karmiva sairaus siis eikä tähän siis ole parannusta, potilaat elävät usein max 50-vuotiaiksi. Näille potilaille menee vuodeosastolla 2 tunnin välein morfiinipistokset ja kun näitä sattuu kolme samalla hoitajalle niin tuntuu ettei sitä mitään muuta teekkään kun anna morfiinipistoksia. En käsitä miksi näille potilaille ei voida järjestää kipupumppua kun selvästi tarve olisi, säästyisi hoitajien aika ja potilaat saisivat kipuunsa nopeasti lievityksen. Huumelääkkeiden kanssa on aina "hidasta" kun tarvitaan kaksi hoitajaa annostelemaan tämä lääke. Pumppuasiaa tiedustellessa sain vastaukseksi, että vain kirurgisilla osastoilla käytetään kipupumppua. Ainoa poikkeus on saattohoidossa oleva potilas, tällöinkään ei muuten anneta morfiinia suoneen vaan aina s.c eli ihon alle. Työkaverit ovat suorastaan järkyttyneitä kun kerroin suomessa tosissaan sitä morfiinia saa antaa ihan omin päin (ei tuplatarkistusta toisen hoitajan kanssa) ja vaikka suoraan sinne suoneen.  

Vaikka olen ollut tuolla vasta kuukauden niin vuodeosastolla työskentely ja rutiininomaisuus alkaa yleisesti kyllästyttämään. Itseasiassa katse on jo pikkuhiljaa tulevaisuudessa: en halua tosissaan työskennellä loppuelämääni vuodeosastolla. Olen miettinyt josko uskaltaisin hakea jossaim vaiheessa saman sairaalan päivystykseen, sitten kuulin että siellä hoidetaan noin 400 ihmistä päivittäin ja kiire on usein täysin hallitsematonta (ja tulin toisiin ajatuksiin). Infection control työ on edelleen kirkkaana mielessä ja samoin poliklinikkatyö, sairaalan yhteydessä on esimerkiksi HIV-poli mikä voisi olla mielenkiintoinen työpaikka. Vuodeosastotyössä on se hyvä puoli että työstä saa edes jonkinlaista vuorolisää. Samoin työ jatkuu kun seuraava tulee vuoroon, työt eivät kasaannu pyödälle kuten toimistotyössä. 

Olen kyllä varmaan sellainen ihminen joka ei ole koskaa oikein mihinkään tyytyväinen, olen varma että jos olisin polityössä niin ressaisin viikonloput niistä pöydälle kasaantuvista paperitöistä ja soittipyynnöistä, siellä päivystyksessä taas kuolisin varmaan muuten vaan ressiin jatkuvissa akuuttitilanteissa (vaikka kai siihenkin tottuu.) 

Välillä vain tämän ajatusympyrän ja eri vaihtoehtojen läpikäyminen auttaa ja lisää tyytyväisyyttä omaan duuniin, ainakin vähäksi aikaa... Tuleeko muilla hoitajilla (miksei muillakin aloilla työskentelevillä) samanlaisia fiiliksiä aika ajoin vai oletteko unelmaduunissa? 

Kuva taas ei liity mitenkään muuten postaukseen paitsi että se on otettu sairaalan pihalta: yksisarvinen ja leijona vartioivat sairaalan edustaa. 

Uuden työn huumaa ja realismia

Olen edelleenkin aivan fiiliksissä uudesta työpaikasta, tuntuu että päivä päivältä tapaan mukavampia ihmisiä ja sairaalassa vallitsee sellainen tosi rento ja ystävällinen ilmapiiri. Jos hetken pyöriin hukassa sairaalan käytävällä niin heti on 3 ihmistä neuvomassa ja taluttamassa oikeaan osoitteeseen. Työmatka on niin käsittämättömän lyhyt että en ole osannut lähteä tarpeeksi myöhään töihin ja olenkin ollut joka aamu puolituntia ajoissa. Työmatkaan menee vähemmän rahaa mutta samaa ei voi sanoa eväistä... Rakastan sairaalan hyvinvarustettua Mark & Spenceriä ja sen tuoretta kahvia! 

Aamuraporttien lomassa silitellään vauvamasuja, kommenroidaan jonkun facebook päivityksiä/kuvia, suunnitellaan pikkujouluja tai jonkun yllätyssynttäreitä. Kaikki tuntuvat olevan kavereita toistensa kanssa. Tällaista meininkiä ei sitten IKINÄ ollut vanhassa duunipaikassa. Ainoastaan etsimällä etsittiin pienintäkin valituksen-ja toisten syyllistämisen aihetta. Jos joku jättää jonkun homman tai lääkkeen annon yövuorosta aamuvuoron annettavaksi niin tätä ei oteta vittuiluna tai haukuta kaikille yövuorolaista laiskaksi velmuilijaksi. Tuolla on sellainen aito yhdessä tekemisen ja auttamisen meininki. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. 

Pieni pettymys oli että EPR eli electroninen potilasjärjestelmä ei ole vielä käytössä osastolla eli KAIKKi paperityö tehdään käsin. Lomakkeita on vähintään tuplamäärä vanhaan paikkaan verrattuna eli paperityöhön menee paljon enemmän aikaa. Erilaisia kansioita on ripoteltu ympäri osastoa ja joku aina hukassa. Hoitajan potilasraportit, vitaalikurva (verenpaineet yms) ja lääkärin tekstit ovat kaikki omissa kansioissaan ja tuntuu että kokoajan pitää olla etsimässä jotain. Tietokoneita tuolla on vain 3 ja ne on varattuja 99,9% päivästä lääkärien ja osastosihteerien toimesta. Toisaalta mitäpä sitä tietokoneellä tekisi! 

Karuin pudotus on paperiset lääkelistat ja iso osa työajasta meneekin lääkäreiden käsialoja tulkatessa. Pelkään että mokaan antamalla jonkun väärän lääkkeen tai vahvuuden koska ne on vaan kirjoitettu niin käsittämättömän epäselvästi. Olin jo antamassa morfiinia 4.5mg annoksen vaikka annos oli tarkoitettu 1.5mg. Numerot 1 nyt sattui näyttämään ihan neloselta! Onneksi työkaveri hoksasi oikean annoksen ennenkuin moka tapahtui. Tulee ihan mieleen vuosi 2006 ja ensimmäiset vuorot opiskelijana Meikussa kun kaikki tehtiin vielä käsin, tuntuu muuten että tää oli joskus viimevuosituhannella!

En haluaisi alkaa valittamaan, mutta yksi ikävä fakta ei ole muuttunut, nimittäin työskentely suoraan sanottuna alkeellisissa oloissa. Tällä sairaalalla on selkeästi vähemmän rahaa käytettävissä (koska ei ole Foundation Trust?) ja tämä kyllä näkyy. Kertakäyttöisiä tarvikkeita on vähän (ei ole esim steriilejä iv-lääketarjottimia vaan muovisia pestäviä), "työkalut" kuten ruiskut ja neulat ovat huonompaa laatua. Valmiita kanyylien huuhteluruiskuja ei ole vaan ruiskut pitää itse täyttää keittosuolalla.  

Huoneet ovat pieniä ja välillä sängyn sisään ahtamiseksi tarvitaan 3 hoitajaa. Tarvittavia sulkutiloja ei ole kun parissa huoneista eikä esim käsienpesumahdollisuutta ole kuin sisällä potilashuoneissa. Kaikissa huoneissa ei ole vessoja ja suihku löytyy käytävältä. Ei kauhean hyvä yhtälö infektio-osastolla kun yhdellä jos toisella on ripulia/sairaalabakteereita. Henkilökunnan huone on onneksi suorastaan valtava, penkit ovat mukavia ja telkkari iso. Vanhassa paikassa sai sentään hakea jäävettä keittiöstä mutta täällä ei ole mitään "vesipistettä" ja juomaveden joutuu kantamaan itse pullossa osastolle! Potilaille tarjoillaan kraanavettä, mutta en sitä alkaisi itse sairaalassa juomaan. 

On myös vaikea hyväksyä että MRSA tai Clostridium potilaiden kanssa ei käytetä pitkähihaista essua ja tubipotilaiden kanssa on suojana ainoastaan kirurginen maski! Tämä sotii kyllä niin kaikkea sitä vastaan mitä on aiemmin harjoittanut. Pitkähihaiset essut ovat paljon kalliimpia ja siksi niitä ei varmastikkaan käytetä. Nämä käytössä olevat miniessut ovat todella heppoista materiaalia ja niin pieniä että saan hädin tuskin nauhan solmittua selän taakse kiinni! Mua ei varmaan ikinä otettais enää suomeen töihin näiden hygieniaoloen johdosta :D Kuulemma Englantiin vaihtoon lähtöä (sairaanhoitajaopiskelijoiden) ei enää suositella vedoten huonoon sairaalahygieniaan... En ihmettele. Vanhassa paikassa oli kyllä varusteita paremmin, mutta ihmiset tuntuivat välillä olevan liian laiskoja näitä käyttämään. 

Viimeviikolla saatiin mahdollinen Ebola varoitus päivystyksen potilaasta ja jouduttiin varustamaan yksi huone jotta sinne saatiin tämä epäilty case... Sillon sentään jostain häävarastosta sai hakea niitä arvokkaita pitkähihaisia essuja. Ja oli jopa silmä -ja hiussuojuksia sekä tiiviitä kertakäyttöisiä M3 hengitysmaskeja (maksaa muuten noin 7€ tsibale). Näitä tarvikkeita sitten juostiin pari minuuttia ennen kun tämä case tuli osastolle. Epäily osoittautui onneksi epäilyksi ja potilaalla varmistui malaria. Suomen Meikkuun rakennetut "ebolahuoneet", toimintasuunnitelmat ja suojavarusteet ovat varmaankin maailman hienoimpia. Kyllä tuli muuten vähän koti-ikävä! Iltalehti muuten julkaisi hiljattain videon mun vanhasta työpaikasta ja Meikun Ebola varusteista, en nyt saa valitettavasti tähän linkkiä mutta löytyy googlettamalla jos jotain kiinnostaa. 

Mun viikon perehdytys on nyt ohi ja huomenna saan omat potilaat. Ei ole kyllä mitenkään super itsevarma olo ja menee varmasti muutama viikko ennenkun olen "sisäänajettu" kaikkiin uusiin käytäntöihin ja etenkin paperityöhön. Onneksi aamuisin on hyvä fiilis töihin mennessä eikä sellaista samanlaista kuvotusta ja pala kurkussa fiilistä niinkuin aikaisempaan duuniin mennessä. Hyvät työkaverit vaikuttavat kyllä vaan niin paljon viihtyvyyteen vaikka varsin alkeellisissa oloissa mennääkin! Kai se vaan niin menee ettei voi aina kaikkea saada ;-) 

Ettei nyt jäisi ihan kuvattomaksi tämä(kin) postaus niin laitetaan kuva sairaalan pääovilta (tai taitaa olla just puskan takana piilossa). 

Ensimmäiset fiilikset uudesta duunista

Uusi työpaikka on ainakin toistaiseksi ollut oikea dream come true: ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita ja huumorintajuisia eikä työ ei vaikuta (ainakaan toistaiseksi) liian kiireiseltä tai stressaavalta. Potilaat ovat suhteellisen hyväkuntoisia ja diagnoosit mielenkiintoisia niinkun nyt infektiopotilailla yleensä. Eboloita tonne ei pitäisi tulla vaan ne hoidetaan high secure infektio-osastolla toisella puolella Lontoota. 

Olin ekana päivänä mukavan ruotsalaisen hoitajan matkassa ja tuli niin kotoisa olo että meinasin monta kertaa aloittaa jonkun lauseen suomeksi. Matron hihkui innoissaan, että olen ensimmäinen suomalainen hoitaja osastolla ja halusi askarrella suomen lipun osastolla olevaan hoitajatauluun (missä on kaikkien hoitajien kuvat ja kotimaan liput). Ei olisi voinut parempaa vastaanottoa olla. 

Ennätyslyhyt työmatka taittuu tubella 3 minuutissa (plus 5 min kävelyä kummassakin päässä). Vaikka yritän lähteä kuinka myöhään kotoa niin olen ajoissa! Päivän paras hetki on klo 14-15 kun osaston kaikki valot sammutetaan rest hourin ajaksi ja hoitajatkin painuvat isoon pimennettyyn kahvihuoneeseen (jossa oli ainakin tänään iso kasa hedelmiä, mehuja ja sipsejä hoitajille) nukkumaan! Tällainen siesta on aivan mielettömän hieno  idea. 

Ainiin ja sairaalan sisällä on hyvinvarustettu Mark&Spencer, josta pahinkin nirsoilija löytää eväänsä. Sairaalan omasta kauniista puutarhasta ja siellä uiskentelevista jättikokoisista karpeista olenkin jo hehkuttanut. Uniformu on sinivalkoraidallinen ja mekko istuu paljon paremmin päälle kun vanhassa paikassa, ei tarvinnut randomina sovittamatta tilailla vaan sain paikan päällä mitatut uniformut heti mukaan.  

Jokaisessa paikassa on tietysti omat ongelmansa ja nurinansa, mutta ainakin toistaiseksi olen erittäin helpottunut ja tyytyväinen tästä uudesta duunipaikasta! Huomenna perehdytys jatkuu sairaalan omalla inductionilla ja loppuviikon olen senior nursen matkassa, tämä oli tarkasti kirjattu perehdytysohjelmaan. Joka toinen viikonloppu pyritään antamaan vapaaksi ja työvuorot on muutenkin suunniteltu ajatuksella. Voi miten onnellinen olenkaan ja vanha paikka tuntuu jo kaukaiselta painajaiselta! Uskon kuitenkin että kaikella on tarkoituksensa ja nautin tästä uudesta duunista nyt vieläkin enemmän, kun olen ensin kulkenut pitkän ja kivisen tien toisaalla.