Mitähän sitä nyt sanoisi

Blogin pitäminen on viimeaikoina vähän tökkinyt ja mulla roikkuu luonnoksissa postauksia kuten "ensimmäiset yövuorot takana", "hoitajan tunnustuksia", "hoitotyön erot suomi vs englanti vol 2" ja "infektio-osaston antia", mutta en ole saanut niitä julkaisukuntoon. Saatan kirjoittaa hirveällä innolla postausta puolisen tuntia, mutta sitten tulee täys stoppi enkä saa tekstiä enää jatkettua. 

En ole näköjään täällä blogissa puhunut juuri mistään muusta kun (kyllästymiseen asti) töistä kuukausi tolkulla, mutta eipä sitä oo oikein mitään muuta mainittavaa tapahtunut elämässä. En edes muista kunnolla koska olisin poistunut täältä Etelä-Lontoosta joen toiselle puolelle! Tai no muutama viikko sitten päädyttiin vietämään iltaa "keskustaan" ja varattiin hetken mielijohteesta (parin tequilan rohkaisemana) karaokekoppi Sohosta. Toi ilta oli kyllä hauskoin (ja kallein) aikoihin! Sai siitä kyllä kärsiäkin 2 päivän krapulan verran ja ääni oli poissa kaikesta laulamisesta (lue:huutamisesta). Naurettiin kyllä vielä pitkän aikaa ton illan tulkinnoille!

Kohta tulee kokonainen kuukausi täyteen uudessa duunissa, aika on kyllä mennyt hirmuisen nopeasti. Olen käynyt uudelleen samat sairaalan vaatimat koulutukset mitkä kävin vanhan duunin aloittaessa (mikä on vähän turhaa) ja viime perjantaina homehtuin kolmetuntisessa kommunikaatioharjoituksessa. Eilen taas harjoiteltiin elvytyssimulaatioita koko päivä lääkisopiskelijoiden kanssa ja jokaisen piti vuorollaan johtaa ja koordinoida elvytystä. Mä oon jotenkin tosi surkea noissa "näyttely" tilanteissa ja tuntui että olin ihan idiootti enkä muistanut monia tärkeitä juttuja. Sain palautetta kun en tuntenut täkäläisiä lyhenteitä verikokeistä mitä pitää ottaa elvytyksen aikana/jälkeen. Eikös lääkäri yleensä hoida tollaset hommat? Jouduin viimeviikolla muuten täysin ennalta varoittamatta (pomo unohti ilmoittaa) tekemään lääkelaskukokeen missä oli 6 sivua ja aikaa 45min eli mitään laskuja ei todellakaan ehtinyt tarkistaa. Voi sitä helpotusta kun sain vaadittamat 100% oikein ja kokeen läpi! Olisin saanut varmaan kauheen depression jos en oli päässyt läpi... 

Viihdyn töissä hyvin ja kaikki ne sosiaaliset ongelmat poissa, mitä tuli vanhalla osastolla vastaan. Työkaverit ovat auttavaisia, tauot ehdin pitämään lähes aina (puol tuntia aamulla ja tunti iltapäivällä mikä on ruhtinaalista brittioloissa) ja töistä pääsee ajoissa kotiin. Työvuoron jälkeen olo ei ole sellainen täysin hakattu ja pystyn tekemään kotona muutakin mun makaamaan lobotomiapotilaana sohvalla ja näpyttelemään puhelimella take away tilauksen. Toki tämä kaikki uuden opettelu ja omaksuminen on ollut omalla tavallaan rankkaa. Sisäänajovaihe on vaan aina käytävä läpi, oli kyseessä sitten uusi työ,  harrastus tai poikaystävä (haha). 

Miinuksena täytyy mainita yövuorot, jotka ovat olleet tosi kiireisiä. Osastolla on öisin vain 2 hoitajaa ja siis 9 potilasta per nuppi. Näistä kun melkein jokaisella menee 4h välein antibiootit niin se jo pitää kiireisenä. Antibioottien anto on ärsyttävää, koska kaikki annetaan ruiskupumpun tai infuusioopumpun kautta, ongelma on että näitä pumppuja ei riitä läheskään kaikille vaan niitä pitää siirrellä ja putsailla jatkuvasti. Suurin osa antibiooteista annetaan 5 min infuusiona ja kone alkaa pitämään palohälytykseltä muistuttavaa ääntä jo 2 min päästä "end of infusion alarm". Käytännössä et voi juuri lähteä potilaan huoneesta jos yrität hoitaa homman hiljaisesti herättämättä kaikkia. Tietysti joku soittaa kelloa samaan aikaan ja jäät jumiin jonnekkin tän "palohälytyksen" alkaessa. Osastolla on vain yksi paikka mistä näkee kuka soittaa soittokelloa, ikävä on niitä meikun taskussa kannettavia älypuhelimia, mistä voi parilla klikkauksella kuitata hälytyksen tai ollaa vaikkapa puhelinyhteyden potilaalle, jolloin osaa kiikuttaa sen panadolin samalla keikalla. Tosia on että pitäis lopettaa kaikkien suomen hienouksien perään haikailu ja sopeutua näihin semi alkeellisiin nykyoloihin...mutta on se vaan hankalaa! Pakko myöntää että edelleen haikailen ihan päivittäin takaisin Suomeen ja vanhalle osastolleni. 

Pitää vielä mainita mulle uusi ja haastava potilasryhmä: Sick Sell Syndrom eli sirppisoluanemiaa sairastavat potilaat. Tätä sairautta esiintyy vain tietyissä Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa, mutta tätä diagnoosia kantavia on paljon Lontoossa vilkkaan maahanmuuton johdosta. Normaalit verisuonissa uiskentelevat punasolut ovat kauniita ja pyöreitä, mutta sirppisoluanemiassa punasolut ovat C:n muotoisia eivätkä nämä "vammautuneet" punasolut pysty kuljettamaan happea ja hemoglobiinia kuten normaalit punasolut. C:n muotoiset punasolut myös kasaantuvat verisuonten seinämiin aiheuttaen kovia kipukohtauksia ja tulehduksia. Nämä voivat myös tukkia koko suonen aiheuttaen verisuonitukoksia ja jopa halvauksia. Potilaat ovat hyvin aneemisia, kivuliaita ja tarvitsevat usein verensiirtoja. Vain onnekkaimmat pääsevät hoitoon ja kun kysyin hematologilta että mitä kaikille niille käy jotka sairastavat tätä jossain afrikan peräkylässä tapahtuu niin vastaus oli yksinkertainen: kuolevat varhain pois. Mielenkiintoista että tätä sirppisoluanemiaa esiintyy nimenomaan malaria-alueella, mutta tämä tauti suojaa malarialta. Joku evoluutio fuckup kyseessä?

Aika karmiva sairaus siis eikä tähän siis ole parannusta, potilaat elävät usein max 50-vuotiaiksi. Näille potilaille menee vuodeosastolla 2 tunnin välein morfiinipistokset ja kun näitä sattuu kolme samalla hoitajalle niin tuntuu ettei sitä mitään muuta teekkään kun anna morfiinipistoksia. En käsitä miksi näille potilaille ei voida järjestää kipupumppua kun selvästi tarve olisi, säästyisi hoitajien aika ja potilaat saisivat kipuunsa nopeasti lievityksen. Huumelääkkeiden kanssa on aina "hidasta" kun tarvitaan kaksi hoitajaa annostelemaan tämä lääke. Pumppuasiaa tiedustellessa sain vastaukseksi, että vain kirurgisilla osastoilla käytetään kipupumppua. Ainoa poikkeus on saattohoidossa oleva potilas, tällöinkään ei muuten anneta morfiinia suoneen vaan aina s.c eli ihon alle. Työkaverit ovat suorastaan järkyttyneitä kun kerroin suomessa tosissaan sitä morfiinia saa antaa ihan omin päin (ei tuplatarkistusta toisen hoitajan kanssa) ja vaikka suoraan sinne suoneen.  

Vaikka olen ollut tuolla vasta kuukauden niin vuodeosastolla työskentely ja rutiininomaisuus alkaa yleisesti kyllästyttämään. Itseasiassa katse on jo pikkuhiljaa tulevaisuudessa: en halua tosissaan työskennellä loppuelämääni vuodeosastolla. Olen miettinyt josko uskaltaisin hakea jossaim vaiheessa saman sairaalan päivystykseen, sitten kuulin että siellä hoidetaan noin 400 ihmistä päivittäin ja kiire on usein täysin hallitsematonta (ja tulin toisiin ajatuksiin). Infection control työ on edelleen kirkkaana mielessä ja samoin poliklinikkatyö, sairaalan yhteydessä on esimerkiksi HIV-poli mikä voisi olla mielenkiintoinen työpaikka. Vuodeosastotyössä on se hyvä puoli että työstä saa edes jonkinlaista vuorolisää. Samoin työ jatkuu kun seuraava tulee vuoroon, työt eivät kasaannu pyödälle kuten toimistotyössä. 

Olen kyllä varmaan sellainen ihminen joka ei ole koskaa oikein mihinkään tyytyväinen, olen varma että jos olisin polityössä niin ressaisin viikonloput niistä pöydälle kasaantuvista paperitöistä ja soittipyynnöistä, siellä päivystyksessä taas kuolisin varmaan muuten vaan ressiin jatkuvissa akuuttitilanteissa (vaikka kai siihenkin tottuu.) 

Välillä vain tämän ajatusympyrän ja eri vaihtoehtojen läpikäyminen auttaa ja lisää tyytyväisyyttä omaan duuniin, ainakin vähäksi aikaa... Tuleeko muilla hoitajilla (miksei muillakin aloilla työskentelevillä) samanlaisia fiiliksiä aika ajoin vai oletteko unelmaduunissa? 

Kuva taas ei liity mitenkään muuten postaukseen paitsi että se on otettu sairaalan pihalta: yksisarvinen ja leijona vartioivat sairaalan edustaa. 

Uuden työn huumaa ja realismia

Olen edelleenkin aivan fiiliksissä uudesta työpaikasta, tuntuu että päivä päivältä tapaan mukavampia ihmisiä ja sairaalassa vallitsee sellainen tosi rento ja ystävällinen ilmapiiri. Jos hetken pyöriin hukassa sairaalan käytävällä niin heti on 3 ihmistä neuvomassa ja taluttamassa oikeaan osoitteeseen. Työmatka on niin käsittämättömän lyhyt että en ole osannut lähteä tarpeeksi myöhään töihin ja olenkin ollut joka aamu puolituntia ajoissa. Työmatkaan menee vähemmän rahaa mutta samaa ei voi sanoa eväistä... Rakastan sairaalan hyvinvarustettua Mark & Spenceriä ja sen tuoretta kahvia! 

Aamuraporttien lomassa silitellään vauvamasuja, kommenroidaan jonkun facebook päivityksiä/kuvia, suunnitellaan pikkujouluja tai jonkun yllätyssynttäreitä. Kaikki tuntuvat olevan kavereita toistensa kanssa. Tällaista meininkiä ei sitten IKINÄ ollut vanhassa duunipaikassa. Ainoastaan etsimällä etsittiin pienintäkin valituksen-ja toisten syyllistämisen aihetta. Jos joku jättää jonkun homman tai lääkkeen annon yövuorosta aamuvuoron annettavaksi niin tätä ei oteta vittuiluna tai haukuta kaikille yövuorolaista laiskaksi velmuilijaksi. Tuolla on sellainen aito yhdessä tekemisen ja auttamisen meininki. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. 

Pieni pettymys oli että EPR eli electroninen potilasjärjestelmä ei ole vielä käytössä osastolla eli KAIKKi paperityö tehdään käsin. Lomakkeita on vähintään tuplamäärä vanhaan paikkaan verrattuna eli paperityöhön menee paljon enemmän aikaa. Erilaisia kansioita on ripoteltu ympäri osastoa ja joku aina hukassa. Hoitajan potilasraportit, vitaalikurva (verenpaineet yms) ja lääkärin tekstit ovat kaikki omissa kansioissaan ja tuntuu että kokoajan pitää olla etsimässä jotain. Tietokoneita tuolla on vain 3 ja ne on varattuja 99,9% päivästä lääkärien ja osastosihteerien toimesta. Toisaalta mitäpä sitä tietokoneellä tekisi! 

Karuin pudotus on paperiset lääkelistat ja iso osa työajasta meneekin lääkäreiden käsialoja tulkatessa. Pelkään että mokaan antamalla jonkun väärän lääkkeen tai vahvuuden koska ne on vaan kirjoitettu niin käsittämättömän epäselvästi. Olin jo antamassa morfiinia 4.5mg annoksen vaikka annos oli tarkoitettu 1.5mg. Numerot 1 nyt sattui näyttämään ihan neloselta! Onneksi työkaveri hoksasi oikean annoksen ennenkuin moka tapahtui. Tulee ihan mieleen vuosi 2006 ja ensimmäiset vuorot opiskelijana Meikussa kun kaikki tehtiin vielä käsin, tuntuu muuten että tää oli joskus viimevuosituhannella!

En haluaisi alkaa valittamaan, mutta yksi ikävä fakta ei ole muuttunut, nimittäin työskentely suoraan sanottuna alkeellisissa oloissa. Tällä sairaalalla on selkeästi vähemmän rahaa käytettävissä (koska ei ole Foundation Trust?) ja tämä kyllä näkyy. Kertakäyttöisiä tarvikkeita on vähän (ei ole esim steriilejä iv-lääketarjottimia vaan muovisia pestäviä), "työkalut" kuten ruiskut ja neulat ovat huonompaa laatua. Valmiita kanyylien huuhteluruiskuja ei ole vaan ruiskut pitää itse täyttää keittosuolalla.  

Huoneet ovat pieniä ja välillä sängyn sisään ahtamiseksi tarvitaan 3 hoitajaa. Tarvittavia sulkutiloja ei ole kun parissa huoneista eikä esim käsienpesumahdollisuutta ole kuin sisällä potilashuoneissa. Kaikissa huoneissa ei ole vessoja ja suihku löytyy käytävältä. Ei kauhean hyvä yhtälö infektio-osastolla kun yhdellä jos toisella on ripulia/sairaalabakteereita. Henkilökunnan huone on onneksi suorastaan valtava, penkit ovat mukavia ja telkkari iso. Vanhassa paikassa sai sentään hakea jäävettä keittiöstä mutta täällä ei ole mitään "vesipistettä" ja juomaveden joutuu kantamaan itse pullossa osastolle! Potilaille tarjoillaan kraanavettä, mutta en sitä alkaisi itse sairaalassa juomaan. 

On myös vaikea hyväksyä että MRSA tai Clostridium potilaiden kanssa ei käytetä pitkähihaista essua ja tubipotilaiden kanssa on suojana ainoastaan kirurginen maski! Tämä sotii kyllä niin kaikkea sitä vastaan mitä on aiemmin harjoittanut. Pitkähihaiset essut ovat paljon kalliimpia ja siksi niitä ei varmastikkaan käytetä. Nämä käytössä olevat miniessut ovat todella heppoista materiaalia ja niin pieniä että saan hädin tuskin nauhan solmittua selän taakse kiinni! Mua ei varmaan ikinä otettais enää suomeen töihin näiden hygieniaoloen johdosta :D Kuulemma Englantiin vaihtoon lähtöä (sairaanhoitajaopiskelijoiden) ei enää suositella vedoten huonoon sairaalahygieniaan... En ihmettele. Vanhassa paikassa oli kyllä varusteita paremmin, mutta ihmiset tuntuivat välillä olevan liian laiskoja näitä käyttämään. 

Viimeviikolla saatiin mahdollinen Ebola varoitus päivystyksen potilaasta ja jouduttiin varustamaan yksi huone jotta sinne saatiin tämä epäilty case... Sillon sentään jostain häävarastosta sai hakea niitä arvokkaita pitkähihaisia essuja. Ja oli jopa silmä -ja hiussuojuksia sekä tiiviitä kertakäyttöisiä M3 hengitysmaskeja (maksaa muuten noin 7€ tsibale). Näitä tarvikkeita sitten juostiin pari minuuttia ennen kun tämä case tuli osastolle. Epäily osoittautui onneksi epäilyksi ja potilaalla varmistui malaria. Suomen Meikkuun rakennetut "ebolahuoneet", toimintasuunnitelmat ja suojavarusteet ovat varmaankin maailman hienoimpia. Kyllä tuli muuten vähän koti-ikävä! Iltalehti muuten julkaisi hiljattain videon mun vanhasta työpaikasta ja Meikun Ebola varusteista, en nyt saa valitettavasti tähän linkkiä mutta löytyy googlettamalla jos jotain kiinnostaa. 

Mun viikon perehdytys on nyt ohi ja huomenna saan omat potilaat. Ei ole kyllä mitenkään super itsevarma olo ja menee varmasti muutama viikko ennenkun olen "sisäänajettu" kaikkiin uusiin käytäntöihin ja etenkin paperityöhön. Onneksi aamuisin on hyvä fiilis töihin mennessä eikä sellaista samanlaista kuvotusta ja pala kurkussa fiilistä niinkuin aikaisempaan duuniin mennessä. Hyvät työkaverit vaikuttavat kyllä vaan niin paljon viihtyvyyteen vaikka varsin alkeellisissa oloissa mennääkin! Kai se vaan niin menee ettei voi aina kaikkea saada ;-) 

Ettei nyt jäisi ihan kuvattomaksi tämä(kin) postaus niin laitetaan kuva sairaalan pääovilta (tai taitaa olla just puskan takana piilossa). 

Ensimmäiset fiilikset uudesta duunista

Uusi työpaikka on ainakin toistaiseksi ollut oikea dream come true: ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita ja huumorintajuisia eikä työ ei vaikuta (ainakaan toistaiseksi) liian kiireiseltä tai stressaavalta. Potilaat ovat suhteellisen hyväkuntoisia ja diagnoosit mielenkiintoisia niinkun nyt infektiopotilailla yleensä. Eboloita tonne ei pitäisi tulla vaan ne hoidetaan high secure infektio-osastolla toisella puolella Lontoota. 

Olin ekana päivänä mukavan ruotsalaisen hoitajan matkassa ja tuli niin kotoisa olo että meinasin monta kertaa aloittaa jonkun lauseen suomeksi. Matron hihkui innoissaan, että olen ensimmäinen suomalainen hoitaja osastolla ja halusi askarrella suomen lipun osastolla olevaan hoitajatauluun (missä on kaikkien hoitajien kuvat ja kotimaan liput). Ei olisi voinut parempaa vastaanottoa olla. 

Ennätyslyhyt työmatka taittuu tubella 3 minuutissa (plus 5 min kävelyä kummassakin päässä). Vaikka yritän lähteä kuinka myöhään kotoa niin olen ajoissa! Päivän paras hetki on klo 14-15 kun osaston kaikki valot sammutetaan rest hourin ajaksi ja hoitajatkin painuvat isoon pimennettyyn kahvihuoneeseen (jossa oli ainakin tänään iso kasa hedelmiä, mehuja ja sipsejä hoitajille) nukkumaan! Tällainen siesta on aivan mielettömän hieno  idea. 

Ainiin ja sairaalan sisällä on hyvinvarustettu Mark&Spencer, josta pahinkin nirsoilija löytää eväänsä. Sairaalan omasta kauniista puutarhasta ja siellä uiskentelevista jättikokoisista karpeista olenkin jo hehkuttanut. Uniformu on sinivalkoraidallinen ja mekko istuu paljon paremmin päälle kun vanhassa paikassa, ei tarvinnut randomina sovittamatta tilailla vaan sain paikan päällä mitatut uniformut heti mukaan.  

Jokaisessa paikassa on tietysti omat ongelmansa ja nurinansa, mutta ainakin toistaiseksi olen erittäin helpottunut ja tyytyväinen tästä uudesta duunipaikasta! Huomenna perehdytys jatkuu sairaalan omalla inductionilla ja loppuviikon olen senior nursen matkassa, tämä oli tarkasti kirjattu perehdytysohjelmaan. Joka toinen viikonloppu pyritään antamaan vapaaksi ja työvuorot on muutenkin suunniteltu ajatuksella. Voi miten onnellinen olenkaan ja vanha paikka tuntuu jo kaukaiselta painajaiselta! Uskon kuitenkin että kaikella on tarkoituksensa ja nautin tästä uudesta duunista nyt vieläkin enemmän, kun olen ensin kulkenut pitkän ja kivisen tien toisaalla. 

Havaintoja Suomilomalta

*Suomalaisten kauppojen muovikassit tuntuvat aivan jumalattoman paksuilta ja niissä kantaisi vaikka tiiliskiviä!

*Kävelytiet ovat hervottoman leveitä (luulin jo hetken että kävelen autotiellä).

*Autoilijat pysähtyvät kohteliaasti ja päästävän tien yli (Lontoossa voisin laskea nämä kerrat yhden käden sormilla)

*Ruoka on tolkuttoman kallista (paitsi se Putin-juusto) eikä kahdella kympillä ei saa kaupasta yhtään mitään!

*Suomalaiset asunnot on aivan törkeen kuumia ja nukkuessa tulee hiki (Englannissa meillä on lämmitys päällä vain talvikuukausina ja kroppa on sopeutunut tähän)

*Paineella YHDESTÄ hanasta tuleva lämmin suihkuvesi on todellakin luksusta, samoin lämmin kylpyhuone missä kuivuu nopeasti. 

*Jauhettu kaneli, grillimauste, oikean makuinen siirappi, sitruunapippuri ja etenkin jauhettu kardemumma ovat hamstraamisen arvoisia mausteita (yritäppä etsiä Lontoosta jauhettua kardemummaa).  

*Suomalainen juomavesi on kyllä ihan parasta, kevyttä suussa ja niin raikasta!

*Ruisleipä tuo mulle edelleen hikan, mutta silti sitä on pakko ostaa monta pussia mukaan! 

Ihana olla taas takaisin Lontoossa kaikesta kaameudesta huolimatta, suorastaan hihkuin kun laskeuduttiin eilen sateiselle Heatrowlle! Ja miten se oma sänky tuntuukin hyvältä kolmen ahtaan sohvalla nukutun yön jälkeen (poikaystävän jalat naamalla, siskon kissa mun päällä ja koira jaloissa).

Vielä olisi kaksi työvuoroa jäljellä vanhassa paikassa. Töissä on taas sattunut ja tapahtunut oikein rytinällä. Sain suositukset (ex)pomolta vain päivää ennenkuin hän itse sai lähtöpassit, tiukille meni. Ohjaksiin astunut ylihoitaja rukoili jäämään ja tarjottiin myös ihan mukavaa palkankorotusta. Tämä topakka täti istuu aamuisin raportilla raksien kuka on ajoissa (myöhästyjät saavat ankaran kurinpalautuksen) ja huolehtii ettei raportti veny ja että ihmiset pääsevät ajoissa kotiin, hienoa! Mulla on huomenna exit-haastattelu, jossa joku osaston ulkopuolinen henkilö haastattelee ja on mahdollisuus avata viimeisen kerran se sanallinen arkku työpaikan epäkohdista. Jotkut työkaverit kyselivät läksiäisiä, mutta taitaa jäädä kuitenkin pitämättä.

Tonne on luvassa siis paljon muutoksia, mutta ei sitten pätkääkään kaduta tämä lähtöpäätös. Toivottavasti ton paikan tulevaisuus on kuitenkin jatkossa valoisampi. Vaikka vielä muutama viikko sitten uhosin, että en enää koskaan astu ton sairaalan ovista sisälle niin olen vähän pehmentynyt ja ajattelin jopa mahdollisesti liittyä sairaalan keikkahoitajaksi, näin voin tehdä halutessani joskus yksittäisen keikan osastolle (saada extra rahaa) ja ainakin konkreettisesti nähdä onko paikka muuttunut mihin suuntaan. Ensimmäinen syyskuuta siis sitten kohti uusia haasteita ja "Ebola-hoitajaksi" infektio-osastolle (en sitten parempaa ajankohtaa olisi voinut valita)... Jännää!!

Vuosi lontoolaisena

Uskomatonta miten nopeasti aika on vierähtänyt, elokuussa siitä on vuosi kun kimpsuineni ja kampsuineni laskeuduin Gatwickin kentälle eikä ollut enää sitä paluulippua Suomeen! Lähtö ja sitä edeltävät päivät olivat ihan mielettömän raskaita henkisesti ja fyysisestikkin (vanha kämppä oli kolmannessa kerroksessa eikä hissiä). Suretti myös mun kissojen puolesta, ne kun muuttivat mun siskon landelle. Kissat olivat tietysti ihan sekaisin tästä muutoksesta ja taisivat kyhnöttää yhdessa samassa nurkassa syömättä kokonaisen viikon. Nykyään kissat nauttivat täysin rinnoin ulkoilmaelämästä, kirmaavat vapaina ja syövät jopa siskon kanojen kanssa samalta lautaselta! 

Oli epätodellinen fiilis kivuta ekaa kertaa kolmikerroksisen victoriantalon rappusia ylös meidän uuteen kotiin. Ensimmäisenä nenään tuoksahti lievästi ummehtunut haju. 

Muistan elävästi kuinka tilattiin ekana iltana pitakebabit ja vietettiin pari ekaa viikkoa lattialla viltin päällä kun ei ollut vielä sohvaa, sänky sentään oli ja uusi patja tuntui ihanalta. Pikkuhiljaa tavaratkin alkoivat löytää paikoilleen ja vietettiin tuntikausia Ikeassa suunnitellen sisusta (joka on kyllä vieläkin vaiheessa).

Vain muutama päivä muuton jälkeen huomattiin kylppärissä uusi vuokralainen, joka puski kylpyammeen alta! 

Tästä alkoi rumba landlordin kanssa ja kylppäristä paljastui kunnon vesivahinko, jonka seurauksia ei tähään päiväänkään mennessä ole korjattu. Mitä nyt homeinen ja täysin laho kylpyammeen paneeli vaihdettiin uuteen. Olin ihan hysteerinen ja hoin että pakko muuttaa pois heti kun mahdollista ja yrittää purkkaa vuokrasopimus jos täällä on joku kosteusvaurio, homettakin näytti olevan seinillä. Silti meidän piti muka olla onnellisia, että saatiin tää kämppä tältä alueelta "vain" £1250 kuussa plus laskut hintaan. Nyt vuoden asumisen ja useampien brittikämppien ja alueiden näkemisen jälkeen alan ymmärtää, että pitäisi olla tähän tyytyväinen eikä muuten ole enää mikään kiire muuttaa pois. Ollaan onnekkaita että sekä junalle että metrolle on 5 minuutin kävelymatka ja 10 minuutin kävelymatka päässä on ihania puistoja. Balhamin ja etenkin Tootingin "intialais"alue näytti aluksi mun silmään rosoiselta ja likaiselta, nyt silmä on tottunut ja rakastan näitä kulmia! 

Olin aluksi varsin arka lähtemään yksin tutkimaan kaupunkia, enkä tuntenut oloani kotoisaksi lähikahvilassa lattea yksin ryystäessäni. Kaupoissa ja etenkin ruokakaupoissa sain kyllä ajan kulumaan ja oli niin ihmeellistä hypistellä kaikkia uusia juttuja. Jos mahdollista niin valitsin aina maksaa ostokseni itsepalvelukassalla, koska tuntui ettei kieleni vielä käänny luonnollisesti small talkkiin, mitä olisi todenäköisesti joutunut harrastamaan. Vaivaannuin jos kaupassa myyjä tuli juttelemaan ja tarjoamaan apuaan, en yhtäkkiä osannut sanoa "kiitti mä vaan kattelen" englanniksi. En yleensä ole mikään arka ihminen eikä tällainen käytös ole minulle tyypillistä, monta kertaa mietin että mitä ihmettä mulle on tapahtunut ja kuka nösserö oikein olen! Ravintoloissa huokasin helpotuksesta kun Mr London hoiti tilaukset ja jos menin itse ostamaan tuoppia pubista niin saatoin jättää tilaamatta jotain, mitä oikesti halusin koska en uskonut osaavani lausua tuotetta oikein. Miksi sitä pitikin pelätä niin epäonnistuvansa! Nykyään muuten pubissa tilatessa kysyn rohkeasti läpi kaikki siiderit ja punnitsen tarkasti mitä tilaan. 

Vaikka olin ensimmäiset pari kuukautta yhteydessä suomikavereihin ja perheeseen monta kertaa päivässä (whatsapp ja facebook) ja parisuhde kukoisti niin tunsin silti olevani enemmän yksin kuin koskaan, en niinkään yksinäinen mutta yksin. Ehkä asiaan vaikuttaa se että tosiaankin olin elänyt 27-vuotta samassa pikku kaupungissa Järvenpäässä, jossa tunsin kaikki ja myös työpaikaksi nauliintui yksi ainoa sairaala, tuttu ja turvallinen Meilahti. Tavallaan nautin suuresti olosta "nobodyna" Lontoossa, samalla kaipasin sitä kuinka Järvenpäässä saattoi jumiutua puoleksi tunniksi juttelemaan puolitutun kanssa kauppaan tai tunnistaa naamalta kaikki aamalla samaan junaan änkeävät kanssamatkustajat. Vuodessa olen saanut ihania uusia ystäviä täältä (etenkin blogin kautta) ja sosiaalinen elämä on niin vilkasta kuin vain vuorotyön puitteissa on mahdollista. 

Vain reilu kaksi viikkoa mun muuton jälkeen isosisko soitti ja pyysi vakavalla äänellä istumaan alas. Sain kuulla suru-uutisen isäni kuolemasta. Lennettiin muutaman viikon päästä Omidin kanssa hautajaisiin, jotka olivat todella kauniit. Paljon isin lempimusiikkia ja kauniita esityksiä. Päivä oli harmaa ja pilvinen, mutta kun pappi heitti viimeiset mullat arkulle kappelissa niin aurinko alkoi paistaa kirkkaana kappelin ikkunasta suoraan sisälle. Isi kävi jättämässä viimeiset jäähyväiset ❤️ En pitkään aikaan käsittänyt että hän on todella poissa, ikävä tulee välillä isoina aaltoina, nyt kuukausien jälkeen saatan esimerkiksi aamubussissa alkaa yhtäkkiä itkemään kun tajuan että ei ole enää sitä Isiä kenen kanssa jutella tai nauraa jollekkin tyhmälle jutulle. Kai se vaan vie aikaa ennenkun pystyy sisäistämään että joku niin rakas on todella poissa elämästä loppuiän. Mulla on spotifyssä oma soittolistä täynnä Isin lempparibiisejä ja harvoin niitä pysyy kuuntelemaan silmiään kostuttamatta. Onneksi on kaikki rakkaat muistot kulkee aina mukana.

Olin työttömänä lähes puoli vuotta, koska ensin tuli säätöä sairaanhoitajan rekisteröinnin suhteen (luulin että paperit oli kunnossa mutta yllättäen puuttui joku käännös) ja kun viimein sain töitä niin meni yli 2 kuukautta että pääsin aloittamaan työt (paperityöt jälleen). Kenellekkään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi millainen surmanloukku toi mun eka duuni on ollut, yksi Lontoon parhaista opetussairaaloista ei todellakaan vastannut odotuksia enkä koskaan ole elämässäni käynyt läpi niin rankkoja juttuja kuin tuolla. Työ on joka tapauksella tuonut sellaista tiettyä kuuluvuuden tunnetta, vaikka aamuisin ketuttaakin herätä puoli kuudelta ja tiedän että edessä on se about 13 tuntia yhtä juoksua paskaa sadellessa niskaan tasaisesti (puoleen vuoteen ei ole mahtunut yhtäkään työpäivää jossa tuntisin oloni mukavaksi) niin tunnen samalla ylpeyttä matkustaessani töihin tubessa aamuvarhaisella kaikkien muiden lontoolaisten kanssa työuniformu laukkuun viikattuna. Työn johdosta myös vapaapäivät ovat saaneet aivan erilaisen merkityksen, otan todellakin vapaista kaiken irti ja laiskottelen myös ihan täysillä kun siltä tuntuu. Saatan nukkua pitkälle iltapäivään, tehdä itselleni luksusbrunssin ja siirtyä sohvalle katsomaan Netflixiä. En edelleenkään nauti kahviloissa/ravintoloissa yksin hengailusta, mutta puistoon saatan mennä yksin löhöilemään ja jopa jutella small talkia jonkun tuntemattoman kanssa! Nyt Kesällä Tooting lido (90metrinen maauimala ja kiva nurtsialue) on ollut ihan lempparipaikka ja välillä hurautan sinne suoraan yövuorosta eväspussin kera jos on aurinkoinen päivä. Tuntuu etten ole nauttinut vuosiin kesästä samassa merkityksessä kun nyt täällä asuessa.  

Parisuhteessa kaikki on ihanasti, ollaan kasvettu tiiviisti yhteen ja nautitaan toistemme seurasta enemmän kuin mistään. Toki meilläkin tapellaan ja tunteet räiskyvät, ollaanhan molemmat varsin tempperamenttisia ja itsepäisiä luonteita. Mökötykset ei onneksi ikinä kestä pitkään ja kumpikin osaa pyytää anteeksi (vaikkei siihen aina olisikaan aihetta). Ollaan puhuttu naimisiinmenostakin, mutta ei ole mikään hoppu sillä saralla. Tiedän ensinnäkin että siihen ei ole pitkään aikaan varaa, täällähän miehen kuuluu kosia sillä bling bling sormuksella (johon pitää säästää kuulemma 3 kuukauden palkka!) ja hääpäivänä sormeen lisätään se simppelimpi "wedding band". En ole ikinä elämässäni pitänyt sormuksia plus olen erittäin hyvä hukkaamaan tavaroita ja koruja, joten vähän hirvittää jos täytyy jotain monen tonnin sormusta joskus kanniskella. Ehkä turha vielä murehtia näitä juttuja ;-)  

Tämä vuosi on ollut kaikenkaikkiaan aivan mahtava ja olen kasvanut ihmisenä tämän vuoden aikana valtavasti. Innokkaana odotan mitä tulevat vuodet täällä Lontoossa tuovat mukanaan, täällä on nyt koti ja ennenkaikkea sydän! 

Lähtölaskenta...

Asensin iphoneeni "countdown" laskurin, jonka kautta voin seurata kauanko mulla on aikaa jäljellä nykyisen työpaikan leivissä! Tällä hetkellä se näyttää 36 päivää, 5 tuntia ja 55 minuuttia. Aloituspäivää uuteen duuniin ei tosin vieläkään ole, kiitos maailman hitaimman HR työn. Olen viimepäivinä selvitellyt kuumeisesti mitä tapahtuu mun jäljelle jääneille lomapäiville, näyttäisi nyt siltä että saan ne rahana. 

Töissä on taas sattunut ja tapahtunut, en tiedä edes mistä aloittaisin! Kuvainnollisesti osasto on kuin vanha termiittien syömä laho, jonka katto romahtaa hetkenä mitä hyvänsä. Tilanne on siis varsin katastrofaalinen ja meillä on vain 2-3 hoitajaa vuorossa (pitäisi olla 7) koska kaikki ovat a) saikulla b) lomalla c) lopettaneet tai siirretty muualle. Käytönnössä siis osasto pyörii vuokrahoitajien ja muiden osastojen hoitajien avulla, myös jopa itse head of nursing on ollut auttamassa potilaiden aamupesuissa. Samoin osaston lääkärit ovat olleet auttamassa lääkekierroksilla. Lääkärit ovat muuten olleet todella hienotunteisia, huolestuneita hoitajien jaksamisesta ja auttavaisia kun heille on valjennut missä jamassa asiat ovat. Välillä kahvihuoneessa odotta jopa lääkärien piffamaa lounasta. 

Paikastahan on sadellut valituksia niin potilailta, hoitajilta, lääkäreiltä kuin omaisiltakin ja nyt on toivottavasti herätty siihen että asioiden on pakko muuttua. Myös CQC eli care quality commissioniin (suomessa vastaava ehkä valvira) on tehty ilmoituksia, hetken näytti jopa siltä koko pulju saatetaan laittaa kiinni. Viimeisin puheenaihe on nimeton puhelu jossa oltiin huolestuneita nimenomaan hoitajien tappelusta joka kuuluu potilashuoneisiin ja turvattomuuden tunteesta osastolla (potilaan näkökulmasta). Että hienon ensimmäisen UK työpaikan olen sitten valinnutkin! Jotain positiivistakin, joku on nimittäin tehnyt nimettömän 40 000 punnan lahjoituksen osastolle, todennäköisesti joku vanha potilas on kuollut ja testamentissa on ollut tämä lahjoitus. Tuolle rahalle on varmasti käyttöä ja toivottavasti se käytetään järkevästi.

Mä olen todellakin antanut tulla kaiken mikä on ollut sydämellä, ollut tapaamisessa ja kirjoittanut head of nursingille lupaamaani listaa asioista, joiden tulisi muuttua etenkin uusien hoitajien perehdytyksessä. Uusia hoitajia on nyt palkattu 10, tunnetusti hitaan HR työn johdosta kukaan heistä tuskin aloittaa ennenkun lähden. Josko joku heistä jäisi pidemmäksi aikaa kun 3 viikoksi, kuten meidän viimeisin hoitaja. Hän oli aivan ihana ja sydämellinen tyyppi, jolla oli nimenomaan kutsumus tähän erikoisalaan, mutta hänen unelmansa murskattiin jo ensimmäisinä työpäivinä ja nyt nimi on vedetty yli työvuorolistoista. Mikä menetys hän olikaan ja todella idioottimaista että hänestä ei pidetty huolta sitten tipan vertaa! Mulla oli alussa todella suuria vaikeuksia pysyä osaston tahdissa (ja on vieläkin), vaikka olenkin ollut hoitajana 4 vuotta, vastavalmistuneelle toi paikka on varmasti vielä painajaismaisempi. Mulle tehdään myös exit haastattelu ennen lähtöä jonkun sellaisen toimesta jolla ei ole mitään sidoksia osastoon. Ihanaa ettei tarvitse enää yhtään jännittää avata suutansa ton paikan epäkohdista, vaan nyt siihen nimenomaan kannustetaan.

Jää varmaankin ikuiseksi mysteeriksi miten asiat tuolla muuttuvat tai muuttuvatko, kaikki mun "kaverit" kun on joko lähtenyt tai lähdössä. Mahtaa olla huvittava näky kun lätkästään ensviikolla meidän neljäniminen läksiäisdrinkit ilmoitus kahvihuoneeseen. Yksi asia on 100% varmaa, kun lähden niin en enää koskaan astele ton sairaalan ovista sisälle ja tulen muistamaan viimeiset 6 kuukautta elävänä painajaisena. 

Yritin muuten julkaista Whipsnade Zoo eläinpuistosafarista postausta, mutta pimahtanispisteessä oleva tietokone ei suostunut yhteistyöhön ja lataamaan kaikkia kuvia. Julkaisen sen sitten joskus kun saan uuden tietokoneen! Tässä kuitenkin mun lempiotos pervosta Magnustista, tätä katsellessa on vaikea olla hymyilemättä ;-) 

Eastbourne and Beachy Head

Oltettiin viikonloppuna nokka kohti Brightonia ja Eastbournea. Matkalla on pakko aina pysähtyä Beachy Headiin ihailemaan upeita merimaisemia ja jylhiä "itsemurhakallioita". Kyseessä on Britannian korkeimmat liitukivijyrkänteet, korkeimmillaan pudotusta on 162 metriä mereen. Beachy Headiin pääsee Eastbournesta noin 10 minuutissa bussilla, Brigtonista on taas matkaa vähän enemmän, noin tunnin verran.

Eastbourne on kuin Brigton minikoossa ja paljon rauhallisempi, hotellihuoneen saa myös paljon halvemmalla. Katukuvassa näkyy enemmän eläkeläisiä kuin kiljuvia kielikurssilaisia, joita taas Brigtonissa riittää. Mr London vertasi jopa Eastbournea Nizzan rannikkoon. Me ollaan jo 3 kertaa yövytty samassa Eastbourne Center hotellissa rannalla aivan Eastbourne Pierin vieressä (hotelli näyttää ulkoa vähän rupuiselta, mutta tosi siisti sisältä ja kivat huoneet). Lyhyen kävelymatkan päässä hotellilta on tosi kivoja ruokapaikkoja ja rannalla on Eastbourne stage missä soittaa livebändit. Rantakatu on valaistu illalla näteillä valoilla eli ihanan siirappisen romanttista tunnelmaa tarjolla.  Beachy Headiin voi muuten myös kävellä rannalta/hotellilta käsin kuvassa olevaa rinnettä ylös (jos on hyvässä kunnossa). Eräs hoitaja mun töistä käy säännöllisesti reippailemassa ton rinteen ylös.

 Beachy Head on ollut jo 1600-luvulta lähtien suosittu itsemurhapaikka, aikoinaan ihmisiä on hyppinyt alas niin paljon että paikalla on päivystänyt jopa pastori ja jyrkänteen huipun tuntumaan on pystytetty puhelinkoppi, josta voi ottaa yhteyden tukilinjoille. Itsemurhapartiot myös kiertävät niemeä säännöllisesti ja heidät voidaan soittaa paikalle 24/7. Vuonna 2006 "vain" seitsemän tiedetään kuolleen Beachy Headissä. Rinteiltä löytyy useita muistopenkkejä ja ristejä, niitä katsellessa tulee kylmät väreet. Mr London oli ihan kauhuissaan jos menin lähellekkään jyrkänteen reunoja ja talutti mua lopulta käsilaukun hihnasta kuin koiraa. Mä kun olisin halunnut kurkkia alas rotkoon jokaisesta mahdollisesta paikasta. Joku oli vähän nössömpi. Alla olevassa kuvassa on merkattu ristillä jonkun hyppypaikka. Mikähän lie ajoi noin traagiseen tekoon?

Mukaan kannattaa pakata evästä ja hyvät kävelykengät. Tuulenpuuskat ovat myös aika voimakkaita. Kallioita voi kävellä useamman kilometriä ja välillä voi puikahtaa alas rannalle. Me oltiin laiskoja ja ajeltiin autolla kaikille parhaille fiilistelymestoille. Ravintola ja kahvila löytyy myös matkan varrelta.

                            .

Joku ystävällinen sielu tarjoutui ottamaan meistä yhteiskuvan. Vähän laadukkaampi otos kun mun yhdellä kädellä napsitut selfiet ;-)