Sairas ja syntinen

En ole ollut ikinä elämässäni sairaslomalla. Kunnes koitti tämän viikon tiistai. Kahdeksan vuotta ilman sairaslomaa, jos lasketaan siitä kun aloin opiskelemaan 2006. Työskentelin kesät ja viikonloput enkä ollut ikinä sairaana yhdestäkään työvuorosta. Yhden kerran rukoilin saada perua vuoron (kaksi viikkoa etukäteen) koska olisin varannut ulkomaanmatkan. Tiedän että vuorojen uusiksi sovittaminen/sairasloman paikkaaminen on aina haastatavaa etenkin hoito-alalla, joten olen tehnyt kaikkeli ettei tarvitsis olla poissa. 

Tiedän myös kärsiväni "liian kiltti tyttö" ja jossain määrin marttyyri-syndroomasta, mutta minkäs sitä itelleen voi. Tiedän tämän asenteen pitkälti periytyvän vanhemmiltani: yrittäjä työnarkomaani äidiltä, joka oli omistamassaan kukkakaupassa sitomassa kimppuja 24/7 ja varmaankin 20 tuntia synnyksestäni sekä marttyyri-isävainaasta joka kerskaili työn aiheuttamalla välilevynpullistumalla ja jaksoi aina muistuttaa kuinka nimenomaan raskas työ pilasi hänen terveytensä (eikä suinkaan se lonkero mitä piti kitata joka ilta lievittämään työstressiä). Todellisia idoleita.   

Pakko myöntää että ole. monta kertaa ollut töissä kun olisi oikeasti pitänyt jäädä sängyn pohjalle paranemaan. Pelkäsin kuitenkin työkavereiden ja pomon reaktiota, onko Anna oikeasti sairas vai teeskenteleekö tai ehkä krapulassa. Tiedän että tällainen ajattelu on ihan sairasta ja sairaana olo on joskus hyväksi koko työyhteisölle (ettei tartuta muita) ja etenkin potilailla (kuka haluaa sairaan hoitajan hoitavan itseään). Mua olisi pitänyt löydä puulla päähän jo kauan aikaa sitten! 

Muistan eräänkin uudenvuoden, varmaankin 2008 kun oltiin osastohoitajan kanssa kahdestaan yövuorossa koska flunssaaalto oli kaatanut suurimman osan työntekijöistä. Olin itsekkin hirveässä köhässä ja pomo laittoi mut hengittämään atrovent-höyryä nebulisaattorilla että olisin jotenkin selvinnyt työvuoron loppuun. Toisessa työpaikassa oli vanhan pomon aikaan tiukka politiikka poissaoloissa eikä niitä oikein suvaittu ollenkaan. Jos soitti itsensä sairaaksi niin pomo saattoi kuulemma sanoa että lepää vielä 2 tuntia ja tule sitten. Jos sairastui kesken työvuoron niin passitettiin lääkekaapille hakemaan helpotusta. Tällaisessa ympäristössä työskennellessä rima sairaslomaan kasvaa kyllä pilviin asti eikä missään pienessä köhässä tulisi mieleenkään jäädä kotiin. 

Paheksun kuitenkin mielessäni jatkuvia "sikasaikuttajia" ja tunnen oman sädekehäni vahvistuvan. Jollain kierolla tavalla olen ollut ylpeä itsestäni ja siitä että en ole ikinä ollut sairaslomalla. Merkki hyvästä,ahkerasta ja tunnollisesta työntekijästä tai joku sellainen illuusio? No nyt se illuusio on kadonnut ja sädekehä murentunut. Olen liittynyt kuolevaisten ja syntisten joukkoon. 

Olin poissa yhden yövuoron koska ääni ei kulkenut, nokka vuosi kuin vesihana ja yskä rohisi syvällä keuhkoissa kuin keuhkotautisella. Hikoilusta ja vilunväreistä päätellen mulla oli myös jossain vaiheessa kuumetta, todellinen sairaanhoitaja kun kotona ei ole edes toimivaa kuumemittaria. Täysin perusteltu ja pätevä syy jäädä kotiin? Silti Mr London suunnitteen pakotti mut soittamaan töihin. Pomo antoi päivän saikkua velvoittaen soittamaan varhain seuraavana aamuna ja kertomaan miten voin. Jotenkin panikoin tätä ja piiskasin itseni parantumaan, kiskoin kilokaupalla vitamiineja, flunssajuomia, oireita helpottavia lääkkeitä... En pystynyt edes ummistamaan silmiäni koska olin niin stressaantunut paranemisesta. Hoin ettei sota yhtä miestä tarvitse mutta silti tunsin valtavan huonoa omatuntoa saikkupäivästä. 

Miksi on niin helvetin vaikeaa olla sairaslomalla?! Kuten voitte arvata niin palasin töihin aivan liian aikaisin ja olin varmaankin sairaampi kun suurin osa hoitamastani potilaista. Hyvä asia oli että jokainen hoitamani potilas oli respiratory isolation eli käytin maskia heitä hoitaessa. Tajusin töihin palatessa että en olisi missään nimessä saanut tulla vielä töihin, henkeä ahdisti ja rintaa pisti. Kiire ja stressi tuntui satakertaiselta puolikuntoisena, luulin puolivälissä vuoroa tuupertuvani lattialle. Miksi piti olla niin idiootti että pakotin itseni töihin kärsimään ja mitähän tällä luulen saavuttavani?

Sain seuraavassa vuorossa kuulla senior sisteriltä vähän uhkaavaan sävyyn että mikäli olen sairaana toistamiseen 3 kk aikana niin olen under investigation ja minut passitetaan työterveyshuoltoon sekä pomon kanssa neuvotteluun ruotimaan sairastelujen syytä. Nyt pelkään kuollakseni että sairastun talven aikana uusiksi ja joudun täten silmätikuksi, under investigation. Seuraavaksi varmaan vankilaan?

Olen ensiviikon lomalla ja olin etukäteen sopinut tekeväni lomaviikolla pari ylimääräistä "bank shift" työvuoroa, koska osastolta on lähtenyt pari hoitajaa Sierra Lioneen ebolahommiin ja puutoksia oli plus että extra raha näin joulun lähestyessä tulisi todella tarpeen. Nyt en kuitenkaan saa tehdä näitä vuoroja koska hospital policy sanoo että jos on sairaana niin bank shiftejä ei saa tehdä 2 viikkoon!! No taidan sitten maata viikon "pakkolomalla" sohvalla mussuttaen joulusuklaata ja ryystäen glögiä kuten tätä kirjoittaessa. Niin ja parannella tätä edelleen jylläävää flunssaa, ehkä parempi niin. Podetteko te muut muuten sairaslomista huonoa omatuntoa vai olenko yksin tämän sairaan syndroomani kanssa?

Marraskuinen lomaviikko

Oltiin molemmat Mr Londonin kanssa viimeviikko lomalla, teki kyllä hyvää irtautua arjesta eikä herätä aamuisin herätyskellon pirinään 5.30. Alkuviikosta meillä oli kunnon tilitystiimi neljän suomihoitsun kesken Nordic barissa keskustassa (sopivasti happy hourin aikaan) ja syötiin Katjan kanssa kunnon suomilohturuokaa: pyttipannua ja lihapullia. Oli lohdullista, mutta samalla myös karmivaa kuulla, ettei muillakaan olen mennyt töiden aloitus täällä ihan putkeen. Tuli kivoja uusia hoitsututtavuuksia ja toivottavasti nähdään jatkossakin :-)

Käytiin keskiviikkona Mr Londonin kanssa kahdestaan Tower of Londonissa, missä kumpikaan ei ole ikinä käynyt muurien sisällä. Oli kyllä hieno kokemus, odotin kyllä jotenkin vähän "loistokkaampaa" meininkiä. Kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsin niin Tower of Londonin ympäristä on ollut kovasti turistien suosiossa viimeviikkoina, linnan ympärille nimittäin istutettiin yli 800 000 keraamista punaista unikkoa ensimmäisen maailmansodan muistopäivää ajatellen (sen alkamisesta 100 vuotta tänävuonna). Verenpunainen unikko symbolisoi verta ja sodassa kaatuneita ja unikot kukkivat villeina joillakin taistelutantereilla (muistaakseni etenkin ranskassa). Luin että noita unikkoja oli rakentamassa ja asentamassa yli 21 000 vapaasehtoista! Näky oli kyllä aivan henkeäsalpaava, kannattaa katsoa lisäkuvia instagrammista esim. #towerpoppies! Nyt unikot on jo kerätty pois ja niiden myynnistä odotetaan 14miljoonan punnan tuottoa hyväntekeväisyysjärjestöille. 

Aikuisen lippu maksaa 22£ ja sillä pääsee linna-alueelle, sen ilmaisille turistikierroksille, kävelemään muurien päällä, museoihin ja näyttelyihin. Käytiin mm. ihailemassa royal familyn kruununjalokiviä, istumassa kappelissa jossa itse kuningatar Elisabeth oli istunut muutamaa päivä aikaisemmin, tutustumassa vanhoihin sotavarusteisiin ja vierailtiin kidutuskammiossa. 

Kotimatkalla käveltiin Tower Bridgen läpi joen toiselle puolelle ja sieltä avautui hienot maisemat. Tower of London linnoituksia näkyy tossa "dildorakennuksen" alapuolella. Vasemmalla taas jättikokoinen juustoraastin kuten olen kuullut tosta rakennuksesta puhuttavan. Tässä kuvassa yhdistyy hauskalla tavalla vanhaa ja uutta!

Viime viikonloppuna saimme myös vieraaksemme kaveripariskunnan mun kotipaikkakunnalta ja Lontoota tuli koluttua sikin sokin. Innostun aina kovasti vieraista ja tykkään kovasti "matkaoppaan" roolista. Covent Garden, Soho ja Camden tulivat erityisen tutuiksi, oli kiva löytää uusia kävelyreittejä ja uutta nähtävää, tunnelma alkaa monissa paikoissa olla jo ihanan jouluinen! Tuntui välillä kun olisi ollut itse lomalla jossain vieraassa kaupungissa eikä tullut ainakaan murehdittua työjuttuja. 

Yksi kestosuosikki pysähdyspaikka on St James park Big Benin ja Buckinghamin palatsin välissä (montakohan monta sataa kertaa olen maininnut tän puiston mun postauksissa haha). Siellä näkee aina jotain hauskaa ja yleensä siihen liittyy eläimet. Meillä kävi hyvä tsägä ja puistossa asuvat pelikaanit olivat parkkeeranneet lammen reunalle, joten oli hyvät paikat pällistellä niitä. Mua jaksaa aina ihmetyttää noi isot upeat linnut keskellä kiireistä kaupunkia! 

Syötettiin muita lintuja (pelikaaneja ei saa syöttää) ja orvavia jotka kiipeilivät ihan vallattomina pitkin housunlahkeita ja ties missä. En muista koska olisin nauranut yhtä paljon! Vähän kyllä pelotti yli kesyt pulut mikä varmasti näkyy kuvasta :D

Pulujen kanssa pitää olla kyllä oikeesti varovainen ainakin näin infektiohoitajan näkökulmasta: olen nähnyt uralla ainakin kaksi pulujen (bakteerien) aiheuttamaa meningiittiä! Kädet pitää siis hinkata erityisen hyvin pulujen kanssa peuhaamisen jälkeen (ja varmaan takkikin tässä tapauksessa). Ei saatu sentään kakkaa päälle!

Kotiin saapuessa odotti vielä yksi vähän surullisempi lintuyllätys: meidän ulko-oven nurkkaan oli painautunut kiinni ilmeisen kovia kokenut puluparka, joka ei liikahtanutkaan mutta oli kuitenkin hengissä. Elvytysyrityksiin ei sentään alettu, mutta soitettiin RSPC:lle ja nostettiin ohjeiden mukaan pulu laatikkoon toipumaan veden ja nuudeleitten kanssa. Pulu oli aamulla onneksi vielä hengissä ja vietiin se läheisen puiston lammen lähelle pusikkoon, lähti onneksi ihan virkeän näköisenä hyppelehtimään. Saatiin muuten viikonlopun aikana lisänimitys "crazy bird couple". 

Parin viikon päästä toteutuu pitkäaikainen toive ja pääsen katsomaan Lion King musikaalia suomesta saapuvien työkavereiden kanssa. Olen haaveillut jo pari vuotta näkeväni ton musikaalin, mutta en ole saanut aikseksi ostaa lippuja (koska tolla showlla kyllä osataan rahastaa). Tyttöjen kanssa on aina super hauskaa ja suunnitelmissa on ainakin nauttia pitkistä aamubrunsseista, tyhjentää Itä-Lontoon Westfields ostoskeskus ja vierailla Winter Wonderland joulutorilla/huvipuistossa. Näyttäisi muuten myös siltä että olen joulun vapaalla mikä on kyllä todella tervetullut ja iloinen yllätys, koska olin lähes 100% varma että joudun uutena tulokkaana jouluksi töihin. En edes tunne itseäni enää kauhean uudeksi, mun jälkeen kun on aloittanut 4 uutta hoitajaa. 

Näin pahimpaan kaamosaikaan on kyllä parasta lääkettä viettää aikaa hyvässä seurassa ja yrittää pysyä aktiivisena (vaikka joskus tekisikin mieli jäädä sinne sängynpohjalle)! Miten te torjutte "kaamosmasennusta" vai ootteko taipuvaisia moiseen?

Marraskuun meininkejä

Käsittämätöntä että eletään jo marraskuun puolella! Vielä viimeviikolla istuin auringonpaisteessa hiaton kesämekko päällä meidän lähi Starbucksin terassilla ryystäen peppermint mochaa. Viikonloppuna meillä oli vieraita suomesta ja syötiin vielä iltakymmeltä ravintolan terassilla. Franco Mancan pizzat ja luomiviinit eivät (taaskaan) pettäneet! 

Kelit alkaa kuitenkin valitettavasti viilentyä täälläkin ja tällä viikolla oli oikeasti ollut kylmä. Ollaan opittu aika piheiksi lämmityksen suhteen (se on täällä vaan niin jumalattoman kallista) ja lämmitys ei ole ollut päällä kuukausiin lukuunottamatta paria tunnin jaksoa esim pyykin kuivaamiseen. Alan myös ymmärtää miksi britit ryystävät jatkuvasti sitä teete: lämmittäähän se mukavasti. Tänäänkin (vapaapäivä) olen keittänyt teetä parin tunnin välein. Töissä en osaa enää kuvitellakkaan istuvani aamuraportilla ilman sitä kuumaa kuppia kädessä. Tauotkin aloitan poikkeuksetta aina napsauttamalla vedenkeittimen päälle. Kuumavesipulloa en ole vielä hankkinut, mutta epäilemättä sellainen (tietty jonain ylisöpönä karvaisena elukkana) on kohta sängyssä kaverina!

Ostin viikonloppuna Primarkista lämpölegginssit jotka lämmittävät tosi mukavasti. Hankin viimevuonna porokuvioiset ja ne ovat kyllä olleet todella kovassa käytössä läpi vuoden. Värikkäät villasukat löytyi puolestaan TKMaxxista, ei palele enää. Mulla meni kyllä pitkään oppia pukeutumaan täällä briteissä sisällä lämpimästi, suomessa asuessa kun en lähes koskaan pitänyt mitään pitkähihaista sisätiloissa "voimakkaasta" lämmityksestä johtuen!

Esitellään nyt vielä viikonlopun paras löytö: päheet mustat talvinilkkurit New Lookista.

Tähän asti olenkin vedellyt suunnilleen Primarkin kolmen punnan kangaskengissä (on muuten hinta laatusuhteeltaan tosi hyvät). Sairaanhoitajan onnettomalla palkalla ei näköjään sitten juuri muualla shoppailla, haha! Olen oikeasti aika huono lähtemään omin päin koluamaan kauppoja enkä ikinä löydä sitä mitä lähdin etsimään. Onneksi täällä käy tasaiseen tahtiin vieraita joiden kanssa "joutuu" sitten shoppailemaan. Tuntuu etten edelleenkään oikein tiedä mihin ihmisiä pitäisi viedä ostoksille, tiedän jättimäiset Westfieldit ja aina ruuhkaisen oxford streetin mutta joskus olisi kiva shoppailla vähän rauhallisemmissa merkeissä. Onko muilla lontoonsuomalaisilla antaa jotain sisäpiirivinkkejä (esim jotain "rauhallisemmista" ostareista mitkä olis kuitenkin lähellä keskustaa ja missä ei menis koko päivää), missä te shoppailette? Olen muutaman kerran käynyt Kingstonissa onnistuneesti shoppailemassa ja siellä on kyllä kivat ostarit plus isoin koskaan näkemäni Tk Maxx. 

Tässä kuussa meille tulee suomesta ennätyksellisesti neljät vieraat (tai no yhdet ovat tod näk hotellissa) joten vipinää riittää (ja ruisleipävarannot pysyvät runsaina,jes)! 

Käytiin viikonloppuna myös ihailemassa Tower of Londonin unikkomerta. Oli kyllä aivan upea näky (kunhan jonottamisen jälkeen pääsi lähellä muureja)! Ahdisti kyllä kun jengiä oli tosissaan varmaankin yhtä paljon kun noita unikoita! Noi on muistaakseni ainakin 11.11 (muistopäivä) asti esillä, kannattaa käydä katsomassa mutta älkää missään nimessä menkö lauantaina puolen päivän aikaan niinkun me!! Unikoita näkee täällä joka puolella tähän aikaan vuodesta (ihmisten rinnuksissa) ja tällä eleellä osoitetaan kunniaa ensimmäisessä maailmansodassa menehtyneille.

Kai tässä on pakko vähän töistäkin lätistä... Uudessa duunipaikassa tuli kuun alussa jo 2 kuukautta täyteen! Viihdyn edelleen lähinnä mukavien työkavereiden johdosta, vuodeosastotyö itsessään alkaa puuduttaa, menee hermo monimutkaisiin ja vanhanaikaisiin paperitöihin (sähköisen järjestelmän tulo viivästyi jälkeen prkl) ja lääkärit ovat valitettavasti varsin käytöshäiriöistä suoraan sanottuna. Jos esimerkiksi kysyy jotain (kun vieläpä huolellisesti valitset hetken jolloin lääkäri näyttää suhteellisen ei kiireiseltä) väärään aikaan niin voi saada aikamoiset sadattelut niskaan. 

Eräs consultant on erityisen häijy ja mm. huusi mulle kuinka pidettelen häntä lauantaina töissä kun en heti tiennyt mistä tavoitan erään lääkärin jonka potilasta hän tuli arvioimaan. Hetken päästä hän sai raivarin kun en tiennyt missä lääkäreitten kirjaamiseen tarkoitetut tyhjät paperipohjat säilytetään ja hän jatkoi sättimistä, että miten voin olla tuolla hoitajana jos en tiedä edes simppeleimpiä asioita kuten missä noi paperit säilytetään (olin tosissaan ollut sen max 3 viikkoa töissä tossa vaiheessa)! Pahoitin mieleni ja harmitti kun en osannut sanoa mitään nasevaa kommenttia takaisin, mutta kun kuulin muitten hoitajien kokemuksia tästä ultimate mulkusta lääkäristä niin helpotuin. Mulla on joku kiltin tytön syndrooma ja kuvittelen aina että kaikki on mun syytä, tällaset tilanteet vaan pahentaa sitä. Onneks jopa osastonhoitaja tuli pahoittelemaan (ja kiroamaan) tän tyypin käytöstä kun kuuli muilta mitä oli käynyt ja kertoi kuinka tämä lekuri on piinannut röyhkeydellään muita hoitajia ja lääkäreitä vuosikausia. Silti sama naama on esimerkiksi pikkujouluissa ensimmäisenä mukana! Jotkut ihmiset on kyllä vaan ihan uskomattomia! Tänä vuonna saattaa muuten sattua joku punkkulasi syliin (tai päähän) "vahinko" pikkujouluissa, käh käh. 

Töissä on ollut varsin kuumottavat tunnelmat ebola-epäilyjen suhteen. Meillähän ei pitänyt mitään eboloita hoitaa mutta kuinka ollakkaan näitä epäilyjä on ollut useita. Vielä pari viikkoa sitten meillä ei ollut kunnon varusteita eikä oikein mitään muutakaan toimintasuunnitelmaa, no nyt varusteita on hommattu ja harjoituksia pidetty. Eilen sairaalan edustalla riitti tv-kuvaajia ja uutisissa reviteltiin ebola-tapauksella, joka onneksi kuitenkin varmistui vääräksi hälytyksesti ja testitulos tuli takaisin negatiivisena. 

Suoraan sanottuna hoitaisin mielummin ebolaa Afrikassa telttasairaalassa, jossa on ainakin tilaa riisua suojavarusteet turvallisesti. Eristyshuoneen välitila, jossa hädin tuskin mahtuu kääntymään kun ei todellakaan sovellu ebolavarustuksen turvalliseen pukemiseen/riisumiseen! Riisumisessa kun piilee nimenomaan se suurin kontaminaatioriski. Kaikki caset ovat olleet tähän mennessä epäilyjä mutta on kyllä sellainen venälainen ruletti fiilis tästä touhusta... Kyllä se vielä osuu kohdalle?

Mitähän sitä nyt sanoisi

Blogin pitäminen on viimeaikoina vähän tökkinyt ja mulla roikkuu luonnoksissa postauksia kuten "ensimmäiset yövuorot takana", "hoitajan tunnustuksia", "hoitotyön erot suomi vs englanti vol 2" ja "infektio-osaston antia", mutta en ole saanut niitä julkaisukuntoon. Saatan kirjoittaa hirveällä innolla postausta puolisen tuntia, mutta sitten tulee täys stoppi enkä saa tekstiä enää jatkettua. 

En ole näköjään täällä blogissa puhunut juuri mistään muusta kun (kyllästymiseen asti) töistä kuukausi tolkulla, mutta eipä sitä oo oikein mitään muuta mainittavaa tapahtunut elämässä. En edes muista kunnolla koska olisin poistunut täältä Etelä-Lontoosta joen toiselle puolelle! Tai no muutama viikko sitten päädyttiin vietämään iltaa "keskustaan" ja varattiin hetken mielijohteesta (parin tequilan rohkaisemana) karaokekoppi Sohosta. Toi ilta oli kyllä hauskoin (ja kallein) aikoihin! Sai siitä kyllä kärsiäkin 2 päivän krapulan verran ja ääni oli poissa kaikesta laulamisesta (lue:huutamisesta). Naurettiin kyllä vielä pitkän aikaa ton illan tulkinnoille!

Kohta tulee kokonainen kuukausi täyteen uudessa duunissa, aika on kyllä mennyt hirmuisen nopeasti. Olen käynyt uudelleen samat sairaalan vaatimat koulutukset mitkä kävin vanhan duunin aloittaessa (mikä on vähän turhaa) ja viime perjantaina homehtuin kolmetuntisessa kommunikaatioharjoituksessa. Eilen taas harjoiteltiin elvytyssimulaatioita koko päivä lääkisopiskelijoiden kanssa ja jokaisen piti vuorollaan johtaa ja koordinoida elvytystä. Mä oon jotenkin tosi surkea noissa "näyttely" tilanteissa ja tuntui että olin ihan idiootti enkä muistanut monia tärkeitä juttuja. Sain palautetta kun en tuntenut täkäläisiä lyhenteitä verikokeistä mitä pitää ottaa elvytyksen aikana/jälkeen. Eikös lääkäri yleensä hoida tollaset hommat? Jouduin viimeviikolla muuten täysin ennalta varoittamatta (pomo unohti ilmoittaa) tekemään lääkelaskukokeen missä oli 6 sivua ja aikaa 45min eli mitään laskuja ei todellakaan ehtinyt tarkistaa. Voi sitä helpotusta kun sain vaadittamat 100% oikein ja kokeen läpi! Olisin saanut varmaan kauheen depression jos en oli päässyt läpi... 

Viihdyn töissä hyvin ja kaikki ne sosiaaliset ongelmat poissa, mitä tuli vanhalla osastolla vastaan. Työkaverit ovat auttavaisia, tauot ehdin pitämään lähes aina (puol tuntia aamulla ja tunti iltapäivällä mikä on ruhtinaalista brittioloissa) ja töistä pääsee ajoissa kotiin. Työvuoron jälkeen olo ei ole sellainen täysin hakattu ja pystyn tekemään kotona muutakin mun makaamaan lobotomiapotilaana sohvalla ja näpyttelemään puhelimella take away tilauksen. Toki tämä kaikki uuden opettelu ja omaksuminen on ollut omalla tavallaan rankkaa. Sisäänajovaihe on vaan aina käytävä läpi, oli kyseessä sitten uusi työ,  harrastus tai poikaystävä (haha). 

Miinuksena täytyy mainita yövuorot, jotka ovat olleet tosi kiireisiä. Osastolla on öisin vain 2 hoitajaa ja siis 9 potilasta per nuppi. Näistä kun melkein jokaisella menee 4h välein antibiootit niin se jo pitää kiireisenä. Antibioottien anto on ärsyttävää, koska kaikki annetaan ruiskupumpun tai infuusioopumpun kautta, ongelma on että näitä pumppuja ei riitä läheskään kaikille vaan niitä pitää siirrellä ja putsailla jatkuvasti. Suurin osa antibiooteista annetaan 5 min infuusiona ja kone alkaa pitämään palohälytykseltä muistuttavaa ääntä jo 2 min päästä "end of infusion alarm". Käytännössä et voi juuri lähteä potilaan huoneesta jos yrität hoitaa homman hiljaisesti herättämättä kaikkia. Tietysti joku soittaa kelloa samaan aikaan ja jäät jumiin jonnekkin tän "palohälytyksen" alkaessa. Osastolla on vain yksi paikka mistä näkee kuka soittaa soittokelloa, ikävä on niitä meikun taskussa kannettavia älypuhelimia, mistä voi parilla klikkauksella kuitata hälytyksen tai ollaa vaikkapa puhelinyhteyden potilaalle, jolloin osaa kiikuttaa sen panadolin samalla keikalla. Tosia on että pitäis lopettaa kaikkien suomen hienouksien perään haikailu ja sopeutua näihin semi alkeellisiin nykyoloihin...mutta on se vaan hankalaa! Pakko myöntää että edelleen haikailen ihan päivittäin takaisin Suomeen ja vanhalle osastolleni. 

Pitää vielä mainita mulle uusi ja haastava potilasryhmä: Sick Sell Syndrom eli sirppisoluanemiaa sairastavat potilaat. Tätä sairautta esiintyy vain tietyissä Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maissa, mutta tätä diagnoosia kantavia on paljon Lontoossa vilkkaan maahanmuuton johdosta. Normaalit verisuonissa uiskentelevat punasolut ovat kauniita ja pyöreitä, mutta sirppisoluanemiassa punasolut ovat C:n muotoisia eivätkä nämä "vammautuneet" punasolut pysty kuljettamaan happea ja hemoglobiinia kuten normaalit punasolut. C:n muotoiset punasolut myös kasaantuvat verisuonten seinämiin aiheuttaen kovia kipukohtauksia ja tulehduksia. Nämä voivat myös tukkia koko suonen aiheuttaen verisuonitukoksia ja jopa halvauksia. Potilaat ovat hyvin aneemisia, kivuliaita ja tarvitsevat usein verensiirtoja. Vain onnekkaimmat pääsevät hoitoon ja kun kysyin hematologilta että mitä kaikille niille käy jotka sairastavat tätä jossain afrikan peräkylässä tapahtuu niin vastaus oli yksinkertainen: kuolevat varhain pois. Mielenkiintoista että tätä sirppisoluanemiaa esiintyy nimenomaan malaria-alueella, mutta tämä tauti suojaa malarialta. Joku evoluutio fuckup kyseessä?

Aika karmiva sairaus siis eikä tähän siis ole parannusta, potilaat elävät usein max 50-vuotiaiksi. Näille potilaille menee vuodeosastolla 2 tunnin välein morfiinipistokset ja kun näitä sattuu kolme samalla hoitajalle niin tuntuu ettei sitä mitään muuta teekkään kun anna morfiinipistoksia. En käsitä miksi näille potilaille ei voida järjestää kipupumppua kun selvästi tarve olisi, säästyisi hoitajien aika ja potilaat saisivat kipuunsa nopeasti lievityksen. Huumelääkkeiden kanssa on aina "hidasta" kun tarvitaan kaksi hoitajaa annostelemaan tämä lääke. Pumppuasiaa tiedustellessa sain vastaukseksi, että vain kirurgisilla osastoilla käytetään kipupumppua. Ainoa poikkeus on saattohoidossa oleva potilas, tällöinkään ei muuten anneta morfiinia suoneen vaan aina s.c eli ihon alle. Työkaverit ovat suorastaan järkyttyneitä kun kerroin suomessa tosissaan sitä morfiinia saa antaa ihan omin päin (ei tuplatarkistusta toisen hoitajan kanssa) ja vaikka suoraan sinne suoneen.  

Vaikka olen ollut tuolla vasta kuukauden niin vuodeosastolla työskentely ja rutiininomaisuus alkaa yleisesti kyllästyttämään. Itseasiassa katse on jo pikkuhiljaa tulevaisuudessa: en halua tosissaan työskennellä loppuelämääni vuodeosastolla. Olen miettinyt josko uskaltaisin hakea jossaim vaiheessa saman sairaalan päivystykseen, sitten kuulin että siellä hoidetaan noin 400 ihmistä päivittäin ja kiire on usein täysin hallitsematonta (ja tulin toisiin ajatuksiin). Infection control työ on edelleen kirkkaana mielessä ja samoin poliklinikkatyö, sairaalan yhteydessä on esimerkiksi HIV-poli mikä voisi olla mielenkiintoinen työpaikka. Vuodeosastotyössä on se hyvä puoli että työstä saa edes jonkinlaista vuorolisää. Samoin työ jatkuu kun seuraava tulee vuoroon, työt eivät kasaannu pyödälle kuten toimistotyössä. 

Olen kyllä varmaan sellainen ihminen joka ei ole koskaa oikein mihinkään tyytyväinen, olen varma että jos olisin polityössä niin ressaisin viikonloput niistä pöydälle kasaantuvista paperitöistä ja soittipyynnöistä, siellä päivystyksessä taas kuolisin varmaan muuten vaan ressiin jatkuvissa akuuttitilanteissa (vaikka kai siihenkin tottuu.) 

Välillä vain tämän ajatusympyrän ja eri vaihtoehtojen läpikäyminen auttaa ja lisää tyytyväisyyttä omaan duuniin, ainakin vähäksi aikaa... Tuleeko muilla hoitajilla (miksei muillakin aloilla työskentelevillä) samanlaisia fiiliksiä aika ajoin vai oletteko unelmaduunissa? 

Kuva taas ei liity mitenkään muuten postaukseen paitsi että se on otettu sairaalan pihalta: yksisarvinen ja leijona vartioivat sairaalan edustaa. 

Uuden työn huumaa ja realismia

Olen edelleenkin aivan fiiliksissä uudesta työpaikasta, tuntuu että päivä päivältä tapaan mukavampia ihmisiä ja sairaalassa vallitsee sellainen tosi rento ja ystävällinen ilmapiiri. Jos hetken pyöriin hukassa sairaalan käytävällä niin heti on 3 ihmistä neuvomassa ja taluttamassa oikeaan osoitteeseen. Työmatka on niin käsittämättömän lyhyt että en ole osannut lähteä tarpeeksi myöhään töihin ja olenkin ollut joka aamu puolituntia ajoissa. Työmatkaan menee vähemmän rahaa mutta samaa ei voi sanoa eväistä... Rakastan sairaalan hyvinvarustettua Mark & Spenceriä ja sen tuoretta kahvia! 

Aamuraporttien lomassa silitellään vauvamasuja, kommenroidaan jonkun facebook päivityksiä/kuvia, suunnitellaan pikkujouluja tai jonkun yllätyssynttäreitä. Kaikki tuntuvat olevan kavereita toistensa kanssa. Tällaista meininkiä ei sitten IKINÄ ollut vanhassa duunipaikassa. Ainoastaan etsimällä etsittiin pienintäkin valituksen-ja toisten syyllistämisen aihetta. Jos joku jättää jonkun homman tai lääkkeen annon yövuorosta aamuvuoron annettavaksi niin tätä ei oteta vittuiluna tai haukuta kaikille yövuorolaista laiskaksi velmuilijaksi. Tuolla on sellainen aito yhdessä tekemisen ja auttamisen meininki. Tämä ei todellakaan ole itsestäänselvyys. 

Pieni pettymys oli että EPR eli electroninen potilasjärjestelmä ei ole vielä käytössä osastolla eli KAIKKi paperityö tehdään käsin. Lomakkeita on vähintään tuplamäärä vanhaan paikkaan verrattuna eli paperityöhön menee paljon enemmän aikaa. Erilaisia kansioita on ripoteltu ympäri osastoa ja joku aina hukassa. Hoitajan potilasraportit, vitaalikurva (verenpaineet yms) ja lääkärin tekstit ovat kaikki omissa kansioissaan ja tuntuu että kokoajan pitää olla etsimässä jotain. Tietokoneita tuolla on vain 3 ja ne on varattuja 99,9% päivästä lääkärien ja osastosihteerien toimesta. Toisaalta mitäpä sitä tietokoneellä tekisi! 

Karuin pudotus on paperiset lääkelistat ja iso osa työajasta meneekin lääkäreiden käsialoja tulkatessa. Pelkään että mokaan antamalla jonkun väärän lääkkeen tai vahvuuden koska ne on vaan kirjoitettu niin käsittämättömän epäselvästi. Olin jo antamassa morfiinia 4.5mg annoksen vaikka annos oli tarkoitettu 1.5mg. Numerot 1 nyt sattui näyttämään ihan neloselta! Onneksi työkaveri hoksasi oikean annoksen ennenkuin moka tapahtui. Tulee ihan mieleen vuosi 2006 ja ensimmäiset vuorot opiskelijana Meikussa kun kaikki tehtiin vielä käsin, tuntuu muuten että tää oli joskus viimevuosituhannella!

En haluaisi alkaa valittamaan, mutta yksi ikävä fakta ei ole muuttunut, nimittäin työskentely suoraan sanottuna alkeellisissa oloissa. Tällä sairaalalla on selkeästi vähemmän rahaa käytettävissä (koska ei ole Foundation Trust?) ja tämä kyllä näkyy. Kertakäyttöisiä tarvikkeita on vähän (ei ole esim steriilejä iv-lääketarjottimia vaan muovisia pestäviä), "työkalut" kuten ruiskut ja neulat ovat huonompaa laatua. Valmiita kanyylien huuhteluruiskuja ei ole vaan ruiskut pitää itse täyttää keittosuolalla.  

Huoneet ovat pieniä ja välillä sängyn sisään ahtamiseksi tarvitaan 3 hoitajaa. Tarvittavia sulkutiloja ei ole kun parissa huoneista eikä esim käsienpesumahdollisuutta ole kuin sisällä potilashuoneissa. Kaikissa huoneissa ei ole vessoja ja suihku löytyy käytävältä. Ei kauhean hyvä yhtälö infektio-osastolla kun yhdellä jos toisella on ripulia/sairaalabakteereita. Henkilökunnan huone on onneksi suorastaan valtava, penkit ovat mukavia ja telkkari iso. Vanhassa paikassa sai sentään hakea jäävettä keittiöstä mutta täällä ei ole mitään "vesipistettä" ja juomaveden joutuu kantamaan itse pullossa osastolle! Potilaille tarjoillaan kraanavettä, mutta en sitä alkaisi itse sairaalassa juomaan. 

On myös vaikea hyväksyä että MRSA tai Clostridium potilaiden kanssa ei käytetä pitkähihaista essua ja tubipotilaiden kanssa on suojana ainoastaan kirurginen maski! Tämä sotii kyllä niin kaikkea sitä vastaan mitä on aiemmin harjoittanut. Pitkähihaiset essut ovat paljon kalliimpia ja siksi niitä ei varmastikkaan käytetä. Nämä käytössä olevat miniessut ovat todella heppoista materiaalia ja niin pieniä että saan hädin tuskin nauhan solmittua selän taakse kiinni! Mua ei varmaan ikinä otettais enää suomeen töihin näiden hygieniaoloen johdosta :D Kuulemma Englantiin vaihtoon lähtöä (sairaanhoitajaopiskelijoiden) ei enää suositella vedoten huonoon sairaalahygieniaan... En ihmettele. Vanhassa paikassa oli kyllä varusteita paremmin, mutta ihmiset tuntuivat välillä olevan liian laiskoja näitä käyttämään. 

Viimeviikolla saatiin mahdollinen Ebola varoitus päivystyksen potilaasta ja jouduttiin varustamaan yksi huone jotta sinne saatiin tämä epäilty case... Sillon sentään jostain häävarastosta sai hakea niitä arvokkaita pitkähihaisia essuja. Ja oli jopa silmä -ja hiussuojuksia sekä tiiviitä kertakäyttöisiä M3 hengitysmaskeja (maksaa muuten noin 7€ tsibale). Näitä tarvikkeita sitten juostiin pari minuuttia ennen kun tämä case tuli osastolle. Epäily osoittautui onneksi epäilyksi ja potilaalla varmistui malaria. Suomen Meikkuun rakennetut "ebolahuoneet", toimintasuunnitelmat ja suojavarusteet ovat varmaankin maailman hienoimpia. Kyllä tuli muuten vähän koti-ikävä! Iltalehti muuten julkaisi hiljattain videon mun vanhasta työpaikasta ja Meikun Ebola varusteista, en nyt saa valitettavasti tähän linkkiä mutta löytyy googlettamalla jos jotain kiinnostaa. 

Mun viikon perehdytys on nyt ohi ja huomenna saan omat potilaat. Ei ole kyllä mitenkään super itsevarma olo ja menee varmasti muutama viikko ennenkun olen "sisäänajettu" kaikkiin uusiin käytäntöihin ja etenkin paperityöhön. Onneksi aamuisin on hyvä fiilis töihin mennessä eikä sellaista samanlaista kuvotusta ja pala kurkussa fiilistä niinkuin aikaisempaan duuniin mennessä. Hyvät työkaverit vaikuttavat kyllä vaan niin paljon viihtyvyyteen vaikka varsin alkeellisissa oloissa mennääkin! Kai se vaan niin menee ettei voi aina kaikkea saada ;-) 

Ettei nyt jäisi ihan kuvattomaksi tämä(kin) postaus niin laitetaan kuva sairaalan pääovilta (tai taitaa olla just puskan takana piilossa). 

Ensimmäiset fiilikset uudesta duunista

Uusi työpaikka on ainakin toistaiseksi ollut oikea dream come true: ihmiset ovat ystävällisiä, avuliaita ja huumorintajuisia eikä työ ei vaikuta (ainakaan toistaiseksi) liian kiireiseltä tai stressaavalta. Potilaat ovat suhteellisen hyväkuntoisia ja diagnoosit mielenkiintoisia niinkun nyt infektiopotilailla yleensä. Eboloita tonne ei pitäisi tulla vaan ne hoidetaan high secure infektio-osastolla toisella puolella Lontoota. 

Olin ekana päivänä mukavan ruotsalaisen hoitajan matkassa ja tuli niin kotoisa olo että meinasin monta kertaa aloittaa jonkun lauseen suomeksi. Matron hihkui innoissaan, että olen ensimmäinen suomalainen hoitaja osastolla ja halusi askarrella suomen lipun osastolla olevaan hoitajatauluun (missä on kaikkien hoitajien kuvat ja kotimaan liput). Ei olisi voinut parempaa vastaanottoa olla. 

Ennätyslyhyt työmatka taittuu tubella 3 minuutissa (plus 5 min kävelyä kummassakin päässä). Vaikka yritän lähteä kuinka myöhään kotoa niin olen ajoissa! Päivän paras hetki on klo 14-15 kun osaston kaikki valot sammutetaan rest hourin ajaksi ja hoitajatkin painuvat isoon pimennettyyn kahvihuoneeseen (jossa oli ainakin tänään iso kasa hedelmiä, mehuja ja sipsejä hoitajille) nukkumaan! Tällainen siesta on aivan mielettömän hieno  idea. 

Ainiin ja sairaalan sisällä on hyvinvarustettu Mark&Spencer, josta pahinkin nirsoilija löytää eväänsä. Sairaalan omasta kauniista puutarhasta ja siellä uiskentelevista jättikokoisista karpeista olenkin jo hehkuttanut. Uniformu on sinivalkoraidallinen ja mekko istuu paljon paremmin päälle kun vanhassa paikassa, ei tarvinnut randomina sovittamatta tilailla vaan sain paikan päällä mitatut uniformut heti mukaan.  

Jokaisessa paikassa on tietysti omat ongelmansa ja nurinansa, mutta ainakin toistaiseksi olen erittäin helpottunut ja tyytyväinen tästä uudesta duunipaikasta! Huomenna perehdytys jatkuu sairaalan omalla inductionilla ja loppuviikon olen senior nursen matkassa, tämä oli tarkasti kirjattu perehdytysohjelmaan. Joka toinen viikonloppu pyritään antamaan vapaaksi ja työvuorot on muutenkin suunniteltu ajatuksella. Voi miten onnellinen olenkaan ja vanha paikka tuntuu jo kaukaiselta painajaiselta! Uskon kuitenkin että kaikella on tarkoituksensa ja nautin tästä uudesta duunista nyt vieläkin enemmän, kun olen ensin kulkenut pitkän ja kivisen tien toisaalla. 

Havaintoja Suomilomalta

*Suomalaisten kauppojen muovikassit tuntuvat aivan jumalattoman paksuilta ja niissä kantaisi vaikka tiiliskiviä!

*Kävelytiet ovat hervottoman leveitä (luulin jo hetken että kävelen autotiellä).

*Autoilijat pysähtyvät kohteliaasti ja päästävän tien yli (Lontoossa voisin laskea nämä kerrat yhden käden sormilla)

*Ruoka on tolkuttoman kallista (paitsi se Putin-juusto) eikä kahdella kympillä ei saa kaupasta yhtään mitään!

*Suomalaiset asunnot on aivan törkeen kuumia ja nukkuessa tulee hiki (Englannissa meillä on lämmitys päällä vain talvikuukausina ja kroppa on sopeutunut tähän)

*Paineella YHDESTÄ hanasta tuleva lämmin suihkuvesi on todellakin luksusta, samoin lämmin kylpyhuone missä kuivuu nopeasti. 

*Jauhettu kaneli, grillimauste, oikean makuinen siirappi, sitruunapippuri ja etenkin jauhettu kardemumma ovat hamstraamisen arvoisia mausteita (yritäppä etsiä Lontoosta jauhettua kardemummaa).  

*Suomalainen juomavesi on kyllä ihan parasta, kevyttä suussa ja niin raikasta!

*Ruisleipä tuo mulle edelleen hikan, mutta silti sitä on pakko ostaa monta pussia mukaan! 

Ihana olla taas takaisin Lontoossa kaikesta kaameudesta huolimatta, suorastaan hihkuin kun laskeuduttiin eilen sateiselle Heatrowlle! Ja miten se oma sänky tuntuukin hyvältä kolmen ahtaan sohvalla nukutun yön jälkeen (poikaystävän jalat naamalla, siskon kissa mun päällä ja koira jaloissa).

Vielä olisi kaksi työvuoroa jäljellä vanhassa paikassa. Töissä on taas sattunut ja tapahtunut oikein rytinällä. Sain suositukset (ex)pomolta vain päivää ennenkuin hän itse sai lähtöpassit, tiukille meni. Ohjaksiin astunut ylihoitaja rukoili jäämään ja tarjottiin myös ihan mukavaa palkankorotusta. Tämä topakka täti istuu aamuisin raportilla raksien kuka on ajoissa (myöhästyjät saavat ankaran kurinpalautuksen) ja huolehtii ettei raportti veny ja että ihmiset pääsevät ajoissa kotiin, hienoa! Mulla on huomenna exit-haastattelu, jossa joku osaston ulkopuolinen henkilö haastattelee ja on mahdollisuus avata viimeisen kerran se sanallinen arkku työpaikan epäkohdista. Jotkut työkaverit kyselivät läksiäisiä, mutta taitaa jäädä kuitenkin pitämättä.

Tonne on luvassa siis paljon muutoksia, mutta ei sitten pätkääkään kaduta tämä lähtöpäätös. Toivottavasti ton paikan tulevaisuus on kuitenkin jatkossa valoisampi. Vaikka vielä muutama viikko sitten uhosin, että en enää koskaan astu ton sairaalan ovista sisälle niin olen vähän pehmentynyt ja ajattelin jopa mahdollisesti liittyä sairaalan keikkahoitajaksi, näin voin tehdä halutessani joskus yksittäisen keikan osastolle (saada extra rahaa) ja ainakin konkreettisesti nähdä onko paikka muuttunut mihin suuntaan. Ensimmäinen syyskuuta siis sitten kohti uusia haasteita ja "Ebola-hoitajaksi" infektio-osastolle (en sitten parempaa ajankohtaa olisi voinut valita)... Jännää!!

Vuosi lontoolaisena

Uskomatonta miten nopeasti aika on vierähtänyt, elokuussa siitä on vuosi kun kimpsuineni ja kampsuineni laskeuduin Gatwickin kentälle eikä ollut enää sitä paluulippua Suomeen! Lähtö ja sitä edeltävät päivät olivat ihan mielettömän raskaita henkisesti ja fyysisestikkin (vanha kämppä oli kolmannessa kerroksessa eikä hissiä). Suretti myös mun kissojen puolesta, ne kun muuttivat mun siskon landelle. Kissat olivat tietysti ihan sekaisin tästä muutoksesta ja taisivat kyhnöttää yhdessa samassa nurkassa syömättä kokonaisen viikon. Nykyään kissat nauttivat täysin rinnoin ulkoilmaelämästä, kirmaavat vapaina ja syövät jopa siskon kanojen kanssa samalta lautaselta! 

Oli epätodellinen fiilis kivuta ekaa kertaa kolmikerroksisen victoriantalon rappusia ylös meidän uuteen kotiin. Ensimmäisenä nenään tuoksahti lievästi ummehtunut haju. 

Muistan elävästi kuinka tilattiin ekana iltana pitakebabit ja vietettiin pari ekaa viikkoa lattialla viltin päällä kun ei ollut vielä sohvaa, sänky sentään oli ja uusi patja tuntui ihanalta. Pikkuhiljaa tavaratkin alkoivat löytää paikoilleen ja vietettiin tuntikausia Ikeassa suunnitellen sisusta (joka on kyllä vieläkin vaiheessa).

Vain muutama päivä muuton jälkeen huomattiin kylppärissä uusi vuokralainen, joka puski kylpyammeen alta! 

Tästä alkoi rumba landlordin kanssa ja kylppäristä paljastui kunnon vesivahinko, jonka seurauksia ei tähään päiväänkään mennessä ole korjattu. Mitä nyt homeinen ja täysin laho kylpyammeen paneeli vaihdettiin uuteen. Olin ihan hysteerinen ja hoin että pakko muuttaa pois heti kun mahdollista ja yrittää purkkaa vuokrasopimus jos täällä on joku kosteusvaurio, homettakin näytti olevan seinillä. Silti meidän piti muka olla onnellisia, että saatiin tää kämppä tältä alueelta "vain" £1250 kuussa plus laskut hintaan. Nyt vuoden asumisen ja useampien brittikämppien ja alueiden näkemisen jälkeen alan ymmärtää, että pitäisi olla tähän tyytyväinen eikä muuten ole enää mikään kiire muuttaa pois. Ollaan onnekkaita että sekä junalle että metrolle on 5 minuutin kävelymatka ja 10 minuutin kävelymatka päässä on ihania puistoja. Balhamin ja etenkin Tootingin "intialais"alue näytti aluksi mun silmään rosoiselta ja likaiselta, nyt silmä on tottunut ja rakastan näitä kulmia! 

Olin aluksi varsin arka lähtemään yksin tutkimaan kaupunkia, enkä tuntenut oloani kotoisaksi lähikahvilassa lattea yksin ryystäessäni. Kaupoissa ja etenkin ruokakaupoissa sain kyllä ajan kulumaan ja oli niin ihmeellistä hypistellä kaikkia uusia juttuja. Jos mahdollista niin valitsin aina maksaa ostokseni itsepalvelukassalla, koska tuntui ettei kieleni vielä käänny luonnollisesti small talkkiin, mitä olisi todenäköisesti joutunut harrastamaan. Vaivaannuin jos kaupassa myyjä tuli juttelemaan ja tarjoamaan apuaan, en yhtäkkiä osannut sanoa "kiitti mä vaan kattelen" englanniksi. En yleensä ole mikään arka ihminen eikä tällainen käytös ole minulle tyypillistä, monta kertaa mietin että mitä ihmettä mulle on tapahtunut ja kuka nösserö oikein olen! Ravintoloissa huokasin helpotuksesta kun Mr London hoiti tilaukset ja jos menin itse ostamaan tuoppia pubista niin saatoin jättää tilaamatta jotain, mitä oikesti halusin koska en uskonut osaavani lausua tuotetta oikein. Miksi sitä pitikin pelätä niin epäonnistuvansa! Nykyään muuten pubissa tilatessa kysyn rohkeasti läpi kaikki siiderit ja punnitsen tarkasti mitä tilaan. 

Vaikka olin ensimmäiset pari kuukautta yhteydessä suomikavereihin ja perheeseen monta kertaa päivässä (whatsapp ja facebook) ja parisuhde kukoisti niin tunsin silti olevani enemmän yksin kuin koskaan, en niinkään yksinäinen mutta yksin. Ehkä asiaan vaikuttaa se että tosiaankin olin elänyt 27-vuotta samassa pikku kaupungissa Järvenpäässä, jossa tunsin kaikki ja myös työpaikaksi nauliintui yksi ainoa sairaala, tuttu ja turvallinen Meilahti. Tavallaan nautin suuresti olosta "nobodyna" Lontoossa, samalla kaipasin sitä kuinka Järvenpäässä saattoi jumiutua puoleksi tunniksi juttelemaan puolitutun kanssa kauppaan tai tunnistaa naamalta kaikki aamalla samaan junaan änkeävät kanssamatkustajat. Vuodessa olen saanut ihania uusia ystäviä täältä (etenkin blogin kautta) ja sosiaalinen elämä on niin vilkasta kuin vain vuorotyön puitteissa on mahdollista. 

Vain reilu kaksi viikkoa mun muuton jälkeen isosisko soitti ja pyysi vakavalla äänellä istumaan alas. Sain kuulla suru-uutisen isäni kuolemasta. Lennettiin muutaman viikon päästä Omidin kanssa hautajaisiin, jotka olivat todella kauniit. Paljon isin lempimusiikkia ja kauniita esityksiä. Päivä oli harmaa ja pilvinen, mutta kun pappi heitti viimeiset mullat arkulle kappelissa niin aurinko alkoi paistaa kirkkaana kappelin ikkunasta suoraan sisälle. Isi kävi jättämässä viimeiset jäähyväiset ❤️ En pitkään aikaan käsittänyt että hän on todella poissa, ikävä tulee välillä isoina aaltoina, nyt kuukausien jälkeen saatan esimerkiksi aamubussissa alkaa yhtäkkiä itkemään kun tajuan että ei ole enää sitä Isiä kenen kanssa jutella tai nauraa jollekkin tyhmälle jutulle. Kai se vaan vie aikaa ennenkun pystyy sisäistämään että joku niin rakas on todella poissa elämästä loppuiän. Mulla on spotifyssä oma soittolistä täynnä Isin lempparibiisejä ja harvoin niitä pysyy kuuntelemaan silmiään kostuttamatta. Onneksi on kaikki rakkaat muistot kulkee aina mukana.

Olin työttömänä lähes puoli vuotta, koska ensin tuli säätöä sairaanhoitajan rekisteröinnin suhteen (luulin että paperit oli kunnossa mutta yllättäen puuttui joku käännös) ja kun viimein sain töitä niin meni yli 2 kuukautta että pääsin aloittamaan työt (paperityöt jälleen). Kenellekkään ei varmasti ole jäänyt epäselväksi millainen surmanloukku toi mun eka duuni on ollut, yksi Lontoon parhaista opetussairaaloista ei todellakaan vastannut odotuksia enkä koskaan ole elämässäni käynyt läpi niin rankkoja juttuja kuin tuolla. Työ on joka tapauksella tuonut sellaista tiettyä kuuluvuuden tunnetta, vaikka aamuisin ketuttaakin herätä puoli kuudelta ja tiedän että edessä on se about 13 tuntia yhtä juoksua paskaa sadellessa niskaan tasaisesti (puoleen vuoteen ei ole mahtunut yhtäkään työpäivää jossa tuntisin oloni mukavaksi) niin tunnen samalla ylpeyttä matkustaessani töihin tubessa aamuvarhaisella kaikkien muiden lontoolaisten kanssa työuniformu laukkuun viikattuna. Työn johdosta myös vapaapäivät ovat saaneet aivan erilaisen merkityksen, otan todellakin vapaista kaiken irti ja laiskottelen myös ihan täysillä kun siltä tuntuu. Saatan nukkua pitkälle iltapäivään, tehdä itselleni luksusbrunssin ja siirtyä sohvalle katsomaan Netflixiä. En edelleenkään nauti kahviloissa/ravintoloissa yksin hengailusta, mutta puistoon saatan mennä yksin löhöilemään ja jopa jutella small talkia jonkun tuntemattoman kanssa! Nyt Kesällä Tooting lido (90metrinen maauimala ja kiva nurtsialue) on ollut ihan lempparipaikka ja välillä hurautan sinne suoraan yövuorosta eväspussin kera jos on aurinkoinen päivä. Tuntuu etten ole nauttinut vuosiin kesästä samassa merkityksessä kun nyt täällä asuessa.  

Parisuhteessa kaikki on ihanasti, ollaan kasvettu tiiviisti yhteen ja nautitaan toistemme seurasta enemmän kuin mistään. Toki meilläkin tapellaan ja tunteet räiskyvät, ollaanhan molemmat varsin tempperamenttisia ja itsepäisiä luonteita. Mökötykset ei onneksi ikinä kestä pitkään ja kumpikin osaa pyytää anteeksi (vaikkei siihen aina olisikaan aihetta). Ollaan puhuttu naimisiinmenostakin, mutta ei ole mikään hoppu sillä saralla. Tiedän ensinnäkin että siihen ei ole pitkään aikaan varaa, täällähän miehen kuuluu kosia sillä bling bling sormuksella (johon pitää säästää kuulemma 3 kuukauden palkka!) ja hääpäivänä sormeen lisätään se simppelimpi "wedding band". En ole ikinä elämässäni pitänyt sormuksia plus olen erittäin hyvä hukkaamaan tavaroita ja koruja, joten vähän hirvittää jos täytyy jotain monen tonnin sormusta joskus kanniskella. Ehkä turha vielä murehtia näitä juttuja ;-)  

Tämä vuosi on ollut kaikenkaikkiaan aivan mahtava ja olen kasvanut ihmisenä tämän vuoden aikana valtavasti. Innokkaana odotan mitä tulevat vuodet täällä Lontoossa tuovat mukanaan, täällä on nyt koti ja ennenkaikkea sydän! 

Lähtölaskenta...

Asensin iphoneeni "countdown" laskurin, jonka kautta voin seurata kauanko mulla on aikaa jäljellä nykyisen työpaikan leivissä! Tällä hetkellä se näyttää 36 päivää, 5 tuntia ja 55 minuuttia. Aloituspäivää uuteen duuniin ei tosin vieläkään ole, kiitos maailman hitaimman HR työn. Olen viimepäivinä selvitellyt kuumeisesti mitä tapahtuu mun jäljelle jääneille lomapäiville, näyttäisi nyt siltä että saan ne rahana. 

Töissä on taas sattunut ja tapahtunut, en tiedä edes mistä aloittaisin! Kuvainnollisesti osasto on kuin vanha termiittien syömä laho, jonka katto romahtaa hetkenä mitä hyvänsä. Tilanne on siis varsin katastrofaalinen ja meillä on vain 2-3 hoitajaa vuorossa (pitäisi olla 7) koska kaikki ovat a) saikulla b) lomalla c) lopettaneet tai siirretty muualle. Käytönnössä siis osasto pyörii vuokrahoitajien ja muiden osastojen hoitajien avulla, myös jopa itse head of nursing on ollut auttamassa potilaiden aamupesuissa. Samoin osaston lääkärit ovat olleet auttamassa lääkekierroksilla. Lääkärit ovat muuten olleet todella hienotunteisia, huolestuneita hoitajien jaksamisesta ja auttavaisia kun heille on valjennut missä jamassa asiat ovat. Välillä kahvihuoneessa odotta jopa lääkärien piffamaa lounasta. 

Paikastahan on sadellut valituksia niin potilailta, hoitajilta, lääkäreiltä kuin omaisiltakin ja nyt on toivottavasti herätty siihen että asioiden on pakko muuttua. Myös CQC eli care quality commissioniin (suomessa vastaava ehkä valvira) on tehty ilmoituksia, hetken näytti jopa siltä koko pulju saatetaan laittaa kiinni. Viimeisin puheenaihe on nimeton puhelu jossa oltiin huolestuneita nimenomaan hoitajien tappelusta joka kuuluu potilashuoneisiin ja turvattomuuden tunteesta osastolla (potilaan näkökulmasta). Että hienon ensimmäisen UK työpaikan olen sitten valinnutkin! Jotain positiivistakin, joku on nimittäin tehnyt nimettömän 40 000 punnan lahjoituksen osastolle, todennäköisesti joku vanha potilas on kuollut ja testamentissa on ollut tämä lahjoitus. Tuolle rahalle on varmasti käyttöä ja toivottavasti se käytetään järkevästi.

Mä olen todellakin antanut tulla kaiken mikä on ollut sydämellä, ollut tapaamisessa ja kirjoittanut head of nursingille lupaamaani listaa asioista, joiden tulisi muuttua etenkin uusien hoitajien perehdytyksessä. Uusia hoitajia on nyt palkattu 10, tunnetusti hitaan HR työn johdosta kukaan heistä tuskin aloittaa ennenkun lähden. Josko joku heistä jäisi pidemmäksi aikaa kun 3 viikoksi, kuten meidän viimeisin hoitaja. Hän oli aivan ihana ja sydämellinen tyyppi, jolla oli nimenomaan kutsumus tähän erikoisalaan, mutta hänen unelmansa murskattiin jo ensimmäisinä työpäivinä ja nyt nimi on vedetty yli työvuorolistoista. Mikä menetys hän olikaan ja todella idioottimaista että hänestä ei pidetty huolta sitten tipan vertaa! Mulla oli alussa todella suuria vaikeuksia pysyä osaston tahdissa (ja on vieläkin), vaikka olenkin ollut hoitajana 4 vuotta, vastavalmistuneelle toi paikka on varmasti vielä painajaismaisempi. Mulle tehdään myös exit haastattelu ennen lähtöä jonkun sellaisen toimesta jolla ei ole mitään sidoksia osastoon. Ihanaa ettei tarvitse enää yhtään jännittää avata suutansa ton paikan epäkohdista, vaan nyt siihen nimenomaan kannustetaan.

Jää varmaankin ikuiseksi mysteeriksi miten asiat tuolla muuttuvat tai muuttuvatko, kaikki mun "kaverit" kun on joko lähtenyt tai lähdössä. Mahtaa olla huvittava näky kun lätkästään ensviikolla meidän neljäniminen läksiäisdrinkit ilmoitus kahvihuoneeseen. Yksi asia on 100% varmaa, kun lähden niin en enää koskaan astele ton sairaalan ovista sisälle ja tulen muistamaan viimeiset 6 kuukautta elävänä painajaisena. 

Yritin muuten julkaista Whipsnade Zoo eläinpuistosafarista postausta, mutta pimahtanispisteessä oleva tietokone ei suostunut yhteistyöhön ja lataamaan kaikkia kuvia. Julkaisen sen sitten joskus kun saan uuden tietokoneen! Tässä kuitenkin mun lempiotos pervosta Magnustista, tätä katsellessa on vaikea olla hymyilemättä ;-) 

Eastbourne and Beachy Head

Oltettiin viikonloppuna nokka kohti Brightonia ja Eastbournea. Matkalla on pakko aina pysähtyä Beachy Headiin ihailemaan upeita merimaisemia ja jylhiä "itsemurhakallioita". Kyseessä on Britannian korkeimmat liitukivijyrkänteet, korkeimmillaan pudotusta on 162 metriä mereen. Beachy Headiin pääsee Eastbournesta noin 10 minuutissa bussilla, Brigtonista on taas matkaa vähän enemmän, noin tunnin verran.

Eastbourne on kuin Brigton minikoossa ja paljon rauhallisempi, hotellihuoneen saa myös paljon halvemmalla. Katukuvassa näkyy enemmän eläkeläisiä kuin kiljuvia kielikurssilaisia, joita taas Brigtonissa riittää. Mr London vertasi jopa Eastbournea Nizzan rannikkoon. Me ollaan jo 3 kertaa yövytty samassa Eastbourne Center hotellissa rannalla aivan Eastbourne Pierin vieressä (hotelli näyttää ulkoa vähän rupuiselta, mutta tosi siisti sisältä ja kivat huoneet). Lyhyen kävelymatkan päässä hotellilta on tosi kivoja ruokapaikkoja ja rannalla on Eastbourne stage missä soittaa livebändit. Rantakatu on valaistu illalla näteillä valoilla eli ihanan siirappisen romanttista tunnelmaa tarjolla.  Beachy Headiin voi muuten myös kävellä rannalta/hotellilta käsin kuvassa olevaa rinnettä ylös (jos on hyvässä kunnossa). Eräs hoitaja mun töistä käy säännöllisesti reippailemassa ton rinteen ylös.

 Beachy Head on ollut jo 1600-luvulta lähtien suosittu itsemurhapaikka, aikoinaan ihmisiä on hyppinyt alas niin paljon että paikalla on päivystänyt jopa pastori ja jyrkänteen huipun tuntumaan on pystytetty puhelinkoppi, josta voi ottaa yhteyden tukilinjoille. Itsemurhapartiot myös kiertävät niemeä säännöllisesti ja heidät voidaan soittaa paikalle 24/7. Vuonna 2006 "vain" seitsemän tiedetään kuolleen Beachy Headissä. Rinteiltä löytyy useita muistopenkkejä ja ristejä, niitä katsellessa tulee kylmät väreet. Mr London oli ihan kauhuissaan jos menin lähellekkään jyrkänteen reunoja ja talutti mua lopulta käsilaukun hihnasta kuin koiraa. Mä kun olisin halunnut kurkkia alas rotkoon jokaisesta mahdollisesta paikasta. Joku oli vähän nössömpi. Alla olevassa kuvassa on merkattu ristillä jonkun hyppypaikka. Mikähän lie ajoi noin traagiseen tekoon?

Mukaan kannattaa pakata evästä ja hyvät kävelykengät. Tuulenpuuskat ovat myös aika voimakkaita. Kallioita voi kävellä useamman kilometriä ja välillä voi puikahtaa alas rannalle. Me oltiin laiskoja ja ajeltiin autolla kaikille parhaille fiilistelymestoille. Ravintola ja kahvila löytyy myös matkan varrelta.

                            .

Joku ystävällinen sielu tarjoutui ottamaan meistä yhteiskuvan. Vähän laadukkaampi otos kun mun yhdellä kädellä napsitut selfiet ;-)

***tun HR

Hupsista, tulipas aika voimakas otsikko! Kerkesinkin jo kehumaan aiemmin kuinka mallikkaasti ja sutjakkaasti tän uuden sairaalan HR toimisto on hoitanut hommansa... Fail. Minulle kerrottiin, että suosituspaperit on lähetetty pomoille jo 25.6 täytettäväksi ja kun kävin HR tapaamisessa niin annettiin luottavainen kuva, että papereitani suorastaan kiirehditään ja olihan mulla oma se oma HR virkailijakin. I wish. 

Odottelin siis hyvissä fiiliksissä aloituspäivän ilmoittamista, mutta nykyisen pomon kanssa jutellessa kävi ilmi, että HR ei ole vielä edes lähettänyt mitään referense lomaketta täytettäväksi!!! Perkele! Mr London ei ollut lainkaan yllättynyt ja on aina kironnut tämän maan laiskaa ja ala-arvoista HR toimintaa, hänellä itsellään kesti 1/2 vuotta aloittaa uudessa duunissa kun jatkuvasti oli joku työsopimuslappu hukassa tai sitä ei lähetetty oikealle taholle ja sitten taas hukattiin. Raivostuttavaa ja niin epäorganisoitua toimintaa! So pissed.

Olin jo kirjoittanut irtisanomiseni ja tarkoitus oli jättää se niin, että mulle tulis pieni breikki elokuussa kun tullaan Suomeen, mutta pieleen meni suunnitelmat ja uuden duunin aloittaminen myöhästyy ainakin kuukaudella, onhan mulla 6 viikon irtisanomisaika. Ei olisi pitänyt olla liian optimistinen ja olisi pitänyt pommittaa jo aiemmin HR:ta että onhan ne paperit nyt varmasti lähetetty! Jotenkin vain oli sellainen kutina että tällä kertaa homma oli hanskassa. In my dreams.

Ajattelin jättää irtisanomisen tällä viikolla joka tapauksessa, mutta sitten sain kuulla että pomoni on tunnettu antamaan huonoja suosituksia ja hiekoittanut monen tuolta lähteneen sairaanhoitajan uran. Edelliseltä työnantajalta kun vaaditaan siis aina vähintäänkin tyydyttävät suositukset. Jään siis totaalisesti tyhjänpäälle, jos jätän irtisanomisen ennen uuden duunin varmistumista ja worst care scenario vetävät siis tän uuden duunin pois jos suositus ei olekkaan tarpeeksi hyvä. Kerroin tosin jo työhaastattelussa että olen hieman huolissani nykyisen työpaikan suosituksista ja 6 kuukauden aikana line manager (jolta suositus on saatava) on vaihtunut 2 kertaa. 

En muuten ole suinkaan ainoa joka on lähdössä, meitä aloitti 3 alkuvuodesta ja nyt me kaikki kolme (yllättäen valkoihoista) ollaan lähdössä pois tai yksi itseasiassa on jo lähtenyt. Hänen kohdalla tilanne kärjistyi niin pahaksi, että hän sai siirron toiselle osastolle päivän varoitusajalla, vaihtoehtona kun oli että hän ei olisi enää ikinä astut sairaalan ovesta sisään ja teki tämän hyvin selväksi. Hän meni rohkeasti ylimmän johdon juttusille avautumaan antaen murskapalautetta ja kertoi kaikki yksityiskohdat kuinka meille uusille huudetaan ja annetaan raskaimmat potilaat ja jätetään pulaan ja kuinka potilasturvallisuus on jatkuvasti uhattuna osaston olosuhteiden ja huonon johtamisen takia. Rohkea mimmi!

Olivat kuulemma järkyttyneitä kun "se mukava suomihoitajakin" on lähdössä. Mut kutsuttiin kanssa tapaamiseen antamaan palautetta osaston ja henkilökunnan toiminnasta, mutta meinaan taktisesti avata sanaisen arkkuni (ja voi miten paljon mulla onkaan sanottavaa!!) vasta kun tää uusi duuni on 100% ja nimi paperissa. Olen toki aiemminkin antanut palautetta, mutta en ihan suoraan ylimmälle johdolle asti. Pari viikkoa sitten tuolla aloitti uusi sairaanhoitaja, joka on kuulemma lähtenyt usein kotiin itkien mistä en valitettavasti ole yllättynyt. Kukaan ei ole siis ottanut mitään opikseen siitä että kaikki uudet lähtevät pois paskan kohtelun takia, ei vissiin sitten vaan kiinnosta. Ei olla oltu tämän todella sympaattisen tuntuisen hoitajan kanssa samaan aikaan vuoroissa, mutta nähty ohimennen vuoronvaihdoissa

Näen hänen silmistään sen saman epätoivon ja tuskan mitä kävin itse läpi ensimmäisinä viikkoina. Kun jätettiin yksin pulaan raskaiden potilaiden kanssa. Kun kukaan ei neuvonut tai auttanut. Kun ihmiset olivat ilkeitä ja töykeitä. Kun lähdin itkien töistä ja tunsin vastenmielisyyttä joka aamu töihin herätessä. Meinaan kyllä ottaa tämän tytön "puhutteluun" ennenkun lähden ja tehdä hänelle selväksi että hänessä ei todellakaan ole mitään vikaan vaan se vika on jossain ihan muualla! 

Olen omassa mielessäni nimennyt osaston 15 hoitajasta 6 bitchiä joista olisi hankkiuduttava eroon jotta asiat muuttuisivat. Valitettavasti nämä tyypit rakastavat sitä draamaa, vallanhimoa, toisten kyykyttämistä, huutoa ja tappelua mitä tuolla saa todistaa joka päivä. Pari viikkoa sitten kaksi naishoitajaa ottivat kunnon kissatappelun ja repivät toistensa hiuksia päästä! Mun liitto filippiiniläisten kanssa on onneksi pitänyt ja aina kun joku heistä on töissä niin tiedän saavani apua. 

Nyt lopetan valittamisen ja alan taas pommittaa HR toimistoa. Kahteen päivään en ole saanut ketään kiinni joka tietäisi mun prosessista eikä sähköposteihin tietenkään vastata. Seuraavaksi joutuu varmaan itse raahautumaan paikalle, paras ottaa mukaan kaikki paperit, henkkarit ja todistukset uudelleen koska ne on todennäköisesti hukassa!

Yritetään vääntää tähän loppuun vielä jotain positiivista... Olen kokonaista 5 päivää vapaalla ja viikonloppuna suunnataan Brightonin ja Eastbournen merenrantamaisemiin relaamaan ja juhlimaan Omidin 29v synttäreitä. Bookkasin meille huoneen merimaisemalla Eastbournesta, hotelli on sama missä alettiin aikoinaan styylaamaan Omidin kanssa huhtikuussa 2012. Muistan vieläkin sen fiiliksen ja perhoset vatsassa kuin eilisen, ihana päästä tuttuun paikkaan fiilistelemään ❤️ Vaikka viimeiseen puoleen vuoteen on mahtunut paljon kuraa niin en ole hetkeäkään katunut sitä syytä miksi tänne täyteenahdetulle saarelle tuli muutettua.

Kesäloma takana ja paluu arkeen

Kaksi viikkoa hurahti tosi nopeasti ja nyt ollaan takaisin UK:ssa, tänään paluu arkeen ja yövuoroon. Onneksi mulla on vaan kolme yötä ja sitten viikonloppu vapaa mikä on harvinaista herkkua tässä duunissa. Vaikka oli mahtavaa käydä Suomessa ja ihanaa nähdä kaikkia ihmisiä niin on se kiva olla takaisin kotona ja Lontoo tuntuu nyt todellakin kodilta. Alla lentokoneesta napattu kuva ja sattumalta ihan läheltä "anoppilaa". 

Juhannuksena jäädyttiin mökillä, yleensä en arastele kylmässäkään vedessä uintia mutta mökkirannan vesi oli niin järkyttävän kylmää, että kerran vain pystyin kastautumaan, siitäkin aiheutui hillitön hengenahdistus ja jalat suorastaan halvaantui kylmyydestä. Kauheaa miten sitä on tullutkaan vanhaksi ja vaivaiseksi! Muista elävästi miten biologian opettaja opetti yläasteella, että kolmenkympin jälkeen ihmisen kroppa alkaa mennä alamäkeä, vaikka ei kolmeakymppiä ole vielä pariin vuoteen täynnä niin merkit alkaa olla jo ilmassa! Mökillä on kyllä aina mukavaa anyway ja vedettiin joka päivä ihan hillittömät grilliruokaöverit. Saunassa tuli sentään lämmin! 

Kotona odotti myös odotettu ihanan läski kirje lähisairaalasta, kaikki lippulaput tuli siis täytetäväksi uutta duunia varten. Eilen täytin valehtelematta toistakymmentä lomaketta ja kohta lähdössä HR tapaamiseen, jossa taas kaasulaskuin ja pankkitosittein täytyy taas todistaa henkilöllisyys (toki se passikin pitää olla). Vielä edessä rikostaustacheck ja terveystarkastus. Terveystarkastuslomake oli todella yksityiskohtainen ja näyttää siltä, että haluavat laajempia verikokeita mm. vihurirokon varalta, no pian se selviää. Alla kuva mun eilisestä työpajasta.

On kyllä niin paljon parempi fiilis jo pelkästään tän uuden sairaalan HR toimiston suhteen, mulla on nyt jopa oma nimetty HR virkailija, jolle on suora numero ja saa ottaa yhteyttä matalalla kynnyksellä. Nykyisessä duunissa homma ei todellakaan ollu hanskassa ja työ hoidettiin vuokrafirman kautta. Kissojen ja koirien kanssa sai kaivaa niitä HR ihmisiä kiinni/kaivaa tietoa ja sit paljastu et niitä lippulappuja oli hukassa ja mun alotuspäivähän viivästy lopulta melkein kuukaudella! Myös mun verotushommat sössittiin ja palkkaa söi ekat 4 kk "hätäveroprosentti" kun eivät tajunneet laittaa koodia oikein, vaikka monessa eri lapussa ilmaisin verotietoni ja sillä perusteella olis pitäny mennä oikein. Onneks yhellä puhelinsoitolla sain asian hoidettua ja viikossa tuli ihan mukava shekki jossa saan takaisin ylimääräiset verot, 10 000 puntaa kun saa tienata verottomasti. Uusi ja oikea verotuskoodi on muuten 1000L. Meidän suomalaiset sairaanhoitajat englannissa facebook ryhmässä käytiin aiheesta keskustelua ja ilmeisesti nää verokoodit ryssitään herkästi, joten kannattaa olla tarkkana!

Edessä on perehdytys itse sairaalaan ja sen tapoihin, kaikki potilaan moving and handling sekä infection control koulutukset käydään myös läpi uusiksi. Lisäksi lääkeluvat tulee suorittaa uudelleen, eivät kiusallaan edes anna minkäänlaisia todistuksia nykyisestä sairaalasta! Nykyisen sairaalan lääketentit oli kuulemma Lontoon vaativimmat, joten en ole tulevista tenteistä kovinkaan huolissani. Työtunnit tulee olemaan tismalleen samat (7.30-8), tosin joka toinen viikonloppu on luvattu edes puolikas vapaa eikä yövuoron loppumista seuraavana päivänä ole pitkää päivää (olivat järkyttyneitä työhaastattelussa kun kuulivat mun nykyisen paikan menettelystä). 

En ole vielä saanut tilaisuutta jättää noticea ja mullahan on se hillittömän pitkä 6 viikon irtisanomisaika, aikaisintaan siis elokuun lopussa kohti uusia haasteita. En todellakaan malta odottaa että pääsen aloittamaan uudessa duunissa ja puhtaalta pöydältä! Tavallaan kiva että pari ekaa viikkoa tulee taas olemaan lähinnä perehdytysluennoilla istumista, päivät loppuu aikasin ja viikonloput vapaat. Helppoa rahaa ja pehmeä lasku uuteen aloitukseen. Sounds good to me!